En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli.

Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain.

Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan.

Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin.

Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsepäisyyteen. On tultu huijatuksi ja kiusatuksi. On menetetty työtä, opiskeltu senkin edestä ja menetetty lisää työtä. Istuttu työttömänä ja epätoivoisena sohvalla. Niin kun nyt.

Sohva on muotoutunut mun perseelle ja murtuneelle häntäluulle sopivaksi. Se ei satu, mutta muu sattuu. Muu ahdistaa, mutta ei itketä enää. Ikävä alkaa muuttua tuskaksi, joka muuttuu kyllä ajan myötä kaipuuksi, tiedän. Muistan yhtäkkiä kun serkkulikka kuoli, miten ikävä muuttui tuskaksi. Miten sattui niin paljon, kun ymmärsin, etten todella enää ikinä näe häntä. Olen samassa tilanteessa. Alkaa tajuntaan iskeä, ettei mulla ole vanhempia enää. Mun rakkaita vanhempia. Mutsia ja faijaa. Mummua ja vaaria. Tyyppejä, jotka piti mut hengissä. Että näiden kahden kuolema vei multa niin paljon. Liikaa.

Muistan, kun kohta kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin ja mulle lyötiin lääkkeet kouraan ja määrättiin kahdenviikon saikulle. Nyt ei ole mitään mistä saikuttaa. Lääkkeetkin löytyy jo valmiiksi. Muistan, miten olin pelästynyt ja yksinäinen. Nyt olen vain väsynyt. Miten koko maailma tuntui kaatuvan. Nyt on jäljellä rauniot, enkä just nyt jaksa korjata mitään.

Tätä mä pelkäsin. Tätä kaikkea. Eilen paasasin ystävälle melkein kolme tuntia. Koko sen matkan mitä tultiin mökiltä kotiin. Reissu oli vielä kiva, mutta tänään kun heräsin, ei ollut enää kivaa. Tää sisältä kupliva pahaolo kasvaa ja kasvaa. TV ei helpota, musiikki ei helpota, kirjoittaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta.

Erosin fasebookista muutama hetki sitten. Ajattelin, etten tarvitse sitä. Minuun saa yhteyden ilman sitäkin. Mutta nyt en enää näe muiden ihmisten kuulumisia ja minusta tuntuu yhtäkkiä yksinäiseltä, vaikka en ole sitä. Mutta tunne on vahva. Erilaisen pelkotilat nousevat pintaan ja syyllisyys menneestä tuntuu yliampuvan karmeelta.

Antakaa mulle kaikki anteeksi. Kaikki mitä olen ikinä tehnyt niin ehkä voin antaa itselleni anteeksi. En halunnut satuttaa ketään tyhmillä sanoillani. Vai onko tämä sittenkään syyllisyyttä? Ehkä  tämä on jotain muuta.

Sohva tuntuu edelleen riittävän pehmeältä. Häntäluu lepää. Paranee hitaasti. Niin kun ehkä minäkin. Vaikka tiedän, etten parane ikinä. Minä vain aaltoilen. Aaltoilen ja yritän hengittää aallon pohjalla. En halua hukkua vielä.

 Kuulen hengityksesi takanani. Rakastan sinua. Viimeiset vuotemme on olleet raskaita ja todella raskaat ajat ovat vasta alkamassa. Kaikki päättyi alkaakseen alusta. 

En olisi mitään ilman sinua. Minua ei olisi ilman sinua. Kuuntelen rauhallista hengitystäsi tunnin, kaksi, en tiedä. Kuuntelen sinua, koska se tyynnyttää minut. Minun levoton sieluni tarvitsee sinun hengitystäsi.

Käännyn ja näen hahmosi piirtyvän silmieni alla. Näen, miten rintakehäsi kohoilee. Luojan kiitos, sillä minä en kestäisi jos se lakkaisi kohoilemasta. Ennen minua.

En hallitse tätä. Tätä rakkauden määrää. Rakastan sinua niin paljon, että se sattuu. Sattuu, koska en ehkä ole tarpeeksi sinulle. Sinä kannattelet minua, mutta kuka kannattelee sinua?

Herään. Olen viimein nukahtanut. Suutelet minua ja lähdet. Katselen loitonevaa selkääsi ja suljen silmäni uudelleen. Haluan nukkua, en tuntea tuskaa. En tuntea mitään. Vain nukkua.

Pieni märkä nenä koskettaa minua; "Mennääks pissille pliis." nousen ja tunnustelen ilmaa. Kylmä. Tarvitsen toppatakin. Lululle myös. Puen sen ja itseni. Koitan olla reipas. Minun pitää olla.

Koira kävelee vastentahtoisesti perässäni. Se haluaisi jo sisälle, mutta minä en voi vielä mennä. Minun on pakko kävellä. Minun on niin ikävä. Ikävä sinua. Odotan iltaa ja yötä. Yötä, että voin katsella kun rintakehäsi taas kohoilee.

