Facebook kaverin negatiiviset vibat ja minun kuolemani keittiönpöydän viereen.

 Sohva on kutsunut luokseen. Istun sen syleilyssä, vaikka pitäisi poistua ovesta ulos ja kohdata maailma. En halua. Se työntää luotaan pois. Se työntää.

Ikkunasta näkyy ruska. Keltaiset koivut ja vielä jokunen vihertävä lehti. Tuuli tuivertaa ja sade ropisee. 

Koira. Minulla on koira, kuten tiedätte. Sen nimi on Lulu. Se on varmasti maailman suloisin lelukoira, jota luullaan pennuksi tämän tästä. Se on leikkisä ja hauska, mutta mahdottoman laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei useinkaan halua kävellä kuin pakollisen pissin verran, mutta minä pakotan sen lenkille. Se on aina yhtä taistelua, mutta useinmiten minä voitan.

Koira. On hoidossa. Minä olen ilman koiraa kuin sokea ilman keppiä. Olen epäkunnossa ja tarvitsen terapiakoiraani kävelyttämään minua. Minun pitää päästä ulos. Onneksi saan sen kohta kotiin ja se pakottaa taas minut ulos. Sateeseen, mutta ihan sama. Kunhan se vie minut ulos. 

Sillä minä kuolen tänne sisälle. Näiden seinien sisälle. Tähän viehättävään pieneen kolmioon. Lasisen keittiön pöydän viereen. Uuden marjapuuronvärisen rahini päälle. Valkoiseen vuoteeseeni.

En halua kuulostaa kuolevalta, vaikka sitä olenkin. En halua olla negatiivinen, sillä osa teistä ei kestä sitä. Haluatte kuulla positiivisia ja elämäniloisia juttuja. No onhan niitä. Jokaisessa jutussani piilee jokin elämään kannustava pointti. Se voi olla huomaamaton ja piilossa, mutta jos oikein ajatuksella lukee tuskaani, sieltä löytyy onni.

Kerran yksi facebook tuttuni kommentoi minulle, ettei aina jaksa lukea alati masentavia päivityksiäni (en edes tiennyt, että ne olivat masentavia) ja, että muillakin on vaikeaa. Se jäi minulle alitajuntaan ja aloin analysoida omia postauksiani. En vieläkään ymmärrä, miten voin vaikuttaa niin negatiiviselta kenenkään mielestä, koska yritän aina kääntää kaiken positiiviseksi, mutta joku voi hyvinkin näköjään saada minusta negatiiviset vibat. 

En enää jaksa analysoida. Jos et kestä minua, älä lue minua. Anna minun olla ja kirjoittaa rauhassa. Lakkaa seuraamasta minua. Tämähän on minun henkilökohtainen blogini, ei kenenkään miellyttämistä varten oleva seinäntaulu.

Ah. Sohvalla edelleen. Jalat nostettuna marjapuuronväriselle rahille. En mene enää ulos. Kello on jo helvetin paljon ja minua väsyttää. Pitää ottaa lääke. Uusi minulle. Pitäisi kuulemma auttaa nukkumiseen. Toivon sitä todella. Haluaisin nukkua öisin, en päivisin.

Juon nyt lasin vettä, otan lääkkeeni ja menen nukkumaan. Julkaisen tämän jonain toisena hetkenä. Hyvää yötä.