"Kun kitara soi, ei itkeä saa."

-

 Kannattelen itseäni kuilun partaalla. Olen eheä, vai olenko. Itkenkö vai nauranko, en tiedä enää.

Minun on jatkettava. Hiljaisuus loputon. Ei pääty, vaikka huudan. Huomaan olevani yksin. Sittenkin, vaikka en koskaan uskonut sitä mahdolliseksi. 

Kuilu on syvä ja pimeä. Se kutsuu minua luokseen, mutta pyristelen vastaan. Saanko tuntea näin? Pitääkö minun vain hypätä ja antaa sen viedä mukanaan? Niinkö kuuluu tehdä? Kerro minulle, en tiedä. En ole koskaan ollut tässä. Olen katsellut ennenkin kuilua, mutta en koskaan näin.

Yksinäisyys on raastavaa. Se repii minua, vaikka tappelen vastaan. Sen pieni pää on noussut sielussani esille veren kätköistä. Kuohun yli äyräitten, vaikka olen tyyni.

Mieleni pieni. Älä tee temppujasi. Anna minun selvitä tästä. Älä sinäkin jätä minua yksin. Mieleni pieni. Jätän taakseni kaiken, johon olen kasvanut kiinni. Jäljelle jää vain ammottava haava, jonka umpeutuminen ei ole mahdotonta, mutta saatanallista. Kuin joku kaataisi viinaa haavalle uudestaan ja uudestaan.

"suru soittaa mustin koskettimin..." kuuntelen. Kuuntelen. Suru saa minut vaikeroimaan. Yksin.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muuton jälkeinen masennus

-
Jos on synnytyksen jälkeinen masennus, on myös muuton jälkeinen masennus. Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui. Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä. Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta... En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttiv
Lue lisää

Luonnevikainen vai luonteenomainen?

-
Pitkään olen ollut hiljaa. Olen miettinyt, ollut uupunut ja voipunut. Ollut niin poikki, etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa. Minulla ei ole ollut virtaa. Onko nytkään, en tiedä, mutta minulla on tunne, että on kirjoitettava. Istun satulatuoliini ja nostan pöydän sopivaan korkeuteen. Viritin itseni tunnelmaan käymällä lyhyellä kävelyllä (ilman koiraa) ja kuuntelemalla Michelle Obaman kirjaa. Halusin, että minulla on sanottavaa, mutta ei ole. Halusin kirjoittaa kohtaamastani vääryydestä, kohtaamastani epäoikeudenmukaisuudesta, masennuksesta, rikotusta sielusta. Jostain, mikä koskettaa minua syvästi. Mutta ei.  Vai ehkä sittenkin? Minun lapsellani on nyt diagnoosi. Sellaiseen sairauteen, jota voisi pitää lähinnä ehkä monen luonteenpiirteenä, mutta mikä vaatii lääkityksen ollessaan liian päällekäyvä. Jokuhan voisi ajatella, että miksi luonteenpiirrettä pitää lääkitä. No. En mene siihen tässä sen enempää kuin, että pärjätäkseen hän tarvitsee sitä. Ja minä teen äitinä kaikkeni, j
Lue lisää

Raiskattu mieli. Kohdattu vääryys. Menetetyt ystävät. Kiitos silti.

-
Olen maannut valveilla vuoteessani lukemattomia kertoja sekaisin tuntein. Ollako onnellinen siitä, mitä olen saanut. En ehkä koskaan olisi saanut kaikkea tätä ilman elämäni kohtaloita. Vai ollako surullinen, vihainen ja katkera niistä kohtaloista, jotka satuttivat minua niin paljon, etten edes muista kaikkea. Suurin kohtaamani vääryys ei ollut ne kerrat kun minut hakattiin mustelmille. Ei ne kerrat, kun minut kiusattiin itkemään yksin huoneeni nurkkaan. Ei ne kerrat, kun minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Vaan se kerta, kun minua kohdeltiin seksuaalisena objektina lapsena. Kun minua rakastettiin, vaikka en halunnut tulla rakastetuksi. Kun minua haluttiin, vaikka en halunnut olla haluttava. Kun minua raiskattiin  sanoilla, ei teoilla. Kun minua syyllistettiin ja pahoinpideltiin kielikuvallisesti. Se. Se oli pahin kohtaamani vääryys. Se, että menetin lapsuuteni, nuoruuteni ja lähes kaikki ystäväni. Kaiken, mikä oli minulle tärkeää.  En koskaan saanut ystäviäni takaisin kuten he sil
Lue lisää