Kuolematon lapseni mun.
Hätäensiapukurssi alkaa aamulla sämpylällä. Paitsi että minä paastoan, tai no paastoan osan päivää. Seuraava ateria olisi vasta lounas. Olen säännöllisesti syömättä 14-16h vuorokaudesta. Älä kysy miksi. En osaa selittää, enkä jaksa kinata siitä.
Haen kuumaa teetä ja lorautan siihen tilkan maitoa. Oletettavasti rasvatonta. Yök. Mutta muutakaan ei ole. Jätän sokerit kuppiinsa, ei sovi minulle. Olen kuitenkin niin ohjelmoitu ilmaiseen leipää, etten voi olla ottamatta sämpylää lautaselle ja kiikuttamatta sitä paikalleni. Tuore, auringonkukansiemenillä päällystetty tuore leipä houkuttelee minua, mutta päätän olla koskematta siihen. Lupaan itselleni, että voin syödä sen jälkiruokana kevyen lounaan päälle.
Hörpin kuumaa teetäni, kun kouluttajamme pölähtää paikalle. Kiireisen oloisena hän laskee kantamuksensa pöydälle ja nauraa samalla ääneen, kuinka arvostaa ajoissa paikalle vaivautuneita. Hän itse ei ollut myöhässä, mutta tuli niin tiukalla aikataululla, että joutuu puhuessaan järjestelemään vielä tavaroitaan. Meitä ei häiritse. Olemme tulleet pitämään mukavan päivän ilman työpaineita ja vetäjän sarkasmi uppoaa meihin kaikkiin.
Kurssi alkaa vetäjän erinomaisella alustuksella siitä, mitä tänään tulemme tekemään ja oppimaan. Hän kertoo värikkäästi, miten aikoo pitää päivän päätteeksi vaikean tentin jossa kysyy koko päivän sisällöstä. Pieni pilke silmäkulmassa hän vastaa hymyillen kysymykseen; "tuleeko tästä materiaalia, tai muistiinpanoja?" ettei tule kumpaakaa. "Tämä on nyt sellainen päivä, että otatte ihan rennosti. Pidetään hauskaa. Jalat penkille ja hyvä meininki." . Hymyilen tyytyväisenä. Olen käynyt saman kurssin ensimmäisen kerran joskus neljä tai viisi vuotta sitten. Aloitus ei poikkea siitä mitä muistin. Rento tunnelma ja mukavia ihmisiä.
"On ihan sama, vaikkette muistaisi kurssilta mitään. Mutta nämä seuraavat kolme asiaa toivon, että painatte mieleenne, sillä ne on ne asiat joilla niitä henkiä pelastetaan. Kylkiasennon kulma ei ole sellainen!"
* 112
* Uskallus
* Hengitystiet
Olin yllättynyt. Muistin nämä aiemmasta, mutta olin vuosien aikana kehitellyt hengenpelastamisesta taidetta. Tavallaan oloni oli huojentunut, mutta iloinen. Ehkä minä osaan näillä konsteilla pelastaa jonkun hengen sittenkin. Pieni uusintaoppi ei tee tällaisessa asiassa pahaa.
Kurssi etenee varmasti. Vetäjä on äärimmäisen puhelias ja hyväntuulinen. Hänen vakaa ammattitaito, kokemus ja lämminhenkinen asenne vetoaa minuun. Olen tunteita täynnä. Huomaan, että jostain syystä minua alkaa itkettää kun ensimmäiset kertomukset tositapahtumista alkaa tulla. Kuulen, miten kurssilaiset kertovat omia kokemuksiaan ja kun on minun vuoro kertoa, olen pillahtaa itkuun. Päätin jo muita kuunnellessa mistä kerron. Minä en aio kertoa erittäin läheisen serkkutyttöni kuolemasta hirvikolarissa, en. Kerron jostain muuusta. Kun vuoroni napsahtaa, pääsee suustani tahtomatta kertomus juuri siitä kolarista, josta minun ei pitänyt sanoa mitään. Silmät kostuvat ja jotenkin saan nieltyä loput tarinasta. Onnistun kääntämään jutun johonkin toiseen, merkityksettömään onnettomuuteen ja saan itkuni pidettyä. Huokaan helpotuksesta, kun vuoro siirtyy eteenpäin.