Kaikki alkaa alusta. Päivä toistaa toistaan. Hengityksesi kohoilee, nukahdan, kunnes herään suudelmaasi. Eikä kukaan kannattele sinua.

 Ette arvaa missä istun! 

Nojatuolin pehmusteet ovat muotoutuneet minuksi ja rahi jaloikseni. Istun tässä ja huokailen. Haluaisin kirjoittaa toivosta, mutta en saa sanoja näytölle. Kirjoitin toivosta kyllä jo aikaisemmin. Olen kirjoittanut siitä monta kertaa. Sillä aina on toivoa. Se voi olla vain hankala löytää.

Olen löytänyt toivon ja vaalin sitä. Jos on päiviä, jolloin tuntuu, ettei elämässä ole sitä, kaivan pienen vihreän kirjani ja etsin sieltä. Sinne minä olen piilottanut sen. Kaiken jo sanotun.

Syys on värjännyt lehdet keltaiseen ja punaiseen. Mutta se alkaa jo olla mennyttä. Talvi koputtelee ovella ja pyytää lupaa, jota se ei tarvitse, saa. Se tulee huolimatta minusta. Olen saamaton, laiska ja haluton. Olen elämääni väsynyt tallustaja. En tunnusta, mutta näet sen minusta. Kaiken, minkä salaan. Katson sinuun ja kuulet huutoni.

Nojatuoli kantaa kaikki huoleni. Painaudun siihen, kuin tarttuisin viimeiseen elämänlankaan ja kietoutuisin siihen. Sen näkee siitä, nojatuolista. Se näkee kaiken, minkä salaan. Katson siihen ja se kuulee huutoni. Huudan niin kovaa, että kuulet kuiskauksen. 

Koira vaeltaa puolelta toiselle. Puista pudonneet lehdet on kuurassa. Talvi tulee, se on selvä. Mä puristan käsiäni nyrkkiin. Hengitän raitista ilmaa ja koitan olla ajattelematta. Musiikki soljuu korvissa. Taas.

Kukaan ei tunne mun tuskaa. Se kaivaa mun sielua ja vaikka kuinka pinnistelen, se on siellä. En halua ja koitan taistella sitä vastaan, mutta se on.

Mä voitan tän vielä. Tiedän sen. Olenhan voittanut tämän ennenkin. Ja siinä se on. Toivo. Olen etsinyt sitä ja uurastanut sen eteen. Se on siellä.

Mutta miksi se tuntuu niin kaukaiselta? Ja kun ulkoa pääsen sisälle, miksi minä istun taas tässä sohvalla ja kutistun pieneksi rusinaksi. Yksinäiseksi rusinaksi, joka on kuivunut ja maistuu homeelta.

Kävin kurssin. Viiden viikon mittaisen.  Siellä käsiteltiin myös toivoa. Se avasi jonkun sopukan ja näin sen toivonpilkahduksen jossain. Yritän pitää siitä kiinni. Kurssista oli muutakin hyötyä. Se avasi ovia. Niistä lisää joskus myöhemmin. 

Aah. Ääh. Televisiosta tulee remonttiveljekset. Ihmiset ostavat koteja ja remontoivat niistä ihmeellisiä. Upeita. Sekin ahdistaa. Minulla ei ole enää sitä kotia. Upeaa kotia, jossa olisimme voineet viettää monen monituista vuotta.

Miksi, oi miksi se tuli taas mieleen? Kaikki asiat paahtavat mieleen yksi kerrallaan ja olo on tukalampi kuin vielä hetki sitten. Kirosana. Toivo. Mihin se katosi? Ei, tuolla se on. Minulla on nyt koti, josta pidän kiinni. Ei sellainen, kuin olin kuvitellut, mutta hyvä ja sopiva. Se riittää.

Pidetään yhdessä kiinni toivosta. Siitä pienestäkin. Koska se pelastaa sitten, kun on sen aika.

Häpeä mun päälleni

Istun autoon, takapenkille. Ystäväni istuu viereeni. Hieno Volvo, jossa on nahkapenkit, lipuu eteenpäin ja lähtee kohteeseen. 

Minua ei jännitä. Tuttuja ihmisiähän nämä. Alamme jutella yhdestä jos toisesta. Juttu kulkee soljuvasti ja mieleni tuntuu tyytyväiseltä.

Sitten se tapahtuu. Se mitä osasin kyllä odottaa, mutta minkä toivoin vain katoavan ilmaan kuin savu. Keskustelu siirtyy duuneihin. Aina duuneihin. Tuska höristää korviaan ja kuuntelee tarkasti. Aah. Duuniasioita. Niitä, joita minulla ei ole, ei ole ollut vähään aikaan, eikä tule.

Ysätäväni puhuu innoissaan. Uusi duuni, uudet kuviot. Miten ihanaa. Palkka juoksee ja elämä tuntuu hymyilevän.

Hymyilen. Mutta minua ei hymyilytä. Häpeä kuuntelee ja odottaa. Odottaa vuoroaan. Se haluaa nostaa punan kavoilleni ja päästää tuskan irti. Mutta minä nielen. Ja odotan. Veri pumppaa suonissani ja soi korvissani.

