perjantai 9. lokakuuta 2020

Olemme muuttaneet viimeisen seitsemän vuoden aikana kuusi kertaa. Vähän liian monta. Onni on kuitenkin ollut puolellamme joka kerta. Kaikki asunnot ovat olleet jotakuinkin puhtaita, eli tietyistä homeista vapaita ja jokaiseen olemme mahtuneet.

Olemme saaneet asua samoilla hoodeilla, joten lasten päiväkoti ja koulut on pysyneet samoina. Joskin kaveripiiri on muuttunut useasti asuinpaikan mukana.

Viimeistä edeltävä koti oli Upinniemessä. Kaukana kaikesta. Kaunis paikka, kivoja asukkaita (muutamaa läpimätää omenaa lukuunottamatta) ja kivat ulkoilumaastot. Mitä nyt ne kerrat poislukien kun armeijalla oli harjoitukset ja niille maastoille ei ollut asiaa.

Nykyinen kotimme on lähellä nuorimman koulua ja kavereita. Mikä onni ja autuus. Asunto on myös kiva. Vaikka emme saaneet valita tätäkään kotia, niin se tuntuu omalta. Kodilta. Olen ennenkin erehtynyt siinä tunteessa, mutta nyt uskon, että asumme tässä monen monituista vuotta. 


Täällä on ihmisen hyvä olla. Talo on täynnä haukkuvia koiria, joten Lulun kommentit mahtuvat mukaan kyllä. Ulkoilumaastot on lähellä, samoin kun meri. Sinne voi aina kävellä haistelemaan tuulta ja vettä. Se on tuossa vieressä. Hyvä niin.


Istun taas tässä lempinojatuolissani. Meillä on nojatuoleja tasan yksi, mutta se on minun nojatuolini. Varsinkin nyt kun sain siihen tuon rahin. Kiitos faija!
Nojatuoli on minun pyhättöni. Siinä istun ja kirjoitan. Tätäkin. Kirjoitan mitä tahansa. Kunhan saan kirjoittaa.


Tämä asunto on my happy place! Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki muut asunnot talomme jälkeen ovat tuntuneet vain paikalta yöpyä. Kalusteet valittiin edullisuuden mukaan ja kaikkea oli vain sen verran kun välttämättä tarvittiin, eikä enempää.

Ei meillä nytkään ole liikaa tavaraa. Heitin viimeisen muuton myötä järjettömän määrän kierrätykseen. Se on helppoa. Kun on kerran menettänyt kaiken, ei mikään enää tunnu niin tärkeältä, etteikö siitä voisi luopua. Paitsi kolmesta huonekalusta. Gramofoni, poljettava ompelukone ja ennen kaikkea nojatuolin takana näkyvä vitriini. Muut on ihan yhdentekeviä. Kivoja, mutta yhdentekeviä.

Kaksi vanhinta lastani on muuttaneet jo omilleen. Ikävöin heitä joka päivä, mutta ei tänne olisi mahtunut viittä henkeä. Tai neljää, vanhin on jo 19 vuotias ja oli jo tarpeeksi iso omaan kotiin.
Keskimmäinen täyttää kohta 17. On tyytyväinen, mutta mutta. Minulla on ikävä. Joka päivä. Ikävä sitä tappelua ja sopimista. Nähdä lastaan.

Korvissa soljuu afrikkalainen musiikki ja minulla on parempi olo. Kirjoittaminen helpottaa. Ehkä alan kirjoittaa mielipiteistäni ja saan aikaiseksi keskustelua? Tai sitten jatkan tällä tuntojen purkamisen tiellä.





torstai 8. lokakuuta 2020

Mieletön mieleni, rakastan sinua

Mäkikuisman tuoksuinen nainen kävelee edessäni. Jotenkin ihailen häntä. Hänellä on kauniit vaatteet ja reipas kävely. Terveen näköinen ihminen. Ei sillä lailla laiha, vaan juuri oikean kokoinen. Sellainen joka istuu muottiin. Tähän yhteiskunnan muottiin.