Kainalot alkaa kastua kun tunnit etenee. Tulee taon paikka ja haen hämmennyksissäni kahvia. Kuumat aallot vihjailevat minulle, että en ole enää ihan pikkutyttö, vaikken ole vielä vaihdevuosi-ikäinenkään. Sämpylä istuu pöydän reunalla uskollisesti ja mieleni kiusaa minua siitä. Napsin auringonkukan siemeniä yksitellen, mutta en ota ensimmäistäkään haukkua siitä. Aion kestää tämän, vaikka kuinka olisin kuolemassa nälkään (mitä en todellakaan ole).
Kurssi jatkuu. Takapöydän tätsä oli saanut sätkänsä imaistua ja kaikilla oli tuoretta kahvia kupissa. Vetäjä hörppää vielä vettä ennen kuin aloittaa.
"Vedän pääsääntöisesti lääkäreille ensiapukursseja. Yhdellä kerralla eräs keski-ikäinen mieslääkäri alkoi itkeä. Ihan ilman mitään syytä. Se ei liittynyt mihinkään, emmekä me muut oikein osanneet arvata mistä oli kyse. Hän pyysi anteeksi asiatonta purkaustaan ja alkoi kertoa tarinaansa. Hänen tyttärensä oli kuollut muutama vuosi sitten liikenneonnettomuudessa."
Silmiäni alkoi kummasti kirveltää, mutta onnistuin pitämään kyynelkanavat ummessa. Hiki kasteli kainalot uudelleen ja tuskastuin hieman.
"Ainoa, millä tämä mies oli nämä vuodet jaksanut, oli tieto siitä, että joku oli tyttären vierellä tämän kuolinhetkellä. Mies oli soittanut sille ihmiselle, joka oli pitänyt tyttöä kädestä. Kysynyt, mitä oli oikein tapahtunut siinä viimeisillä hetkillä. Langan toisessa päässä ollut henkilö oli lohduttanut miestä. "Sen voin sanoa, että tyttäresi nukkui rauhassa pois. Silitin hänen otsaansa ja hän vain nukahti siihen.""
Kahvikuppi ei pysy kädessäni ja kahvi alkaa maistua pahalta. Yritän kuitenkin ryystää kylmäksi ehtinyttä kahvia niin äänekäästi etten kuulisi enempää, sillä en pysty pitämään kyyneliä enää.
"Mies oli jaksanut sen voimalla, että joku oli pitänyt hänen yksitoistavuotiaan tytön kädestä kiinni ja hän kuuli, että tyttö nukkui rahassa pois. On äärimmäisen tärkeää, että lähdön hetkellä on joku joka on lähellä ja rauhoittaa. Vaikka tiedät, ettei potilasta voida pelastaa, ota kädestä kiinni, ole lähellä. Ihmisen kaikki reviirit ja yksityisyyden rajat katoaa sillä hetkellä. Mene rohkeasti ja ole läsnä. Se on ensiarvoisen tärkeää niin potilaalle, kuin myös omaisille."
Keuhkoni puristuvat kasaan ja haukon henkeä niin huomaamattomasti kuin osaan. Kuuma kyynel tipahtaa pöydälle ja yritän pyyhkiä poskiani mahdollisimman huomaamattomasti. En voi olla näkemättä sitä vierasta ihmistä silittämässä minun lapseni otsaa. Pitämässä kiinni minun lapsesta, joka jättää tämän maailman. Kipu ja tuska pyyhkii ivallisesti sieluani, vaikka en ole koskaan menettänyt lastani. En voi silti olla tuntematta palasta siitä tuskasta. Toivon todella etten joudu siihen tilanteeseen ikinä ja toivon todella, että jokainen lapsensa menettänyt jaksaa eteenpäin.
Minun lapseni ei ole kuolematon. Ei, vaikka haluan uskoa niin. Ei, vaikka elän itse niin. Minä en ole kuolematon. Kukaan ei ole.
Koko helvetin kurssi menee itkua pidätellessä. Jossain vaiheessa valehtelen, että selkäni on kipeä ja siirryn koko joukon taakse kävelemään hiljaa edestakaisin. Se rauhoittaa mieltäni ja kyyneleet voi valua ilman, että kaikki saavat siitä osansa. Nyyhkin salin takaosassa hiljaa välillä kiihdyttäen kävelemistä, välillä hiipien hiljaa.
Kainalot alkaa kuivua ja kyyneleet lopettavat valumisen. On aika painella elvytysnukke Annen rintakehää ja lopettaa päivä.
