Vanha kelloni valittaa
istun tässä hiljaisessa keittiössä
kuuntelen vanhan kelloni valitusta
aika ei kysy lupaa vaikka valittaa mennessään
tunnen sen kevyet siiveniskut sielussani
se kannattelee minua
en anna itselleni armoa vaan piiskaan eteenpäin
kuin aika ei kuluisi
juoksen läpi elämäni peläten, että aikani loppuu
silti elän kuin sitä olisi loputtomasti
istun tässä hiljaisessa keittiössä
kuuntelen vanhan kelloni valitusta
en halua antaa ajan mennä
haluan pusertua sen syliin ja pidellä sitä tässä ja nyt
minulla ei ole varaa menettää sekuntiakaan
olen köyhä
köyhä ajasta
minä rikastun vielä
nopeammin kuin koskaan uskoin
saan aikani tuplana takaisin jos nyt istun tässä hiljaisessa keittiössä
Muistutukseksi kaikille. Aika on meille niin itsestään selvää. Miksi me ihmiset istumme hiljaisissa keittiöissämme ja pidämme niin paljon ääntä? Miksi me vain juoksemme eteenpäin pysähtymättä tähän hetkeen? Minä sanon sinulle, että kohta huomaat juokseneesi elämäsi läpi, eikä käteesi jää mitään. Missä on lämpimät muistot kun arki-iltaisin söit yhdessä illallista lapsesi kanssa? Tai ne hetket kun teitte yhdessä ruokaa kaikella rakkaudella? Viikonoppuna relaat juoden lasin tai kaksi punkkua, mutta et leiki lapsesi kanssa. Viet hänet kyllä kerhoon, tunnille, kurssille ja hoitoon, mutta et leiki. Menet itse kurssille, kerhoon, tanssimaan. Joka ilta jotain. Mutta ei leikkiä. Ei yhdessä oloa. Vapaaillat aikataulutat äkkiä, ettet vain joutuisi pysähtymään oman itsesi äärelle.
Lapsesi täyttää kohta aikuisen iän ja muuttaa pois. Sitten odotat lapsenlapsia joiden kanssa voit korvata kaiken menetetyn ajan."Niiden kanssa minä sitten leikin, lupaan sen. Sitten kun olen eläkkeellä." Sitten kun olet parantanut avioliittosi, laihduttanut, opinut kiinaa... sitten kun.
Mutta sitten käykin niin, että lapsesi nukkuu pois liian aikaisin. Mitä sitten? Tai sitten sinä itse sairastut vakavasti ja joudut vuoteenomaksi iäksesi, kivun kouriin ikuiseksi ajaksi tai menetät kykysi kommunikoida, leikkiä. Mitä sitten? Ajatteletko silloin; sitten kun? Vai kenties; miksi en tehnyt sitä jo eilen, kun vielä pystyin, osasin ja ehdin.
Olen niin vahvasti sitä mieltä, että elämästä pitää nauttia nyt, että tuntuu joskus käsittämättömältä, että vielä tänäänkin joudun perustelemaan toisille sitä, miksi teen "vain" kahdeksan tuntia päivässä työtä. Hämmentää se, että vielä on ihmisiä, jotka eivät ole tätä jo keksineet. Tai vielä pahempi, ihmisiä jotka sanovat muuta ja tekevät toista, valehtelevat itselleen; "Minä kyllä vietän aikaani perheeni kanssa, minä nautin elämästäni. Ihan kohta, kunhan ensin laitan tämän sähköpostin tästä, kunhan olen käynyt tuon kurssin tuolla, kunhan puolisoni vain tekisi asiat oikein ja lapseni kaiken kauniisti..."