Yhteiskunnan muottiin. Minä en sovi siihen. Paitsi jos otan päälle "kehopositiivisen" katseeni. Sitten kelpaan. En toki silloinkaan kaikille, mutta niille keitä tunnen. Mutta minä en sovi yhteiskunnan muottiin. 

Miksi? Koska olen mieleltäni sairas. Mielisairas. Lapinkielellä "pörrö" eli hullu. Kaikki tämä kalskahtaa korvaan ja tekee pahaa. Mieleltään sairaita yritetään nykyisin ymmärtää ja tabuja rikkoa. Stigmaa lievittää. Mutta siinä on onnistuttu huonosti. Olen myös ylipainoinen. En ehkä paljonkaan jonkun mielestä, mutta paljon mittareiden valossa. Läski. 

En siis ole yhteiskuntakelpoinen. 

Mäkikuisman tuoksuisella naisella ei varmasti ole mitään ongelmia. Hän lienee onnellinen. Ei ainakaan tarvitse murehtia ylipainosta, mielisairaudesta eikä köyhyydestä. Kaiken tämän tulkitsen yhdellä katseella. 

Mutta kaikkihan me tiedämme, että katseella ei tiedetä mitään. Ei kukaan näe toisen ihmisen sisälle, ajatuksiin, tunteisiin. Voihan olla, että Mäkikuisman tuoksuinen nainen on psykoottinen. Että, hän on laihtunut omasta tahdosta huolimatta ja laihtuu edelleen. Voihan hänellä olla syöpä ja hän saattaa olla työtön, sairas ja yksinhuoltaja vailla ylimääräistä rahaa.

Miksi siis minä, kulkiessani kaupungilla mietin, mitä muut miettivät? Miten muut näkevät minut. Miten muut aistivat minut. Miten muut näkevät sairauteni, ylipainoni, työttömyyteni, köyhyyteni.  Kun tiedän, ettei kukaan voi nähdä minuun. 

Ja mitä väliä sillä on? Mitä väliä?

Musiikki soljuu korvissani. Kynttilä tuoksuu ja punaviini lasissa näyttää kauniilta. Kotini on siisti, mieheni rakastaa minua ja lapseni on perusterveitä. Koira on suloinen ja minulla on harrastus. Joutaisin olla onnellinen. Ja olenkin. 

Hauras mieleni. Minä en pidä sinusta. Samalla hengenvedolla, rakastan sinua. Sinulla olisi paljon annettavaa, mutta joudun lääkitsemään sinua, jotta et olisi niin hauras ja sairas. Mieleni. Mieletön mieleni.  

Voiko samaan aikaan olla onnellinen, kun on kaivon pohjalla. Voi. En halua kuolla. En tänään. Mutta joinain päivinä kyllä. Mieletön mieleni. Se tekee sen. Se on vaarallinen. Siksi lääkitsen. Koska en halua kuolla. En halua menettää tätä kaikkea. Punaviiniä lasissa, miestäni, lapsiani. Kynttilää kauniin arkun päällä ja musiikkia.

Enkä menetä. Minä taistelen ja voitan tämän. Taistelen koko loppuelämäni, mutta minulla on voimaa. Enemmän kuin arvaankaan. Minulla on elämäni. Olin minä yhteiskuntakelpoinen tai en. Minulla on elämäni.

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Facebook kaverin negatiiviset vibat ja minun kuolemani keittiönpöydän viereen.

 Sohva on kutsunut luokseen. Istun sen syleilyssä, vaikka pitäisi poistua ovesta ulos ja kohdata maailma. En halua. Se työntää luotaan pois. Se työntää.

Ikkunasta näkyy ruska. Keltaiset koivut ja vielä jokunen vihertävä lehti. Tuuli tuivertaa ja sade ropisee. 

