Kävelisinkö yksin pimeässä. Istuisinko yksin valossa. Makaisinko yksin kivussa. Raottaisinko maailmaani sinulle. Rikkoisinko elämäni tässä.
Kieltäydyn siitä. Kieltäydyn kaikesta mikä satuttaa ja silti sattuu. Kipu on kanssani nyt ja aina. Se ei juurikaan kysele lupaa, vaan tulee aina silloin kun ei pitäisi ja silloinkin, kun sille on lupa. Se kiipeää minua pitkin loputtoman matkan. Kiipeää kunnes löytää mitä etsii ja sitten... se pusertaa itsensä läpi joka solun. Saa suun maistumaan vereltä ja sappinesteeltä.
Kipu viiltää, kaivaa lihaksia irti jäisellä lusikalla, polttaa sieraimissa, leikkaa irti vatsalaukun ja valmistaa siitä aterian itselleen. Kohtu on jälkiruokaa. Ja tukka on kipeä.
Jalat eivät kanna tätä raunioitunutta ruumista enää. En jaksa enää kulkea tätä polkua, mutta on pakko. Ainoa polku pois kivusta, vaikkei sellaista olekaan. Laahaan elottomuutta mukanani ja näen kirkkauden polun päässä. Siellä täytyy olla rauha ja kivuttomuus.
Kipu minussa huutaa. Älä mene. Älä jätä minua. Pidä minusta kiinni ja ota syliisi. Keinuta hiljaa yöhön ja lue satuja. Minä pyristelen kivun sanoja vastaan ja kuljen. Hitaasti. Kuljen. Hitaasti, kunnes olen valossa.
Euforia pyyhkii pois kivun ja hymyilen ensimmäistä kertaa sitten. Elämä tuntuu ja soluni tihkuvat mustaa verta lattialle. Jälkeeni jää vana kipua ja vesi huuhtelee sen loputtomaan mereen. Minä pulahdan uimaan, jotta viimeisetkin rippeet jäisivät veteen kiinni ja ne jättäisivät minut.
Mutta tiedän, ettei tämä lopu koskaan. Haluaisin nauttia tästä vielä vähän, mutta kipu huutaa minulle jo. Tule takaisin. Et voi mennä. Olen sinussa ikuisesti. Kipu huutaa ja minä kuulen sen. Kuulen, nousen. Hengitän ja itken. Kipu ottaa minut uuteen syleilyyn, niin kuin joka kerta ennenkin. Ei. Ei se jätä minua. Ikinä.
Kommentit
Lähetä kommentti