En aio koskaan unohtaa niitä kolmea asiaa:
* 112
* uskallus
* hengitystiet
Haen kuumaa teetä ja lorautan siihen tilkan maitoa. Oletettavasti rasvatonta. Yök. Mutta muutakaan ei ole. Jätän sokerit kuppiinsa, ei sovi minulle. Olen kuitenkin niin ohjelmoitu ilmaiseen leipää, etten voi olla ottamatta sämpylää lautaselle ja kiikuttamatta sitä paikalleni. Tuore, auringonkukansiemenillä päällystetty tuore leipä houkuttelee minua, mutta päätän olla koskematta siihen. Lupaan itselleni, että voin syödä sen jälkiruokana kevyen lounaan päälle.
Hörpin kuumaa teetäni, kun kouluttajamme pölähtää paikalle. Kiireisen oloisena hän laskee kantamuksensa pöydälle ja nauraa samalla ääneen, kuinka arvostaa ajoissa paikalle vaivautuneita. Hän itse ei ollut myöhässä, mutta tuli niin tiukalla aikataululla, että joutuu puhuessaan järjestelemään vielä tavaroitaan. Meitä ei häiritse. Olemme tulleet pitämään mukavan päivän ilman työpaineita ja vetäjän sarkasmi uppoaa meihin kaikkiin.
Kurssi alkaa vetäjän erinomaisella alustuksella siitä, mitä tänään tulemme tekemään ja oppimaan. Hän kertoo värikkäästi, miten aikoo pitää päivän päätteeksi vaikean tentin jossa kysyy koko päivän sisällöstä. Pieni pilke silmäkulmassa hän vastaa hymyillen kysymykseen; "tuleeko tästä materiaalia, tai muistiinpanoja?" ettei tule kumpaakaa. "Tämä on nyt sellainen päivä, että otatte ihan rennosti. Pidetään hauskaa. Jalat penkille ja hyvä meininki." . Hymyilen tyytyväisenä. Olen käynyt saman kurssin ensimmäisen kerran joskus neljä tai viisi vuotta sitten. Aloitus ei poikkea siitä mitä muistin. Rento tunnelma ja mukavia ihmisiä.
"On ihan sama, vaikkette muistaisi kurssilta mitään. Mutta nämä seuraavat kolme asiaa toivon, että painatte mieleenne, sillä ne on ne asiat joilla niitä henkiä pelastetaan. Kylkiasennon kulma ei ole sellainen!"
* 112
* Uskallus
* Hengitystiet
Olin yllättynyt. Muistin nämä aiemmasta, mutta olin vuosien aikana kehitellyt hengenpelastamisesta taidetta. Tavallaan oloni oli huojentunut, mutta iloinen. Ehkä minä osaan näillä konsteilla pelastaa jonkun hengen sittenkin. Pieni uusintaoppi ei tee tällaisessa asiassa pahaa.
Kurssi etenee varmasti. Vetäjä on äärimmäisen puhelias ja hyväntuulinen. Hänen vakaa ammattitaito, kokemus ja lämminhenkinen asenne vetoaa minuun. Olen tunteita täynnä. Huomaan, että jostain syystä minua alkaa itkettää kun ensimmäiset kertomukset tositapahtumista alkaa tulla. Kuulen, miten kurssilaiset kertovat omia kokemuksiaan ja kun on minun vuoro kertoa, olen pillahtaa itkuun. Päätin jo muita kuunnellessa mistä kerron. Minä en aio kertoa erittäin läheisen serkkutyttöni kuolemasta hirvikolarissa, en. Kerron jostain muuusta. Kun vuoroni napsahtaa, pääsee suustani tahtomatta kertomus juuri siitä kolarista, josta minun ei pitänyt sanoa mitään. Silmät kostuvat ja jotenkin saan nieltyä loput tarinasta. Onnistun kääntämään jutun johonkin toiseen, merkityksettömään onnettomuuteen ja saan itkuni pidettyä. Huokaan helpotuksesta, kun vuoro siirtyy eteenpäin.