Koira. Minulla on koira, kuten tiedätte. Sen nimi on Lulu. Se on varmasti maailman suloisin lelukoira, jota luullaan pennuksi tämän tästä. Se on leikkisä ja hauska, mutta mahdottoman laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei useinkaan halua kävellä kuin pakollisen pissin verran, mutta minä pakotan sen lenkille. Se on aina yhtä taistelua, mutta useinmiten minä voitan.

Koira. On hoidossa. Minä olen ilman koiraa kuin sokea ilman keppiä. Olen epäkunnossa ja tarvitsen terapiakoiraani kävelyttämään minua. Minun pitää päästä ulos. Onneksi saan sen kohta kotiin ja se pakottaa taas minut ulos. Sateeseen, mutta ihan sama. Kunhan se vie minut ulos. 

Sillä minä kuolen tänne sisälle. Näiden seinien sisälle. Tähän viehättävään pieneen kolmioon. Lasisen keittiön pöydän viereen. Uuden marjapuuronvärisen rahini päälle. Valkoiseen vuoteeseeni.

En halua kuulostaa kuolevalta, vaikka sitä olenkin. En halua olla negatiivinen, sillä osa teistä ei kestä sitä. Haluatte kuulla positiivisia ja elämäniloisia juttuja. No onhan niitä. Jokaisessa jutussani piilee jokin elämään kannustava pointti. Se voi olla huomaamaton ja piilossa, mutta jos oikein ajatuksella lukee tuskaani, sieltä löytyy onni.

Kerran yksi facebook tuttuni kommentoi minulle, ettei aina jaksa lukea alati masentavia päivityksiäni (en edes tiennyt, että ne olivat masentavia) ja, että muillakin on vaikeaa. Se jäi minulle alitajuntaan ja aloin analysoida omia postauksiani. En vieläkään ymmärrä, miten voin vaikuttaa niin negatiiviselta kenenkään mielestä, koska yritän aina kääntää kaiken positiiviseksi, mutta joku voi hyvinkin näköjään saada minusta negatiiviset vibat. 

En enää jaksa analysoida. Jos et kestä minua, älä lue minua. Anna minun olla ja kirjoittaa rauhassa. Lakkaa seuraamasta minua. Tämähän on minun henkilökohtainen blogini, ei kenenkään miellyttämistä varten oleva seinäntaulu.

Ah. Sohvalla edelleen. Jalat nostettuna marjapuuronväriselle rahille. En mene enää ulos. Kello on jo helvetin paljon ja minua väsyttää. Pitää ottaa lääke. Uusi minulle. Pitäisi kuulemma auttaa nukkumiseen. Toivon sitä todella. Haluaisin nukkua öisin, en päivisin.

Juon nyt lasin vettä, otan lääkkeeni ja menen nukkumaan. Julkaisen tämän jonain toisena hetkenä. Hyvää yötä.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Mikä on muuttunut, vai onko?

 Minulla on ollut vuosien aikana pakko kirjoittaa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa ja blogeja ja paria kirjaa. Kirjoja en ole koskaan saanut valmiiksi ja blogit on jääneet unholaan, mutta päiväkirjaa pidän edelleen.

Olen poistanut verkosta kokovartaloellin. Älkää kysykö miksi. Siellä olisi ollut paljon luettavaa... mutta se on nyt poissa samoin, kuin kaikki sinne kirjoittamani. Pah.

Miksi sitten kirjoitan taas? Luin tätä blogia jota ole pitänyt vuonna 2013 kun sain diagnoosini. Olen avannut tänne päiviäni ja tunteitani ja koittanut tämän avulla selvitä.

Nyt, kun luen tätä huomaan, miten samanlaisessa jamassa olen nyt. Samoja tunteita ja ajatuksia, vaikka olen jo paljon viisaampi tämän sairauden suhteen. 

Samoja ajatuksia jotka kiertävät kehää. Miksi en pääse niistä eroon? Jos siis haluat tietää mitä minulle kuuluu; lue tämä blogi.

