Sen vain tietää kun rakastuu.
On sateinen sunnuntai. Olemme ajelemassa Kirkkonummen suunnalla. Olemme olleet täällä viimeaikoina enemmänkin. Jostain syystä järki ei riitä selittämään, että miksi olemme täällä taas. Ilma on harmaa ja on tyypillinen marraskuu. Katselen näitä taloja, niiden seiniä ja lehdettömiä omenapuita. Minua väsyttää.
Nuorin lapsi hermostuu takapenkillä ja keskimmäinen enkelilapsi viihdyttää häntä minkä ehtii. Auto lipuu hiljalleen koulun ohi. "Tässä olisi koulu ja päiväkoti. Kauppakin on hei tossa..." Käännymme vasemmalla ja huomautan miehelleni, että olemme etuajassa. En halua mennä liian aikaisin. Se osoittaa sellaista innokkuutta joka saattaisi herättää kiinteistövälittäjässä turhia toiveita ja liikaa innokkuutta.
Mieheni kurvaa seuraavan risteyksen ohi ja katselemme naapurustoa. Talot on hauskan näköisiä. Näen itseni juoksemassa täällä. Huolestun, kun huomaan muutaman talon verhouksen olevan viheriän levää peitossa. Muistan, että talo tuo erilaiset vastuut ja huolet. Kadulla kulkee koiranulkoiluttaja joka kääntyy katsomaan meidän hidasta matkantekoa. Joudumme tekemään u-käännöksen ja koiranulkoiluttajan katse saattaa meidän sille kadulle jonka varteen ajattelimme muuttaa.
Harmaa automme hiljentää kadunvarteen ja pysäköimme sen odotusta tuntien.
Nousen autosta ja nostan nuorimmaisen varmoin ja kokenein ottein pois turvaistuimesta ja suljen auton oven. Olemme edelleen hiukan etuajassa, mutta talon edessä meitä odottaa välittäjän jättämä merkki läsnäolosta ja uskaltaudumme lähestyä taloa. Postilaatikon takana tien vieressä istuu kissa. Pikimusta kissa katselee meitä pääkallellaan ja aistin kissasta omistajan elkeitä. Veistoksellisen kaunis eläin seuraa meitä tarkasti kun juttelemme sille hiljaa ja hyvästelemme sen samalla kun siirrymme autokatoksen alle. Alkaa sataa. Tunnetila on vielä rauhallinen.
Talo on juuri sellainen kuin kuvista oli nähtävissä. Yllättävän siisti ja mukavan tuntuinen. Silmääni ei tartu vihertävää levää eikä suuria rakenteellisia vikoja. Autokatoksesta on sisäänkäynti taloon ja mieheni avaa oven. Kuulen kuinka hän tervehtii kiinteistövälittäjää. Tyttäreni kulkee isänsä perässä ja minä tulen viimeisenä pikkuisen kanssa. Meidät ottaa vastaan pienen pieni tuulikaappi jossa kiroan, kun huomaan, ettei välittäjä ole tuonut mukanaan suojuksia kenkiin. Joutuisin riisumaan sangen hankalat kenkäni ja ikävän harmaat sukkani olisivat kaikkien nähtävillä. Tervehdin välittäjää ja koitan välittää pettymykseni suojien puuttumiseen katseellani. Tuskin onnistun kovin hyvin. Näytän varmasti läinnä huvittavalta, krapulaiselta ja ehkä aavistuksen hölmöltä.
Otan ensimmäisen askeleen tuulikaapista taloon ja olen kotona.
Jalkani laskeutuu valkoiseksi maalatulle lautalattialle ja eteisestä aukeaa näkymä kauniiseen olohuoneeseen sekä lämpimään ja viihtyisään takkahuoneeseen. Hymyilen salaa ja tunteet pyrkivät pintaan.
Puhuimme tästä matkalla. Siitä miten sen vain tietää. Se on vähän kuin rakastuisi. Löytää sen oikean. Muistan ihan täsmälleen ne hetket kun olen tuntenut jotain tällaista. Silloin kun tapasin mieheni jo yli viisitoista vuotta sitten, silloin kun astelimme nykyisen kotimme pihaan.Muistan ne hetket ja tulen muistamaan tämän aina.
Pyrin tuuppaamaan tunteet syrjään, sillä en halua antaa niiden sumentaa järkeäni. Katselen talon jokaista sopukkaa arvioiden. Se on vaikeaa. Näen jo mielessäni oman sohvan tässä olohuoneessa. Tiedän minkälaisen ruokailupöydän tänne hankkisin. Vanha antiikkinen ompelukoneeni istuisi tuohon ja tässä olisi minun työpisteeni. Palaan unelmista tähän hetkeen ja koputtelen ikkunan puitteita. Hmmm. Ei moitittavaa vaikka vanhat ikkunat onkin. Takkahuoneessa on mieheni vuoro pysähtyä hetkeksi. "Lasillinen Aberlour A´bunadhia ja tässä, takassa tuli..." Molemmat taistelevat unelmia vastaan, sillä järki pitää pitää nyt päässä. Meidän on ajateltava tätä kunnolla, sillä meillä ei ole varaa tehdä virhettä tällaisessa asiassa.
