Kuolematon lapseni mun.

Hätäensiapukurssi alkaa aamulla sämpylällä. Paitsi että minä paastoan, tai no paastoan osan päivää. Seuraava ateria olisi vasta lounas. Olen säännöllisesti syömättä 14-16h vuorokaudesta. Älä kysy miksi. En osaa selittää, enkä jaksa kinata siitä.

Haen kuumaa teetä ja lorautan siihen tilkan maitoa. Oletettavasti rasvatonta. Yök. Mutta muutakaan ei ole. Jätän sokerit kuppiinsa, ei sovi minulle. Olen kuitenkin niin ohjelmoitu ilmaiseen leipää, etten voi olla ottamatta sämpylää lautaselle ja kiikuttamatta sitä paikalleni. Tuore, auringonkukansiemenillä päällystetty tuore leipä houkuttelee minua, mutta päätän olla koskematta siihen. Lupaan itselleni, että voin syödä sen jälkiruokana kevyen lounaan päälle.

Hörpin kuumaa teetäni, kun kouluttajamme pölähtää paikalle. Kiireisen oloisena hän laskee kantamuksensa pöydälle ja nauraa samalla ääneen, kuinka arvostaa ajoissa paikalle vaivautuneita. Hän itse ei ollut myöhässä, mutta tuli niin tiukalla aikataululla, että joutuu puhuessaan järjestelemään vielä tavaroitaan. Meitä ei häiritse. Olemme tulleet pitämään mukavan päivän ilman työpaineita ja vetäjän sarkasmi uppoaa meihin kaikkiin.

Kurssi alkaa vetäjän erinomaisella alustuksella siitä, mitä tänään tulemme tekemään ja oppimaan. Hän kertoo värikkäästi, miten aikoo pitää päivän päätteeksi vaikean tentin jossa kysyy koko päivän sisällöstä. Pieni pilke silmäkulmassa hän vastaa hymyillen kysymykseen; "tuleeko tästä materiaalia, tai muistiinpanoja?" ettei tule kumpaakaa. "Tämä on nyt sellainen päivä, että otatte ihan rennosti. Pidetään hauskaa. Jalat penkille ja hyvä meininki." . Hymyilen tyytyväisenä. Olen käynyt saman kurssin ensimmäisen kerran joskus neljä tai viisi vuotta sitten. Aloitus ei poikkea siitä mitä muistin. Rento tunnelma ja mukavia ihmisiä.

"On ihan sama, vaikkette muistaisi kurssilta mitään. Mutta nämä seuraavat kolme asiaa toivon, että painatte mieleenne, sillä ne on ne asiat joilla niitä henkiä pelastetaan. Kylkiasennon kulma ei ole sellainen!"

* 112
* Uskallus
* Hengitystiet

Olin yllättynyt. Muistin nämä aiemmasta, mutta olin vuosien aikana kehitellyt hengenpelastamisesta taidetta. Tavallaan oloni oli huojentunut, mutta iloinen. Ehkä minä osaan näillä konsteilla pelastaa jonkun hengen sittenkin. Pieni uusintaoppi ei tee tällaisessa asiassa pahaa.

Kurssi etenee varmasti. Vetäjä on äärimmäisen puhelias ja hyväntuulinen. Hänen vakaa ammattitaito, kokemus ja lämminhenkinen asenne vetoaa minuun. Olen tunteita täynnä. Huomaan, että jostain syystä minua alkaa itkettää kun ensimmäiset kertomukset tositapahtumista alkaa tulla. Kuulen, miten kurssilaiset kertovat omia kokemuksiaan ja kun on minun vuoro kertoa, olen pillahtaa itkuun. Päätin jo muita kuunnellessa mistä kerron. Minä en aio kertoa erittäin läheisen serkkutyttöni kuolemasta hirvikolarissa, en. Kerron jostain muuusta. Kun vuoroni napsahtaa, pääsee suustani tahtomatta kertomus juuri siitä kolarista, josta minun ei pitänyt sanoa mitään. Silmät kostuvat ja jotenkin saan nieltyä loput tarinasta. Onnistun kääntämään jutun johonkin toiseen, merkityksettömään onnettomuuteen ja saan itkuni pidettyä. Huokaan helpotuksesta, kun vuoro siirtyy eteenpäin.

