Aamulla kello soi liian aikaisin. En ole tottunut näihin aamuihin. Eikä koiranikaan. Se katselee minua kulmiensa alta, eikä halua nousta. Sitä ei kiinnosta.
Tosiasia kuitenkin on, että minun on noustava ja koiran on käytävä pissalla. Se mulkoilee minua pahana, kun tönin sitä pepulle. "Noniin, ylös siitä nyt..." Käytän vastahakoisen pikkupiskin pihalla ja palautan sen lämpöiseen.
Auto pörähtää käyntiin. Mieleni jää koiran kanssa sängyn päälle nukkumaan, mutta ruumiini tekee mitä siltä odotetaan. Käynnistää auton, ajaa pitkin maantietä, pysähtyy valoihin, jatkaa matkaa ja pysäköi. Nousee ylös autosta, soittaa ovikelloa, kuittaa työpaikan avaimen ja riisuu päällysvaatteet. Sitten se alkaa. Työpäivä.
Juon kahvia ja lueskelen yön tapahtumia. Rauhallista. Joku on halunnut tupakkaa yöllä ja toinen ei ole saanut unesta kiinni. Ei mitään merkittävää tai normaalista poikkeavaa.
Katselen merkintöjä ja mietin, miten minusta on kirjoitettu osastolla. Niillä jokaisella kerralla. Miten olen vaatinut tai ollut vaatimatta. Miten olen itkenyt ja ollut itkemättä. Pelannut korttia tai leikkinyt kuollutta. Miten jokainen soluni on huutanut apua, mutta olen tukahduttanut sen tyynyllä kasvoillani. Haukkonut henkeä kiirehtimättä, odottaen kuolemaa tai jotain, mikä sattuisi vähemmän, kuin elossa oleminen.
"Huomenta Elli!" Asukas sanoo iloisena. Täällä minua odotetaan. En osaa vielä tehdä kovinkaan montaa asiaa, mutta olen saanut tutustua näihin asukkaisiin vähitellen. Minulla ei koskaan ole kiire. Minulla on aikaa. Ehkä siksi, että olen opiskelija, enkä tosiaan osaa kaikkea, mutta myös siksi, että se kuuluu talon pelisääntöihin. Aika. Aikaa on ja pitää olla.
Istun sohvalle ja juttelen asukkaan kanssa. Mieleeni pulpahtelee jälleen omat muistot aamiaisista osastolla. Miltä leipä maistui ja kuinka kahvi oli pahaa. Miksi se oli aina seisseen makuista, vaikka oli aamu ja se oli takuulla tuoretta. Niin täälläkin. Jogurttia sai harvakseltaan. Yleensä puuroa, leipää tai lämmintä kättä. Päivällä lounas, sitten kahvi, päivällinen ja iltapala. Ruoasta ruokaan. Niin se rytmi menee. Ruoasta ruokaan.
Tänään ohjelmassa keskustelua apukysymysten avulla. Olen hiljaa ja kuuntelen. Mieleni sinkoilee omassa elämässäni ja kipupisteissäni. Peilaan jokaista asukasta omaan kohtalooni ja mietin, miten minä selviäisin tuosta tai tuosta. Huomaan olevani heikko ja itsepäinen. Miten helvetissä minä olen selvinnytkin näin pitkälle.
Istun tässä ja kuuntelen ihmeissäni kaikkia näitä tarinoita elävästä elämästä. Kuuntelen kun hymy leviää kasvoille vain siksi, että joku kysyy sinulta jotakin aivan turhan päiväistä. Kunhan joku kysyy ja joku kuulee. Yksinäisyys. Se minulle tulee tästä mieleen. Tiedän, ettei kaikki koe yksinäisyyttä. Heillä saattaa olla seuraa paljonkin... oman päänsä sisällä. Mutta sellaista seuraa, joka viihdyttää. He voivat olla hyvinkin tyytyväisiä ja onnellisia pienistä asioista. Sitten on niitä, jotka kuolevat joka yö.
Yksinäisyys on joskus niin käsin kosketeltavaa ja korviin kantautuvaa ääntä. Sellaista kamalaa, mitä ei halua kuulla, eikä nähdä. Itsekin voi varmasti löytää elämästään niitä hetkiä, kun on tuntenut yksinäisyyttä. Kerro se miljoonalla, niin pääset lähelle sitä tunnetta, jota minä tai moni muu olemme kokeneet. Ei kaikki koe sitä. Ei kaikki. Mutta joku. Ja se joku koskettaa minua. Se joku, jonka luona ei koskaan käy kukaan. Eikä kukaan kysy kuulumisia, paitsi minä tai ohjaaja.
Aamu kääntyy päiväksi ja käyn kävelyllä asukkaan kanssa. Olemme vähäsanaisia ja kuljemme rauhallisesti. Kannustan ja juttelen kevyesti. En sekoile sanoissani, en takkua ajatuksissani. Mieleni on kirkas ja päämääräni selvä. Olen tässä hetkessä vain tätä ihmistä varten.
SItten kirjoitan. Kirjoitan mitä olemme tehneet ja niin edelleen. Niitä asioita, mitä minusta on kirjoitettu. Niitä samoja.