Ajatukset katkeaa kun pikkuinen alkaa kiljua takkahuoneessa. Menen pikakävelyä takaisin sinne mistä hetki sitten lähdin ja näen pikkumiehen osottelevan ikkunaan. Musta kissa istuu terassipöydällä ja tervehtii pesemällä tassujaan. Käännyn välittäjää kohti ja hän myöntää tämän olevan talon kissa. Se kuulemma yrittää aina tulla sisälle, kun hän tulee esittelyihin, mutta tällä kertaa kisu oli myöhässä ja hän pääsi livahtamaan ennen sitä. Hymyilen hieman ja myönnän kissojen olevan kissoja.
Joku muukin tulee katsomaan taloa. Olemme olleet jo varmasti suurimman sallitun ajan täällä, mutta meillä ei ole kiire pois. Kuljemme, koputtelemme. Pysähdymme, murisemme ja mietimme. Nyökkäilemme ja olemme hiljaa. Me emme tarvitse sanoja. Kaikki ne tekemällä tehdyt negatiiviset kohdat joita keksimme ennen kuin tulimme, oli nyt poissa. Välittäjä esitteli taloa toisille ja kuulin sivukorvalla kun he poistuivat paikalta ja sydämmeni teki voltteja. Tämä talo on meidän.
Kuulen kun välittäjä alkaa olla hermostunut ja ymmärrän, että toiset näytöt painaa päälle. Pyydän välittäjää sähköpostittamaan kuntotarkastuksen raportin vielä ja puen pikkuisessa tuulikaapissa kengät takaisin jalkaan. Suuntaamme kuitenkin pihamaalle ennen lähtöä ja tutkimme sen huolellisesti. Käymme jokaisen haljenneen tiilen läpi ja mittaamme näkymät naapureihin. Varastotilat katsotaan tarkasti omaa tavaramäärä ajatellen ja tyttären suunnaton ilo leikkimökkiä, trampoliinia ja pihan pientä vesielementtiä kohtaan merkitään muistiin. Kasvit ovat itse itseään huoltavaa mallia mutta nurmikkoa on ehkä liian paljon.
Minä tiedän miltä tuntuu koti.
Nuorin lapsi hermostuu takapenkillä ja keskimmäinen enkelilapsi viihdyttää häntä minkä ehtii. Auto lipuu hiljalleen koulun ohi. "Tässä olisi koulu ja päiväkoti. Kauppakin on hei tossa..." Käännymme vasemmalla ja huomautan miehelleni, että olemme etuajassa. En halua mennä liian aikaisin. Se osoittaa sellaista innokkuutta joka saattaisi herättää kiinteistövälittäjässä turhia toiveita ja liikaa innokkuutta.
Mieheni kurvaa seuraavan risteyksen ohi ja katselemme naapurustoa. Talot on hauskan näköisiä. Näen itseni juoksemassa täällä. Huolestun, kun huomaan muutaman talon verhouksen olevan viheriän levää peitossa. Muistan, että talo tuo erilaiset vastuut ja huolet. Kadulla kulkee koiranulkoiluttaja joka kääntyy katsomaan meidän hidasta matkantekoa. Joudumme tekemään u-käännöksen ja koiranulkoiluttajan katse saattaa meidän sille kadulle jonka varteen ajattelimme muuttaa.
Harmaa automme hiljentää kadunvarteen ja pysäköimme sen odotusta tuntien.
Nousen autosta ja nostan nuorimmaisen varmoin ja kokenein ottein pois turvaistuimesta ja suljen auton oven. Olemme edelleen hiukan etuajassa, mutta talon edessä meitä odottaa välittäjän jättämä merkki läsnäolosta ja uskaltaudumme lähestyä taloa. Postilaatikon takana tien vieressä istuu kissa. Pikimusta kissa katselee meitä pääkallellaan ja aistin kissasta omistajan elkeitä. Veistoksellisen kaunis eläin seuraa meitä tarkasti kun juttelemme sille hiljaa ja hyvästelemme sen samalla kun siirrymme autokatoksen alle. Alkaa sataa. Tunnetila on vielä rauhallinen.