Kainalot alkaa kastua kun tunnit etenee. Tulee taon paikka ja haen hämmennyksissäni kahvia. Kuumat aallot vihjailevat minulle, että en ole enää ihan pikkutyttö, vaikken ole vielä vaihdevuosi-ikäinenkään. Sämpylä istuu pöydän reunalla uskollisesti ja mieleni kiusaa minua siitä. Napsin auringonkukan siemeniä yksitellen, mutta en ota ensimmäistäkään haukkua siitä. Aion kestää tämän, vaikka kuinka olisin kuolemassa nälkään (mitä en todellakaan ole).

Kurssi jatkuu. Takapöydän tätsä oli saanut sätkänsä imaistua ja kaikilla oli tuoretta kahvia kupissa. Vetäjä hörppää vielä vettä ennen kuin aloittaa.
"Vedän pääsääntöisesti lääkäreille ensiapukursseja. Yhdellä kerralla eräs keski-ikäinen mieslääkäri alkoi itkeä. Ihan ilman mitään syytä. Se ei liittynyt mihinkään, emmekä me muut oikein osanneet arvata mistä oli kyse. Hän pyysi anteeksi asiatonta purkaustaan ja alkoi kertoa tarinaansa. Hänen tyttärensä oli kuollut muutama vuosi sitten liikenneonnettomuudessa."
Silmiäni alkoi kummasti kirveltää, mutta onnistuin pitämään kyynelkanavat ummessa. Hiki  kasteli kainalot uudelleen ja tuskastuin hieman.
"Ainoa, millä tämä mies oli nämä vuodet jaksanut, oli tieto siitä, että joku oli tyttären vierellä tämän kuolinhetkellä. Mies oli soittanut sille ihmiselle, joka oli pitänyt tyttöä kädestä. Kysynyt, mitä oli oikein tapahtunut siinä viimeisillä hetkillä. Langan toisessa päässä ollut henkilö oli lohduttanut miestä. "Sen voin sanoa, että tyttäresi nukkui rauhassa pois. Silitin hänen otsaansa ja hän vain nukahti siihen.""
Kahvikuppi ei pysy kädessäni ja kahvi alkaa maistua pahalta. Yritän kuitenkin ryystää kylmäksi ehtinyttä kahvia niin äänekäästi etten kuulisi enempää, sillä en pysty pitämään kyyneliä enää.
"Mies oli jaksanut sen voimalla, että joku oli pitänyt hänen yksitoistavuotiaan tytön kädestä kiinni ja hän kuuli, että tyttö nukkui rahassa pois. On äärimmäisen tärkeää, että lähdön hetkellä on joku joka on lähellä ja rauhoittaa. Vaikka tiedät, ettei potilasta voida pelastaa, ota kädestä kiinni, ole lähellä. Ihmisen kaikki reviirit ja yksityisyyden rajat katoaa sillä hetkellä. Mene rohkeasti ja ole läsnä. Se on ensiarvoisen tärkeää niin potilaalle, kuin myös omaisille."
Keuhkoni puristuvat kasaan ja haukon henkeä niin huomaamattomasti kuin osaan. Kuuma kyynel tipahtaa pöydälle ja yritän pyyhkiä poskiani mahdollisimman huomaamattomasti. En voi olla näkemättä sitä vierasta ihmistä silittämässä minun lapseni otsaa. Pitämässä kiinni minun lapsesta, joka jättää tämän maailman. Kipu ja tuska pyyhkii ivallisesti sieluani, vaikka en ole koskaan menettänyt lastani. En voi silti olla tuntematta palasta siitä tuskasta. Toivon todella etten joudu siihen tilanteeseen ikinä ja toivon todella, että jokainen lapsensa menettänyt jaksaa eteenpäin.

Minun lapseni ei ole kuolematon. Ei, vaikka haluan uskoa niin. Ei, vaikka elän itse niin. Minä en ole kuolematon. Kukaan ei ole.

