Kohti tuntematonta ja sen yli!

 Meidän sohva on mulle tuttu. Meidän nojatuoli on mulle tuttu. Vuoteessa on mun jälki. Vitriinissä mun mummokupit.

Panikoin ja hyperventiloin. Olen tehnyt päätöksen yhdessä muun perheen kanssa ja silti pelkään, että se oli suurin virhe ikinä. 

Aloitan tämän tarinan alusta.

Vuosia sitten asuimme Espoossa, Matinkylässä. Onnellisesti, mutta ahtaasti. Ahtaudesta inspiroituneena ostimme talon Kirkkonummelta. 

Ehdimme asua Kirkkonummella onnellisesti ja tilavasti puolitoista vuotta, kun talomme osoittautui asumiskelvottomaksi. Onni loppui siihen. Ja tila.

Muutimme evakkoon pieneen kolmioon Kirkkonummen keskustaan. Siitä kävi onnen kantamoinen (vai kävikö?) ja pääsimme muuttamaan erillistaloon, jossa oli enemmän tilaa, mutta ei tarpeeksi. Kirkkonummella edelleen. Mutta sitten kävi kuin kävi ja meidän vuokrasopimus päättyi siihen, että omistaja möi talon. Meille jäi luu käteen, mutta saimme kuin saimmekin toisen asunnon tilalle. Yhtä kokoinen ja Kirkkonummella, mutta edelleen pieni, evakkoasunto. Emme tälläkään kertaa saaneet "nauttia" pitkään tästä, sillä sekin haluttiin myydä ja sopimus irtisanottiin vajaan vuoden asumisen jälkeen. Muutoista väsyneenä löysimme luullaksemme riittävän asunnon Upinniemestä, Kirkkonummelta. Se ei myöskään toiminut meille upeasta luonnosta huolimatta. Liian kaukana Lapsen ystävistä.  Siksi jälleen hakemuksia sisään ja muuttoa miettimään. Tässä vaiheessa kaksi lapsista muutti omiin koteihinsa ja viimeisin asunto on nyt sitten tämä. Kolmio Kantvikissa, Kirkkonummella. Tähän oltiin jäämässä siiheksi, kunnes lapsi siirtyy yläkouluun. Ajattelimme niin. Todella, todella ajattelimme niin.

Tänään. Sohva on mulle tuttu. Nojatuoli on mulle tuttu. Vuoteessa on mun jälki ja vitriinissä mummokupit. Mutta ne pitäisi jälleen muuttaa. 

Laitoin asuntohakemuksen toissaviikonloppuna vähän kokeillakseni ja lomakkeelle laitoin aikaisimman muuttopäivän joulukuuhun. Mutta viimeviikolla alkuviikosta minulle soitettiin, että olisi asunto tarjolla. Espoosta. Nyt. Olin ensin, et JEE! Mutta sitten et APUA! Toivoin, että asunto on läävä, mutta ei. Se oli oikein siisti. Ei uusi, mutta siisti. Pienempi kuin tämä, mutta riittävä meille kolmelle. Sijainti ei ollut ehkä se mitä ajattelin, mutta ehkä ihan hyvä. Erilainen, kaupunkimainen ja ihmismäinen. Ei maalla. Luontoa astetta vähemmän, mutta on kuitenkin. Palvelut lähellä ja koulu. Se tärkein, eli koulu. 

Panikoin ja hyperventiloin. Pelkään kuollakseni. En ymmärrä oikein itsekään tätä pelkoa, mutta kai se on sitä, että huoli lapsesta saa yli suuret mittasuhteet. Päätimme silti muuttaa.

Järkisyyt tässä painaa. Pohdimme tätä yhdessä perheenä perusteellisemmin, kuin mitään muita päätöksiä ikinä. Ja olemme tehneet isojakin päätöksiä. Monta. On vain älykästä muuttaa lähemmäksi rakkaita vanhuksiamme. On vain järkevää muuttaa lähemmäksi mahdollisia työpaikkoja. On vain järkevää... repiä lapsi juuriltaan ja viedä täysin uusiin maisemiin. Erityinen lapsi, jolle ihmiset on vaikeita. Jolle ujous ja ihmisten välttely on arkea.  Lapsi, joka tukeutuu vahvasti sisaruksiinsa, jotka ovat tähän mennessä asuneet ihan lähellä. 

Revinkö lapsen juuriltaan ja rikon lapsuuden? Teenkö virheen ja rikon perheeni uupumuksella? 

Palaan ajatuksissani takaisin kotiin. Tähän sohvalle joka tunnistaa minun takapuoleni ja muotoutuu käskemättä. Nostan jalkani tälle arkulle, joka sulkee sisäänsä rakkaani viskikokoelman ja kasan kaukosäätimiä. Kannattelen sylissäni tätä kannettavaa tietokonetta, joka sekin muuttaa mukanani. Tutut tavarat, valokuvat ja jääkaapin sisältö lievittävät pakokauhua. Ja tätä kirjoittaessani paniikki alkaa helpottaa. Hyperventilaatio lakkaa ja alan ymmärtää, että tämä voi olla hyväkin asia. Liioittelu alkaa saada oikeita mittasuhteita ja sykkeeni laskee. 

Kiitos, että kuuntelit hätääni. Ehkä turhaa sellaista. Pienet on minun murheeni. Muistutan itseäni julmuuksista joita maailmalla tapahtuu. Muistutan tragediasta, joka meitä on kohdannut keväällä, rakastani jo viimevuoden lopulla. Muistutan itseäni siitä, että elämässä on vaikeampiakin asioita ja jos katson jo aikuiseksi kasvanutta kahta lastani, voin olla heistä ylpeä. Iltatähdestä kasvaa yhtälailla upea yksilö, joka saa varmasti voimaa tästä kokemuksesta. En anna hänen jäädä jalkoihin, vaan teen kaikkeni sen eteen, että hän kasvaa ihanaksi aikuiseksi ja saa ympärilleen luotettavia ihmisiä. Kävi miten kävi.

Kiitos ja amen.

Kommentit

  1. Vau Elli! Rohkein mielin kohta uutta!! Joka uskaltaa se elää ja kokee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Pelottaa ihan helvetisti, mutta ehkä pelkoni on turha tai ainakin liian suuri.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun isäni otti ja kuoli. Lyhyt tuntojen purkaus.

Kuoleman hetkellä kaikki unohtuu ja anteeksi annetaan