Kainalot alkaa kastua kun tunnit etenee. Tulee taon paikka ja haen hämmennyksissäni kahvia. Kuumat aallot vihjailevat minulle, että en ole enää ihan pikkutyttö, vaikken ole vielä vaihdevuosi-ikäinenkään. Sämpylä istuu pöydän reunalla uskollisesti ja mieleni kiusaa minua siitä. Napsin auringonkukan siemeniä yksitellen, mutta en ota ensimmäistäkään haukkua siitä. Aion kestää tämän, vaikka kuinka olisin kuolemassa nälkään (mitä en todellakaan ole).
Kurssi jatkuu. Takapöydän tätsä oli saanut sätkänsä imaistua ja kaikilla oli tuoretta kahvia kupissa. Vetäjä hörppää vielä vettä ennen kuin aloittaa.
"Vedän pääsääntöisesti lääkäreille ensiapukursseja. Yhdellä kerralla eräs keski-ikäinen mieslääkäri alkoi itkeä. Ihan ilman mitään syytä. Se ei liittynyt mihinkään, emmekä me muut oikein osanneet arvata mistä oli kyse. Hän pyysi anteeksi asiatonta purkaustaan ja alkoi kertoa tarinaansa. Hänen tyttärensä oli kuollut muutama vuosi sitten liikenneonnettomuudessa."
Silmiäni alkoi kummasti kirveltää, mutta onnistuin pitämään kyynelkanavat ummessa. Hiki kasteli kainalot uudelleen ja tuskastuin hieman.
"Ainoa, millä tämä mies oli nämä vuodet jaksanut, oli tieto siitä, että joku oli tyttären vierellä tämän kuolinhetkellä. Mies oli soittanut sille ihmiselle, joka oli pitänyt tyttöä kädestä. Kysynyt, mitä oli oikein tapahtunut siinä viimeisillä hetkillä. Langan toisessa päässä ollut henkilö oli lohduttanut miestä. "Sen voin sanoa, että tyttäresi nukkui rauhassa pois. Silitin hänen otsaansa ja hän vain nukahti siihen.""
Kahvikuppi ei pysy kädessäni ja kahvi alkaa maistua pahalta. Yritän kuitenkin ryystää kylmäksi ehtinyttä kahvia niin äänekäästi etten kuulisi enempää, sillä en pysty pitämään kyyneliä enää.
"Mies oli jaksanut sen voimalla, että joku oli pitänyt hänen yksitoistavuotiaan tytön kädestä kiinni ja hän kuuli, että tyttö nukkui rahassa pois. On äärimmäisen tärkeää, että lähdön hetkellä on joku joka on lähellä ja rauhoittaa. Vaikka tiedät, ettei potilasta voida pelastaa, ota kädestä kiinni, ole lähellä. Ihmisen kaikki reviirit ja yksityisyyden rajat katoaa sillä hetkellä. Mene rohkeasti ja ole läsnä. Se on ensiarvoisen tärkeää niin potilaalle, kuin myös omaisille."
Keuhkoni puristuvat kasaan ja haukon henkeä niin huomaamattomasti kuin osaan. Kuuma kyynel tipahtaa pöydälle ja yritän pyyhkiä poskiani mahdollisimman huomaamattomasti. En voi olla näkemättä sitä vierasta ihmistä silittämässä minun lapseni otsaa. Pitämässä kiinni minun lapsesta, joka jättää tämän maailman. Kipu ja tuska pyyhkii ivallisesti sieluani, vaikka en ole koskaan menettänyt lastani. En voi silti olla tuntematta palasta siitä tuskasta. Toivon todella etten joudu siihen tilanteeseen ikinä ja toivon todella, että jokainen lapsensa menettänyt jaksaa eteenpäin.
Minun lapseni ei ole kuolematon. Ei, vaikka haluan uskoa niin. Ei, vaikka elän itse niin. Minä en ole kuolematon. Kukaan ei ole.
Koko helvetin kurssi menee itkua pidätellessä. Jossain vaiheessa valehtelen, että selkäni on kipeä ja siirryn koko joukon taakse kävelemään hiljaa edestakaisin. Se rauhoittaa mieltäni ja kyyneleet voi valua ilman, että kaikki saavat siitä osansa. Nyyhkin salin takaosassa hiljaa välillä kiihdyttäen kävelemistä, välillä hiipien hiljaa.
Kainalot alkaa kuivua ja kyyneleet lopettavat valumisen. On aika painella elvytysnukke Annen rintakehää ja lopettaa päivä.
En aio koskaan unohtaa niitä kolmea asiaa:
* 112
* uskallus
* hengitystiet
Kommentit
Lähetä kommentti