Koko helvetin kurssi menee itkua pidätellessä. Jossain vaiheessa valehtelen, että selkäni on kipeä ja siirryn koko joukon taakse kävelemään hiljaa edestakaisin. Se rauhoittaa mieltäni ja kyyneleet voi valua ilman, että kaikki saavat siitä osansa. Nyyhkin salin takaosassa hiljaa välillä kiihdyttäen kävelemistä, välillä hiipien hiljaa.
Kainalot alkaa kuivua ja kyyneleet lopettavat valumisen. On aika painella elvytysnukke Annen rintakehää ja lopettaa päivä.

En aio koskaan unohtaa niitä kolmea asiaa:

* 112
* uskallus
* hengitystiet

Blog blog blogitiblogblog

Minä pidän työstäni. Miksi? No siksi, että minulla on hyvät esimiehet. Voin olla rehellinen ja oma itseni. Saan kehittää ja soveltaa ihan rauhassa. Minä en ole paras tekemässäni työssä mutta minulla on valtavan hyviä kollegoita, joilta saa apua aina ja joita on helppo katsoa ihaillen. Kollegani ovat osaavia ammattilaisia ja suurin osa nauttii työstään suunnattomasti. Se on hienoa.

Minä pidän työstäni. En rakasta sitä. En rakasta siksi, etten pääse pomottamaan riittävästä. Eih.. ei vaan, en pääse valmentamaan. En voi neuvoa ihmisiä, kuunnella, auttaa etsimään vastauksia ja kannustaa. En auta jaksamaan työssä ja motivoi tekemään se paremmin. En ole esimies, en tiiminvetäjä. En ole.
Minun pääsääntöinen työni ei ole olla kollegan tukena, vaan päällepäsmäröidä ranteet savessa asiakkaiden puolesta, kanssa ja vuoksi. Hauskaa ja motivoivaa kyllä, mutta ei unelmaa.

Onko kaiken pakko olla niin unelmaa? No ei. Siksi tätä duunia teen. Minun piti valita. Joko teen työtä jota rakastan ja josta suuresti nautin, tai sitten teen työtä jossa "vain" viihdyn, mutta se sopii arkeeni muuten paremmin. Tein siis valinnan. Olen valintaani tyytyväinen. Varsinkin kun minulla on kannustavat ja hyvät esimiehet.

En silti voi lopettaa unelmoimasta. Unelmoin, että voisin tehdä enemmän. Voisin tehdä enemmän sitä mitä itse haluan, mistä pidän. Olla olkapää, kehittäjä, innovaattori, ateisti, ystävä, luottohenkilö, kanssaihminen, eteenpäin auttaja... ja vaikka mitä. Lista on loputon. Älkää nyt kuitenkaan käsittäkö väärin. Kaikkea tuota voin olla myös nykyisessä kohtuullisen kivassa duunissani, mutta joku tässä nyt vaan ei oo kohdallaan.

Ehkä se on se, että suurimmaksi osaksi, joudun olemaan noin kymmenen kertaa skarpimpi tehdessäni nykyistä työtäni, kuin jos tekisin jotain vähän tutumpaa. Ehkä se on se, että en saa soveltaa niin paljon kuin haluaisin (lue; kirjoittaa ja tehdä tutkivaa työtä). Ehkä se on se, että minä olen minä.
Mene ja tiedä.

Sain silti työyhteisöltä hauskan nakin. Minun pitää yhdessä muiden kanssa (lue; yksin) kehittää työyhteisöämme paremmaksi. Lähinnä sitä työviihtyvyyttä. Kaikkihan meillä viihtyy kauhean hyvin, mutta silti on aina joku jota mättää, jotain mikä pilaa tunnelman tai sitten muuten vaan vähän platku ja kiireinen fiilis.
Tänään olen sitten tehnyt tutkivaa työtä ja kirjoittanut. Avautunut esimiehelle huolella ja harkitusti (lue;harkitsematta) ja pyrkinyt edistämään yhteysömme työhyvinvointia pienin, mutta päättäväisin askelin.
Tätä kun voisi tehdä enemmän...

