Kuoleman hetkellä kaikki unohtuu ja anteeksi annetaan

 Olen kohdannut surua ja kuoleman kohdalla antanut anteeksi. Menetin parhaan ystäväni, serkkuni, siskoni kymmeniä vuosia sitten. Jätin hänet raskain mielin. Unohdin kaiken pahan ja painoin mieleen kaiken hyvän. Jäljelle jäi lämmin muisto ja ikuinen ikävä.

Kun ihminen elää, olemme vihaisia ja katkeria. Muistamme ne huonot ajat ja vaalimme niitä, kuin pieniä lapsiamme. Aika ei paranna, vaikka niin sanotaan. Vai parantaako?

Kuolinvuoteella kohtaamme oman pienuutemme ja anteeksiantavaisuutemme. Unohdamme kaiken pahan. Muistamme vain kaiken hyvän. 

Tärkeintä on antaa anteeksi. Jos pysyisimme siihen jo, kun elämä vielä kulkee keuhkoissamme. Voisimme elää tätä elämää kevyemmin mielin. Mutta ei. 

Minä annoin juuri anteeksi eräälle henkilölle. En ole koskaan pitkävihainen, vaan tämä henkilö teki mielestäni jotain niin väärin, etten voinut antaa anteeksi kymmeneen vuoteen. Tajusin kuoleman kynnyksellä olleeni väärässä. Ihmiset tekevät virheitä ja päästävät suustaan sammakoita. Vaan kuolema paljastaa meistä oman ihimillisen puolemme. Se antaa meille uuden mahdollisuuden olla ihmisiä toisillemme. Päätin olla ihminen ja antaa anteeksi, unohtaa.

Tämä ihminen on hyvä. Virheistään huolimatta. Hän saattoi hautaan oman menneisyytensä, antoi anteeksi ja rakasti viimeiseen hengenvetoon saakka. 

Ihminen on onnellinen silloin, kun mikään ei paina. Ei mennyt, ei tuleva. Vain tämä hetki. Ja tämä hetki voi olla nyt. Nyt tai ei koskaan.