On asiat muuttuneetkin. Olen nykyisin työtön. Sairaslomalla oleva työtön. Minulla on kotona enää yksi lapsi ja hänkin on jo kolmannella koulussa. Olemme hävinneet oikeudessa raskaasti ja talous on aivan kuralla. Asumme kerrostalossa ja homeinen mökkimme ammottaa tyhjyyttään odottaen pankin pakkohuutokauppaa. Olemme muuttaneet lohduttoman monta kertaa. Miehelläni on omat juttunsa ja kahdella vanhemmalla lapsella omansa, eikä pikkuinen ole yhtään sen huonompi. Meillä on koira kissan sijaan. Olen nykyisin koulutettu kokemusasiantuntija ja minulla on hyvä verkosto vertaistukijoita. 

Kaikki on siis tavallaan paremmin ja tavallaan ihan perseellään. 

Mutta se mikä on oleellisesti muuttunut on se, että tiedän nousevani tästä. Tiedän, että tämä kuuluu asiaan ja, että minä möngin täällä hetken. Mutta nousen täältä. Minulla on onnekseni hyvä hoitokontakti ja maailman paras perhe. Ja kiitos teille ystäväni. Ilman teitä olisin ollut täällä aivan liian kauan, enkä usko, että olisi enää olemassa. Teidän vuoksi olen tässä ja nyt. Elän ja hengitän. Teidän ja perheeni. Olen onnekas. Minulla on teidät.



perjantai 8. marraskuuta 2013

Kokovartalo Elli

Rakkaat.

Olen perustanut uuden blogin.
Kokovartalo Elli jatkaa Mama Dreamerin jäljissä, mutta uutena ja enemmän itsenään. Kurkkaa Kokovartalo Elli Bipo päässä, tukka jäässä ja klikkaa itsesi seuraajaksi.

Jatkan juttujani ja kuvakokeilujani Kokovartalo Ellin sivuilla ja kokeilen uusia juttuja, kuten raakaruokaa, acupunktiota ja ehkä vielä jotain muuta. Tietysti aion jatkaa myös runoilujani ja kirjoittajaksi pyrkimyksiäni.

Kokovartalo Elli seuraa minun vaatimatonta pyrkimystäni kohti terveyttä ja hyvinvointia. Rehellisesti ihan minuna itsenä. 

Älkää siis jättäkö minua nyt, vaan tulkaa mukaani matkalle mainioon elämään.

Rakkaudella
Elli-Jasmiini

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Aika mennä eteenpäin

Niin. On aika. Tai uskon niin. Minun on noustava tuhkasta ja tartuttava elämää sarvista.

Minä olen aika-ajoin siinä pisteessä, että mietin miten haluan elämäni elää. Ihan niin kuin varmasti aika moni muukin.

Sitten teen jotain muutoksia. Etsiydyn uuteen toimeen, muokkaan työssäkäyntini aikoja ja stressitasoa. Hölkkään ja teen käsilläni jotain, kuten esimerkiksi sukkia tai joulukortteja.

Kohta huomaan, että kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja homma rullaa. Sitten se tulee. Tämä. Tämä sama. Ihan varmasti kuin lehtien putoaminen puusta syksyisin.

En olekaan tyytyväinen. Päin vastoin. Olen tyhjä kuori ja vailla suuntaa. Huomaan, etten voi tehdä niitä asioita joita kaipaan, riittävästi. En ehdi kirjoittaa sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin. En ehdi askarrella tyttäreni kanssa. En ehdi nähdä ystäviäni. En ehdi, en siis jaksa.

Mikä siis neuvoksi? En jaksaisi tätä näin useasti. En halua tällaista. Haluan olla oikeasti onnellinen romantisoimatta sitä enempää. Minulla on nippu unelmia joita haluan toteuttaa, mutta kaikkea rajoittaa talous.