Mutta tulevaisuus on positiivinen ja luottamus esimiehiin on kova. Kyllä tämä tästä.Minulla on hyvä ura ja varmasti se paranee uvosien myötä. Suunta voi muuttua, jos ne hyvät ei tajua ajoissa ohjata minua oikeisiin paikkoihin, mutta sitten se muuttuu. Korkealle ja kovaa.

Onnellinen vaiko eikö olla?

Siinä vasta kysymys.
Sellainen, jota moni miettii. Moni taas ei mieti. Moni elää elämäänsä päivä kerrallaan ja ajaa samassa paskassa päivästä toiseen. Mussuttaa, kun elämänlaatu on köyhää, eikä televisiostakaan tule mitään.

Elämästään otteen saaminen ei ole helppoa, eikä missään nimessä yhden päivän tai oivalluksen juttu. Vaatii säkkitolkulla rohkeutta olla itselleen rehellinen, ja katsoa itseään peilistä, tunnustaa tosiasiat ja tehdä niille jotain. Se vie aikaa. Paljon aikaa. Ja muutos parempaan tapahtuu vähitellen. Joskus vuosien kuluttua voi huomata, että eihän tää niin kamalaa olekkaan. Elämä tuntuu sittenkin ihan kivalta ja hommat luistaa omalla painollaan.

Siihen pisteeseen pääseminen on kuitenkin vaikeaa. Aika monella ihmisellä elämä tuntuu olevan vähän joka nurkasta pielessä. Perussetti on näennäisesti toimivaa, mutta joku silti tökkii. Siinä vaiheessa on helppo kaataa paskat jonkun muun niskaan, työnantajan, elämänkumppanin, terveyden tai ihan minkä vain. Elämä voi olla pielessä, koska silloin lapsena isä löi, äiti joi ja sisko poltti tupakkaa. Elämä voi olla pielessä, vaikka mitään edellämainituista ei olisi käynyt. Silloin voi syyttää sitä ettei mikään ole pielessä. Minulle ei koskaan käynyt mitään. Minulla ei ole mitään miksi minusta tuntuu näin kurjalta ja niin edelleen.

Aina voi kuitenkin katsoa peiliin. Voi tehdä asialle jotain. On totta, että osalle se on liian vaikeaa, eikä siihen yksin ole voimiakaan. Toiset tarvitsisivat siihen lempeän tönäisyn tai jopa päivittäistä apua ja tukea, korvaa ja olkapäätä, että se onnistuisi. Sitä ei kuitenkaan aina ole tarjolla. Aina ei ole sellaista vaihtoehtoa, jolla voisi korjata elämäänsä. Aina (yleensä) sitä ei edes tajua, että jonkin on pielessä. Vasta kun kaikki kaatuu päälle yhtenä suurena mustana massana, herää siihen ettei koskaan ollutkaan onnellinen ja sillä hetkellä ei heti olekaan ketään, kuka auttaisi tai kertoisi mitä tehdä, jos sen jälkeenkään.

Ystävän neuvot kalliit. Tässä kohdassa ystävän neuvot ovat monesti se apu johon käännytään. Toinen vaihtoehto on pilleripurkki ja sairasloma jota varmasti monessa kohtaa tarvitaankin. Apu ei kuitenkaan yleensä ulotu sen pidemmälle, ellei sitä osata pyytää. Silloinkin se voi olla sellaista, ettei se oikeastaan auta, eikä sovellu juuri sinulle.

Tämä on aihe johon olen valitettavasti ja onneksi päässyt tutustumaan hyvinkin läheltä. Tämä on sellainen asia, josta puhun aina ja koko ajan, eri sanoilla, tavoilla ja tyyleillä. Minulla on huoli teistä. Haluaisin, että te olisitte onnellisia, että kokisitte onnen tunteen edes joskus. Se on niin hyvä tunne, että siihen jää koukkuun kuin huumeeseen. Sitä on saatavilla todella helposti ihan jokaisena päivänä, mutta siitä kiinni pitäminen on tosi vaikeaa. Siksi vaikeaa, että elämä potkii päähän säännöllisesti ja yhteiskunta auttaa siinä ahkerasti tavoilla jos toisillakin. Onnellisuus on aina ja iänkaikkisesti sinusta itsestä kiinni, mutta sen tavoitteluun saattaa tarvita apua.

