Olemme muuttaneet viimeisen seitsemän vuoden aikana kuusi kertaa. Vähän liian monta. Onni on kuitenkin ollut puolellamme joka kerta. Kaikki asunnot ovat olleet jotakuinkin puhtaita, eli tietyistä homeista vapaita ja jokaiseen olemme mahtuneet.
Olemme saaneet asua samoilla hoodeilla, joten lasten päiväkoti ja koulut on pysyneet samoina. Joskin kaveripiiri on muuttunut useasti asuinpaikan mukana.
Viimeistä edeltävä koti oli Upinniemessä. Kaukana kaikesta. Kaunis paikka, kivoja asukkaita (muutamaa läpimätää omenaa lukuunottamatta) ja kivat ulkoilumaastot. Mitä nyt ne kerrat poislukien kun armeijalla oli harjoitukset ja niille maastoille ei ollut asiaa.
Nykyinen kotimme on lähellä nuorimman koulua ja kavereita. Mikä onni ja autuus. Asunto on myös kiva. Vaikka emme saaneet valita tätäkään kotia, niin se tuntuu omalta. Kodilta. Olen ennenkin erehtynyt siinä tunteessa, mutta nyt uskon, että asumme tässä monen monituista vuotta.
Täällä on ihmisen hyvä olla. Talo on täynnä haukkuvia koiria, joten Lulun kommentit mahtuvat mukaan kyllä. Ulkoilumaastot on lähellä, samoin kun meri. Sinne voi aina kävellä haistelemaan tuulta ja vettä. Se on tuossa vieressä. Hyvä niin.
Istun taas tässä lempinojatuolissani. Meillä on nojatuoleja tasan yksi, mutta se on minun nojatuolini. Varsinkin nyt kun sain siihen tuon rahin. Kiitos faija!
Nojatuoli on minun pyhättöni. Siinä istun ja kirjoitan. Tätäkin. Kirjoitan mitä tahansa. Kunhan saan kirjoittaa.
Tämä asunto on my happy place! Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki muut asunnot talomme jälkeen ovat tuntuneet vain paikalta yöpyä. Kalusteet valittiin edullisuuden mukaan ja kaikkea oli vain sen verran kun välttämättä tarvittiin, eikä enempää.
Ei meillä nytkään ole liikaa tavaraa. Heitin viimeisen muuton myötä järjettömän määrän kierrätykseen. Se on helppoa. Kun on kerran menettänyt kaiken, ei mikään enää tunnu niin tärkeältä, etteikö siitä voisi luopua. Paitsi kolmesta huonekalusta. Gramofoni, poljettava ompelukone ja ennen kaikkea nojatuolin takana näkyvä vitriini. Muut on ihan yhdentekeviä. Kivoja, mutta yhdentekeviä.
Kaksi vanhinta lastani on muuttaneet jo omilleen. Ikävöin heitä joka päivä, mutta ei tänne olisi mahtunut viittä henkeä. Tai neljää, vanhin on jo 19 vuotias ja oli jo tarpeeksi iso omaan kotiin.
Keskimmäinen täyttää kohta 17. On tyytyväinen, mutta mutta. Minulla on ikävä. Joka päivä. Ikävä sitä tappelua ja sopimista. Nähdä lastaan.
Korvissa soljuu afrikkalainen musiikki ja minulla on parempi olo. Kirjoittaminen helpottaa. Ehkä alan kirjoittaa mielipiteistäni ja saan aikaiseksi keskustelua? Tai sitten jatkan tällä tuntojen purkamisen tiellä.
Kommentit
Lähetä kommentti