Kivun piinaama
Istun. Se sattuu niin, että minun on pakko vaihtaa asentoa. "Älä kiemurtele" minulle sanotaan. Yritän pysyä paikallani, mutta levottomat jalkani eivät anna armoa ja minä liikahtelen levottomasti. Tunnen kuinka hermostuneet katseet piirittävät minut, mutta yritän olla huomaamatta sitä. Minä keskityn niin hyvin kuin vain voin, lupaan sen.
En jaksaisi kirjoittaa enää yhtään. Käsialani alkaa haparoida, mutta minun on kirjoitettava vielä monta sanaa. Väsyttää ja tuntuu raskaalta. Lopetan kesken kaiken ja minulle tulee paha mieli kun opettaja ei hyväksy kirjoitustani. yritän uudelleen ja väsyn entisestään.
Pääni on raskas kuin kivinen paino kaivon kannen päällä. Siristän silmiäni, mutta en pysty enää näkemään kunnolla. Haluaisin mennä nukkumaan, mutta en voi sillä työt pitää tehdä. Yritän, mutta särky ottaa ylivoiman ja pakotan itseni lepäämään. Työt jää taas tekemättä ja minun on tehtävä muutama tunti enemmän niiden eteen.
Luistin puristaa jalkapöytääni ja sääreni huutaa kivusta. Sirklaan minkä ehdin, kunnes en enää pysty. "Vastahan me tultiin!". "Joo, mutta nyt sattuu niin paljon, että en enää pysty. Luistelkaa te, minä katselen täältä." Pystynköhän koskaan luistelemaan ilman kipuja?
Minun elämä on ihan tavallista. Minulla ei ole mitään vakavaa sairautta vain nippu pieniä harmillisia juttuja. Pieniä juttuja on kertynyt niin, että olen huomannut niiden tuottavan minulle kohtuutonta haittaa. Mutta sille ei voi mitään. En voi muuta, kuin yrittää. Teen töitä vaikka väsyttäisi ja silmiin sattuu. Luistelen, koska lapset pyytävät kerran vuoteen minutkin mukaansa. Juoksen, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa. Istun, kun työni niin vaatii tai koulutus tai kurssi tai kokous tai mikä vaan. Kirjoitan, vaikka ranne on niin solmussa, etten kivulta aina huomaa kirjoitusvirheitä.
Minun elämä on täynnä kipua ja särkyä. Joka päivä. Halusin tai en. Minun on vain elettävä sen kanssa. Kaikkien pikkujuttujen. Niitä on paljon. Niin paljon, etten muista niitä luetella kun niitä kysytään. Mikään niistä ei liity toisiinsa ja kaikki niistä ovat toisissaan kiinni. "Sä nyt olet vain sellainen, opettele elämään sen kanssa." Lääkäri totesi. Phuh. Opettelen, opettelen. Olen opetellut yli kolmekymmentäkolme vuotta.
Kaikkeni olen sen eteen tehnyt, ettei minuun sattuisi, mutta se ei auta. En voi siis muuta, kuin hymyillä ja nousta maasta uudelleen. En anna sen kaataa minua. Popsin särkylääkkeitä kuin makeisia, syön terveellisesti ja lähes optimaalisesti, liikun oikein ja riittävästi, lepään ja ravitsen sielua. Järjestän elämääni niin, että voin olla mahdollisimman vapaasti ja onnellinen. Kyllä tämä tästä sanoi mummo kun lumessa tarpoi... vai miten se oli.
En jaksaisi kirjoittaa enää yhtään. Käsialani alkaa haparoida, mutta minun on kirjoitettava vielä monta sanaa. Väsyttää ja tuntuu raskaalta. Lopetan kesken kaiken ja minulle tulee paha mieli kun opettaja ei hyväksy kirjoitustani. yritän uudelleen ja väsyn entisestään.
Pääni on raskas kuin kivinen paino kaivon kannen päällä. Siristän silmiäni, mutta en pysty enää näkemään kunnolla. Haluaisin mennä nukkumaan, mutta en voi sillä työt pitää tehdä. Yritän, mutta särky ottaa ylivoiman ja pakotan itseni lepäämään. Työt jää taas tekemättä ja minun on tehtävä muutama tunti enemmän niiden eteen.
Luistin puristaa jalkapöytääni ja sääreni huutaa kivusta. Sirklaan minkä ehdin, kunnes en enää pysty. "Vastahan me tultiin!". "Joo, mutta nyt sattuu niin paljon, että en enää pysty. Luistelkaa te, minä katselen täältä." Pystynköhän koskaan luistelemaan ilman kipuja?
Minun elämä on ihan tavallista. Minulla ei ole mitään vakavaa sairautta vain nippu pieniä harmillisia juttuja. Pieniä juttuja on kertynyt niin, että olen huomannut niiden tuottavan minulle kohtuutonta haittaa. Mutta sille ei voi mitään. En voi muuta, kuin yrittää. Teen töitä vaikka väsyttäisi ja silmiin sattuu. Luistelen, koska lapset pyytävät kerran vuoteen minutkin mukaansa. Juoksen, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa. Istun, kun työni niin vaatii tai koulutus tai kurssi tai kokous tai mikä vaan. Kirjoitan, vaikka ranne on niin solmussa, etten kivulta aina huomaa kirjoitusvirheitä.
Minun elämä on täynnä kipua ja särkyä. Joka päivä. Halusin tai en. Minun on vain elettävä sen kanssa. Kaikkien pikkujuttujen. Niitä on paljon. Niin paljon, etten muista niitä luetella kun niitä kysytään. Mikään niistä ei liity toisiinsa ja kaikki niistä ovat toisissaan kiinni. "Sä nyt olet vain sellainen, opettele elämään sen kanssa." Lääkäri totesi. Phuh. Opettelen, opettelen. Olen opetellut yli kolmekymmentäkolme vuotta.
Kaikkeni olen sen eteen tehnyt, ettei minuun sattuisi, mutta se ei auta. En voi siis muuta, kuin hymyillä ja nousta maasta uudelleen. En anna sen kaataa minua. Popsin särkylääkkeitä kuin makeisia, syön terveellisesti ja lähes optimaalisesti, liikun oikein ja riittävästi, lepään ja ravitsen sielua. Järjestän elämääni niin, että voin olla mahdollisimman vapaasti ja onnellinen. Kyllä tämä tästä sanoi mummo kun lumessa tarpoi... vai miten se oli.
Kommentit
Lähetä kommentti