No niin. Tässä tämänkertainen avautuminen...

Ylivilkas mieli

Mulla on ylivilkas mieli.

Olen ensimmäisen kerran kokeillut rentoutumista Tonttulan kymppiluokalla ollessani. Siellä me vähän mieleltä epävakaat, tai sielulta rikkinäiset nuoret maattiin lattialla ja kuunneltiin rentoutumislevyä. Siinä sitä naurua pidäteltiin, kun piti sukuelimet rentouttaa. Siinä iässä ne ei rentoudu edes unessa, varsinkaan silloin, mutta niin vaan pyydettiin rentoutumaan keskellä kirkasta päivää.

Seuraavan kerran pääsin rentoutumaan paikassa, missä meitä oli monta niin rikkinäistä sielua. Toisen ruumis oli revitty väkivallalla rikki, yksi näki nälkää ja jollain oli kipua enemmän, kuin omiin tarpeisiin. Siellä me taas maattiin keskellä kirkasta päivää. Lattialla sielut vierekkäin. Silloin onnistuin hiljenemään. Olin valmiiksi hiljainen. Mieli oli valmiiksi niin täynnä pelkkää tuskaa, ettei siellä liikkunut ajatuksia. Vahingossa kosketin jotain jossakin ja ihan vähän näin sinne jonnekkin sieluni sopukoihin.
Kirjoitin kaiken ylös. Se makaa nyt "pöytälaatikossa". Luen sitä joskus ja näen taas välähdyksiä sielusta, kivusta ja ahtaasta mielestä, joka minulla silloin oli. Harjoittelin rentoutumista sen jälkeen joskus ja se auttoi minua monessa.

Vuosien jälkeen tänään. Tuntui siltä, että voisin olla valmis rauhaan. Asetuin lattialle risti-istuntaan. Asetin kädet polvienpäälle, kämmenselät ylöspäin etusormen koskettaessa peukaloa. Hiljainen kellonraksutus oli ainoa ääni, joka kuului. Hengitin syvään... ooooooommmmnnnnnn, oooooooooooommmmnnnnn. "Pitää pakata muuttolaatikoita..." oooooooommmnnnn, "Ei tästä tule mitään...", ooooommmnnnnn. "Huoh... ihan sama, kun yrittäisi saada AD/HD:sta kärsivän koiranpennun maate..."

Sitkeästi minä sen helvetin rentoutumisharoituksen tein. Ihan hyvä fiilis, mutta kun yritin tyhjentää mieltä ajatuksista, tuli tilalle kahdeksan uutta. Kun oikein pinnistelin, tuo mieleni (joka siis oikeasti muistuttaa edellä mainittua koiranpentua) rauhoittui hieman ja näin meren. Näin meren noin ehkä sekunnin murto-osan ja sitten jo kirjoitinkin uutta postausta, pakkasin muuttolaatikoita ja odotin keväällä lumen alta paljastuvia kukkia.

Minä olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että tarvitsen rauhoittumisen taitoa. Osaan kyllä olla paikoillani, mutta mieleni liikkuu vikkelästi, kuin miljoonakalat vaaran uhatessa. Jatkuva meteli ja viuhke päänsisällä alkaa olla rasittavaa. Kaipaan hiljaisuutta. Toisaalta, siksi minä jatkuvasti naputan tässä koneella. Tyhjennän turhia ajatuksia paperille.

Saa nähdä. Koiranpentu alkoi jo hyppiä jalkaani vasten ja käskee lähteä iltalenkille. Siispä teetä keittämään. Jos pakkaisin taas yhden laatikon...