Talo on juuri sellainen kuin kuvista oli nähtävissä. Yllättävän siisti ja mukavan tuntuinen. Silmääni ei tartu vihertävää levää eikä suuria rakenteellisia vikoja. Autokatoksesta on sisäänkäynti taloon ja mieheni avaa oven. Kuulen kuinka hän tervehtii kiinteistövälittäjää. Tyttäreni kulkee isänsä perässä ja minä tulen viimeisenä pikkuisen kanssa. Meidät ottaa vastaan pienen pieni tuulikaappi jossa kiroan, kun huomaan, ettei välittäjä ole tuonut mukanaan suojuksia kenkiin. Joutuisin riisumaan sangen hankalat kenkäni ja ikävän harmaat sukkani olisivat kaikkien nähtävillä. Tervehdin välittäjää ja koitan välittää pettymykseni suojien puuttumiseen katseellani. Tuskin onnistun kovin hyvin. Näytän varmasti läinnä huvittavalta, krapulaiselta ja ehkä aavistuksen hölmöltä.
Otan ensimmäisen askeleen tuulikaapista taloon ja olen kotona.
Jalkani laskeutuu valkoiseksi maalatulle lautalattialle ja eteisestä aukeaa näkymä kauniiseen olohuoneeseen sekä lämpimään ja viihtyisään takkahuoneeseen. Hymyilen salaa ja tunteet pyrkivät pintaan.
Puhuimme tästä matkalla. Siitä miten sen vain tietää. Se on vähän kuin rakastuisi. Löytää sen oikean. Muistan ihan täsmälleen ne hetket kun olen tuntenut jotain tällaista. Silloin kun tapasin mieheni jo yli viisitoista vuotta sitten, silloin kun astelimme nykyisen kotimme pihaan.Muistan ne hetket ja tulen muistamaan tämän aina.
Pyrin tuuppaamaan tunteet syrjään, sillä en halua antaa niiden sumentaa järkeäni. Katselen talon jokaista sopukkaa arvioiden. Se on vaikeaa. Näen jo mielessäni oman sohvan tässä olohuoneessa. Tiedän minkälaisen ruokailupöydän tänne hankkisin. Vanha antiikkinen ompelukoneeni istuisi tuohon ja tässä olisi minun työpisteeni. Palaan unelmista tähän hetkeen ja koputtelen ikkunan puitteita. Hmmm. Ei moitittavaa vaikka vanhat ikkunat onkin. Takkahuoneessa on mieheni vuoro pysähtyä hetkeksi. "Lasillinen Aberlour A´bunadhia ja tässä, takassa tuli..." Molemmat taistelevat unelmia vastaan, sillä järki pitää pitää nyt päässä. Meidän on ajateltava tätä kunnolla, sillä meillä ei ole varaa tehdä virhettä tällaisessa asiassa.
Ajatukset katkeaa kun pikkuinen alkaa kiljua takkahuoneessa. Menen pikakävelyä takaisin sinne mistä hetki sitten lähdin ja näen pikkumiehen osottelevan ikkunaan. Musta kissa istuu terassipöydällä ja tervehtii pesemällä tassujaan. Käännyn välittäjää kohti ja hän myöntää tämän olevan talon kissa. Se kuulemma yrittää aina tulla sisälle, kun hän tulee esittelyihin, mutta tällä kertaa kisu oli myöhässä ja hän pääsi livahtamaan ennen sitä. Hymyilen hieman ja myönnän kissojen olevan kissoja.
Joku muukin tulee katsomaan taloa. Olemme olleet jo varmasti suurimman sallitun ajan täällä, mutta meillä ei ole kiire pois. Kuljemme, koputtelemme. Pysähdymme, murisemme ja mietimme. Nyökkäilemme ja olemme hiljaa. Me emme tarvitse sanoja. Kaikki ne tekemällä tehdyt negatiiviset kohdat joita keksimme ennen kuin tulimme, oli nyt poissa. Välittäjä esitteli taloa toisille ja kuulin sivukorvalla kun he poistuivat paikalta ja sydämmeni teki voltteja. Tämä talo on meidän.
Kuulen kun välittäjä alkaa olla hermostunut ja ymmärrän, että toiset näytöt painaa päälle. Pyydän välittäjää sähköpostittamaan kuntotarkastuksen raportin vielä ja puen pikkuisessa tuulikaapissa kengät takaisin jalkaan. Suuntaamme kuitenkin pihamaalle ennen lähtöä ja tutkimme sen huolellisesti. Käymme jokaisen haljenneen tiilen läpi ja mittaamme näkymät naapureihin. Varastotilat katsotaan tarkasti omaa tavaramäärä ajatellen ja tyttären suunnaton ilo leikkimökkiä, trampoliinia ja pihan pientä vesielementtiä kohtaan merkitään muistiin. Kasvit ovat itse itseään huoltavaa mallia mutta nurmikkoa on ehkä liian paljon.
Minä tiedän miltä tuntuu koti.
Kommentit
Lähetä kommentti