Siis askel kerrallaan. Minä perustan uuden blogin. Saattelen Mama Dreamerin viimeiseen lepoon kun löydän sille oikean seuraajan.

Uusi blogi keskittyy unelmieni saavuttamiseen ja elämän elämiseen. Kielen päällä pyörii nimiehdotuksia ja tyyli on mielessä kirkkaana. Mutta niin tylsää kuin onkin, kaikki nimiehdotukset on jo käytetty. Elämä on jo eletty. Pitää siis olla luova ja työntää mielestä kaikki negatiiviset ajatukset syrjään.

Ehdotelkaa nimiä rohkeasti!

tiistai 5. marraskuuta 2013

En halua kuolla tänään

Heräsin aamulla, enkä halunnut kuolla. Se on hyvä. Voisi melkein luulla, että iloitsen siitä.
Mutta se sattui kuitenkin. Se herääminen. Se on helvetin vaikeaa. Jokaista jäsentä särkee vähän, mutta eniten sattuu sieluun. Silmät eivät halua avautua ja raajat eivät tahdo liikkua. Nukun viisitoistatuntia yössä, eikä herääminen onnistu sittenkään kivuttomasti.

Nousen kuitenkin. Pakko. En halua, että kukaan on huolissaan, enkä halua laistaa velvollisuuksistani. Silmäluomet rullaan väkisin puolitankoon ja kerään kaiken voimani, että saan itseni liikkeelle. Nousen ja hymyilen. Aamurutiinit onnistuvat sillä, että tiedän pääseväni ihan kohta takaisin nukkumaan. Kun ovi kolahtaa ja osa perheestä on mennyt teilleen, palaan vuoteeseen nukkumaan sen kuusi tuntia vielä.

Puolenpäivän kohdalla taistelen uudestaan itseni hereille. Tällä kertaa herääminen on vielä vähän vaikeampaa, koska olen yksin. Vain kissa kehrää kainalossa. Hiljaisuus on riipivää ja samalla vapauttavaa. Minun ei olisi pakko. Voisin maata tässä aina siihen asti, kun joku tulee kotiin. Mutta jos haluan parantua, minun on pakko. On pakotettava itsensä tekemään asioita vähän kerrallaan.

Nousen pakotettuna ja teen jotain mitään sanomatonta. Syön, juon, siivoan. Teen jotain, ettei vaan kukaan luule, että en pysty tekemään mitään. En oikeasti pystyisi. En helvetti vain pystyisi. Oikeasti.

Minä olen taitava valehtelemaan. Niin taitava, että jos kysyt lähimmäisiltäni, ovatko he huomanneet minussa jotain tai vaikutanko erilaiselta... he vastaavat; "ei mitenkään erityisesti. Vähän väsynyt tuo vain on". Joku voi kuvitella näkevänsä silmissäni sammuneen valon. Siellä ei kuitenkaan ole sammunutta valoa. Siellä on tyhjyys. Siellä ei ole mitään. Ei elämää, ei mitään.

En salaa tätä siksi, etten halua kenenkään tietävän. Salaan sen siksi, etten romahtaisi. Siksi, että jaksaisin hengittää vielä. Siksi, että voisin herätä eloon vielä joku päivä. Sanon miltä minusta tuntuu ja silti joku kuulee minun voivan paremmin. "Kuulostat paremmalta.". Ehkä. Ja ehkä joskus luulenkin voivani paremmin, mutta totuus on aika julma.

Jos minulla ei olisi tätä kaikkea mitä minulla on. Jos minulla ei olisi mitään, minä kuolisin. Mutta minulla on paljon. Perhe. Elämä. En voi kuolla. On päästävä tästä pahasta pois ja jaksettava elää. Minä haluan elämäniloni takaisin.... antakaa se minulle takaisin!

Loputon olo, loputon.

Päivästä päivään. Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Siltä musta nyt tuntuu. Marttyyrilta, levottomalta tuhkimolta. Ilta pimenee hi...