Koulukiusaaminen

Tänään aamulla ensimmäisenä luin Ylioppilaslehdestä jutun, jossa koulukiusatun äiti kertoi elämästä. Kertoi koulukiusatun äitinä olemisesta.
Juttu sai veret kuohahtamaan ja mieleni teki kipittää korkea-arvoisimman henkilön luokse ja paukata turpaan. Mutta tiedän, ettei se auta. Saan syytteen pahoinpitelystä ja uskottavuuteni äitinä kärsisi. Minulta menisi se vähäkin auktoriteetti, joka minulla nyt on.

Se kuitenkin sai taas ajattelemaan.
Ei tästä ole kauaa, kun lapseni tuli ystävänsä kanssa kotiin ja kertoi taas päähän potkuista ja nyrkeistä. Nämä  kyseiset kiusaajalapset on sitä ennenkin tehneet. Koitin suuttumukseltani käsitellä tätä asiaa lasteni kanssa rauhallisesti ja aikuisesti. Laitoin viestiä koululle kaikkien osallisten lasten opettajille ja selitin lapsille, ettei heidän tarvitse osallistua mihinkään selvittelyihin, sillä siitä tulee vain pahemmin turpaan ja kaikkia harmittaa taas.

Vain yksi opettaja vastasi ja lapset kuittasivat, ettei siitä mitään tullut. Kukaan ei käsitellyt asiaa mitenkään, eikä tehnyt mitään. No, kun lapset kieltäytyvät yhteistyöstä, niin eihän siinä voi mitään. Mutta olen aikaisemminkin pyytänyt oppilaan yhteystietoja, että voisin olla yhteydessä vanhempiin. Tiedän, ettei koulu puutu näihin pieksentöihin. "Se on tapahtunut koulun ulkopuolella, emme voi puuttua, emme voi antaa yhteystietoja, emme voi mitään..." En siis saanut yhteystietoja... en siis itse voinut puuttua siihen.

Mielestäni Ylioppilaslehden jutussa oli hyvä malli, jossa lapset selvittivät keskenään näitä juttuja. Suomessa voisi tehdä samaa laajemmin. AIkuiset on niin syvältä. AIkuiset eivät tajua lasten juttuja, oikeesti! Aikuinen ei pysty ymmärtämään miltä lapsesta tuntuu, mitä lapsi ajattelee tai miten lapsen kanssa pitää puhua. Vain lapsi voi päästä siitä jäljille. Vain lapsella voi olla riittävästi sellaista älyä, jolla kiusaamisen saa loppumaan niin, että se loppuu oikeasti.

Olin itse mukana yläasteella tukioppilaissa. Meitä oli tolkuton joukko ja hommia tehtiin ihan eri tavalla, kun silloin MLL teki. Me rikoimme rajoja ja teimme paljon hyvää. Meitä oli yli kolmekymmentä ja teimme yhteistyötä viereisen yläasteen kanssa, jolloin meillä oli noin kuudenkymmenen nuoren joukko. Sellaisella voimalla oli helppo ottaa kiusaamiset puheeksi ja selvittelimme niitä keskenämme. Siihen tarvittiin muutama meihin uskova aikuinen ja heidän lupa. Voi, kun minulta ei löydy osaamista tehdä sitä uudelleen. Se toiminta loppui, kun aktiivi väistyi. Niin siinä aina käy. Kun se yksi aktiivinen jää pois, eikä hommasta ole tehty kunnon prosessia, joka voisi elää omaa helppoa elämäänsä, niin homma lopahtaa ja kuolee pois.

Siis vaikka uskonkin, että lapset parantavat parhaiten itse itsensä, tarvitaan siihen oikeita aikuisia, oikeisiin hommiin, jotta lapsilla olisi mahdollisuus parantaa.

Mutta maailma on paska paikka ja sen voi antaa vetää itsensä maanrakoon masentumaan. Tai sitten voi nostaa kasvot kohti aurinkoa ja hymyillä. Antaa auringon lämmittää. Minä teen parhaani, lapseni tekee parhaansa ja toivon, että se  riittää. Uskon, että vielä jostain löytyy se aikuinen joka pystyy ja kykenee ja silloin lapset saa äänen.