"Mites sun duunikuviot?" Kysyy hyvää tarkoittava ystäväni. 

Kaboom! Häpeä. Se on odottanut tätä hetkeä. Sitä se tekee joka kerta, kun kohtaan ihmisiä. Aina ja kaikkialla joku kysyy työkuvioista. Aina. Kuin meidät määriteltäisiin työn kautta.

Häpeä. "No ne on jäässä ainakin jouluun saakka..." takellellen kerron ja yritän kuulostaa varmalta, hyvältä tyypiltä jolla on selvät sävelet. Häpeä tuntuu kuumotuksena poskilla. En ymmärrä tätä. Ei MINUA saa hävettää. Minä olen kaiken tuollaisen yläpuolella, vai olenko?

Mieleni mutkittelee syyllisyydessä. Se kierii ja painii veren mukana joka soluun. Ahdistus tarttuu sitä kädestä ja menee mukana. Se liukuu kuin se olisi silikonia. Liukuu verisuoniini ja sitä kautta ohimoille. Olen työtön. Olen arvoton. Olen mieleltäni sairas. Olen erilainen kuin muut. Olen, mutta en saisi olla.

Päätä särkee. Tämä on niin... niin elämää. Elämää jota en koskaan halunnut elää, mutta olen siihen sidottu. Minä, työttömyys, sairasloma. Kaikki se, johon en koskaan uskonut.

Mutta sitten elämä tuli ja avasi oven, jonka taakse en olisi koskaan halunnut mennä, mutta menin, koska muutakaan ei ollut. Kaboom. Sairastuin. 

Minua hävettää. Hävettää sanoa ääneen, että hävettää. Hävettää myöntää, että olen vain ihminen. Haavoittuvainen ja pieni. Elämän potkima. 

Anna anteeksi äiti, etten ollut sellainen kuin luulin sinun haluavan. Anna anteeksi isä, etten kyennyt elättämään itseäni työllä. Minusta tuli tällainen, pieni ja viallinen. 

Syyllisyyden suloisen kitkerä maku

Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani, tunnen sen kitkerän suloisen maun.

Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta, kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena
sydämessä. Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle.


Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti. Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana,
yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen.

Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani. Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita, pinnallisia ja merkityksettömiä.

Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu
kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet
kiroavat minut eivätkä anna armoa.

Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta
toisensa jälkeen.

En ole vaiennut. Minun on pitänyt puhdistaa itseni jotta olisin voinut olla jälleen hiljaa.

Täydellinen hiljaisuus on minun kärsimykseni ja onneni. Ajatukset lakkaavat juoksemasta ja
pysähdyn. Verenkiertoni seisahtuu, mutta sydän jatkaa lyömistä. Kallio hengittää kanssani. Huokuu
eilisen lämpöä, enteilee yön kylmää. Tunnen miten se viilenee.

Minä teen kuolemaa. Kaikki meistä tekevät kuolemaa yksinäisinä ja onnettomina. Onnettomuus on
ihmisen peruspiirre. Sitä ei voi poistaa pysähtymällä. Se jäytää sisällämme lakkaamatta ja nousee
pintaan varoittamatta.

Aurinko painuu maan alle jättäen minut maisemaan itkemään. Tunnen pohjatonta surua. Satutan
rakkaitani haluamattani. Olen liikkumatta ja yritän kuulla hiljaisuuden. Se hukkuu mustaan mereen,
enkä saa siitä otetta. Se hukkuu jättääkseen minut. Minua pelottaa ja paleltaa.

Olenko loputtomasti tässä? Ympärilläni hiljaa humisevat männyt, puolukan tuoksuvat varvut. Palelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen yksin lopullisesti, ikuisesti.

Menetin kaiken illassa. Kukaan ei tiedä sitä. Olen tehnyt itsestäni reikäisen, uppoavan laivan. Olen
viemässä mukanani niitä ihmisiä joilla on merkitystä. Istun tässä ja odotan, että minulle tulisi armo ja
oikeutus.

Hiljaisuus on illuusio. Maailma ei ole koskaan hiljainen. Äänet kantautuvat korviini. Hiljaista on vasta kuolemassa. Jossain kuuluu lapsen itku. Jossain kuuluu aikuisen naisen itku. Itku kuuluu niin kovaa, että kurkkua alkaa pakottaa. Maailma täyttyy äänestä, vaikka hiljaisuus on kouriintuntuvan
todellinen.

Hengitän. Annan ilman virrata sisään ja ulos. Puhisen kuin teepannu. Tasaan sydäntäni hitaasti,
varmasti. Kuulen oman elämäni. Sykkivät suoneni, verenkiertoni. Tunnen täyttyvät keuhkoni
uudelleen ja uudelleen. Tunnen vartaloni, tunteeni, elämäni virran.

Tekoni muuttuvat merkityksettömiksi. Hiljaisuus on tavoittanut minut. Pidän siitä kiinni, enkä halua
päästää irti.

Elli-Jasmiini