Näiden sanojen myötä, lupaan kirjoittaa blogia vielä ennen kuin jään kirjoitustauolle (käsioperaation vuoksi). Lupaan myös kirjoittaa vähän kirjaani ja sanasen tulevaan novelliini. Pus.
kuuntelen vanhan kelloni valitusta
aika ei kysy lupaa vaikka valittaa mennessään
tunnen sen kevyet siiveniskut sielussani
se kannattelee minua
en anna itselleni armoa vaan piiskaan eteenpäin
kuin aika ei kuluisi
juoksen läpi elämäni peläten, että aikani loppuu
silti elän kuin sitä olisi loputtomasti
istun tässä hiljaisessa keittiössä
kuuntelen vanhan kelloni valitusta
en halua antaa ajan mennä
haluan pusertua sen syliin ja pidellä sitä tässä ja nyt
minulla ei ole varaa menettää sekuntiakaan
olen köyhä
köyhä ajasta
minä rikastun vielä
nopeammin kuin koskaan uskoin
saan aikani tuplana takaisin jos nyt istun tässä hiljaisessa keittiössä
Muistutukseksi kaikille. Aika on meille niin itsestään selvää. Miksi me ihmiset istumme hiljaisissa keittiöissämme ja pidämme niin paljon ääntä? Miksi me vain juoksemme eteenpäin pysähtymättä tähän hetkeen? Minä sanon sinulle, että kohta huomaat juokseneesi elämäsi läpi, eikä käteesi jää mitään. Missä on lämpimät muistot kun arki-iltaisin söit yhdessä illallista lapsesi kanssa? Tai ne hetket kun teitte yhdessä ruokaa kaikella rakkaudella? Viikonoppuna relaat juoden lasin tai kaksi punkkua, mutta et leiki lapsesi kanssa. Viet hänet kyllä kerhoon, tunnille, kurssille ja hoitoon, mutta et leiki. Menet itse kurssille, kerhoon, tanssimaan. Joka ilta jotain. Mutta ei leikkiä. Ei yhdessä oloa. Vapaaillat aikataulutat äkkiä, ettet vain joutuisi pysähtymään oman itsesi äärelle.
Lapsesi täyttää kohta aikuisen iän ja muuttaa pois. Sitten odotat lapsenlapsia joiden kanssa voit korvata kaiken menetetyn ajan."Niiden kanssa minä sitten leikin, lupaan sen. Sitten kun olen eläkkeellä." Sitten kun olet parantanut avioliittosi, laihduttanut, opinut kiinaa... sitten kun.
Mutta sitten käykin niin, että lapsesi nukkuu pois liian aikaisin. Mitä sitten? Tai sitten sinä itse sairastut vakavasti ja joudut vuoteenomaksi iäksesi, kivun kouriin ikuiseksi ajaksi tai menetät kykysi kommunikoida, leikkiä. Mitä sitten? Ajatteletko silloin; sitten kun? Vai kenties; miksi en tehnyt sitä jo eilen, kun vielä pystyin, osasin ja ehdin.
Olen niin vahvasti sitä mieltä, että elämästä pitää nauttia nyt, että tuntuu joskus käsittämättömältä, että vielä tänäänkin joudun perustelemaan toisille sitä, miksi teen "vain" kahdeksan tuntia päivässä työtä. Hämmentää se, että vielä on ihmisiä, jotka eivät ole tätä jo keksineet. Tai vielä pahempi, ihmisiä jotka sanovat muuta ja tekevät toista, valehtelevat itselleen; "Minä kyllä vietän aikaani perheeni kanssa, minä nautin elämästäni. Ihan kohta, kunhan ensin laitan tämän sähköpostin tästä, kunhan olen käynyt tuon kurssin tuolla, kunhan puolisoni vain tekisi asiat oikein ja lapseni kaiken kauniisti..."
Näiden sanojen myötä, lupaan kirjoittaa blogia vielä ennen kuin jään kirjoitustauolle (käsioperaation vuoksi). Lupaan myös kirjoittaa vähän kirjaani ja sanasen tulevaan novelliini. Pus.
Kommentit
Lähetä kommentti