En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli.

Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain.

Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan.

Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin.

Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsepäisyyteen. On tultu huijatuksi ja kiusatuksi. On menetetty työtä, opiskeltu senkin edestä ja menetetty lisää työtä. Istuttu työttömänä ja epätoivoisena sohvalla. Niin kun nyt.

Sohva on muotoutunut mun perseelle ja murtuneelle häntäluulle sopivaksi. Se ei satu, mutta muu sattuu. Muu ahdistaa, mutta ei itketä enää. Ikävä alkaa muuttua tuskaksi, joka muuttuu kyllä ajan myötä kaipuuksi, tiedän. Muistan yhtäkkiä kun serkkulikka kuoli, miten ikävä muuttui tuskaksi. Miten sattui niin paljon, kun ymmärsin, etten todella enää ikinä näe häntä. Olen samassa tilanteessa. Alkaa tajuntaan iskeä, ettei mulla ole vanhempia enää. Mun rakkaita vanhempia. Mutsia ja faijaa. Mummua ja vaaria. Tyyppejä, jotka piti mut hengissä. Että näiden kahden kuolema vei multa niin paljon. Liikaa.

Muistan, kun kohta kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin ja mulle lyötiin lääkkeet kouraan ja määrättiin kahdenviikon saikulle. Nyt ei ole mitään mistä saikuttaa. Lääkkeetkin löytyy jo valmiiksi. Muistan, miten olin pelästynyt ja yksinäinen. Nyt olen vain väsynyt. Miten koko maailma tuntui kaatuvan. Nyt on jäljellä rauniot, enkä just nyt jaksa korjata mitään.

Tätä mä pelkäsin. Tätä kaikkea. Eilen paasasin ystävälle melkein kolme tuntia. Koko sen matkan mitä tultiin mökiltä kotiin. Reissu oli vielä kiva, mutta tänään kun heräsin, ei ollut enää kivaa. Tää sisältä kupliva pahaolo kasvaa ja kasvaa. TV ei helpota, musiikki ei helpota, kirjoittaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta.

Erosin fasebookista muutama hetki sitten. Ajattelin, etten tarvitse sitä. Minuun saa yhteyden ilman sitäkin. Mutta nyt en enää näe muiden ihmisten kuulumisia ja minusta tuntuu yhtäkkiä yksinäiseltä, vaikka en ole sitä. Mutta tunne on vahva. Erilaisen pelkotilat nousevat pintaan ja syyllisyys menneestä tuntuu yliampuvan karmeelta.

Antakaa mulle kaikki anteeksi. Kaikki mitä olen ikinä tehnyt niin ehkä voin antaa itselleni anteeksi. En halunnut satuttaa ketään tyhmillä sanoillani. Vai onko tämä sittenkään syyllisyyttä? Ehkä  tämä on jotain muuta.

Sohva tuntuu edelleen riittävän pehmeältä. Häntäluu lepää. Paranee hitaasti. Niin kun ehkä minäkin. Vaikka tiedän, etten parane ikinä. Minä vain aaltoilen. Aaltoilen ja yritän hengittää aallon pohjalla. En halua hukkua vielä.

Se yö jolloin en saanut unta

Makasin hiljaa vuoteessa. Kuuntelin yksinäisyyttä. Sinä olit poissa. Olit poissa pitkään, ikuisesti. Olin tottunut sinuun niin, että poissaolosi sai minut voimaan pahoin. Itkin joskus koko yön ja joskus, kuten nyt, minä vain mietin sinua.

Olit komea, kun tapasimme. Mahdottoman komea. Minä poltin tissiliivejä ja sinä marssit puolueen riveissä. Kun tapasimme, se oli menoa! Jalat alta ja naks. Se oli siinä.

Naks. Nyt olet poissa. Neljäkymmentä vuotta ja nyt sinua ei enää ole. Minua alkaa itkettämään, mutta päätän, etten itke tänä yönä. En vaikka se olisi viimeinen tekoni. Olen itkenyt niin paljon, etten enää jaksa. Silmämunani ovat kuivuneet rusinoiksi. Alaluomeni roikkuvat polvissa.

Minä päätän ajatella sinua. Sinun tuuheaa tukkaa, joka harmaantui hyvin tyylikkäästi jo melko nuorena. Rakastin hiuksiasi. Pidit ne aina siistin lyhyenä, paitsi silloin, kun sinulla oli motoristi vaihe. Oi sitä vaihetta! Sinulla oli pitkä parta, jonka lapsenlapset letittivät kahdeksi ruoskaksi leukasi alle. Olit koko perheen oma Joulupukki.

Lapsenlapsesikin kaipaavat sinua. He rakastavat sinua. Olet heille pala parempaa elämää. Sinä sait heidät aina tuntemaan olonsa kotoisaksi ja hyväksi. Heistä kasvoi hyviä ihmisiä siksi, koska heillä oli sinut.

Mutta mitä minulle jäi? Sinä lähdit niin äkkiä, etten ehtinyt hyvästellä. En ehtinyt sanoa, että rakastan sinua vieläkin. En ehtinyt kertoa, miten jumaloin sinua. Miten olet kaikkeni. Vatsaan sattuu taas. En saisi ajatella sinua, mutta en voi tälle mitään. Pelkään, että jos en ajattele, kadotan sinut.

Olen siivonnut vaatteesi, mutta ne odottavat edelleen eteisessä, että joku hakisi ne pois. Lahjoitan ne kierrätykseen. Joku tulee hakemaan ne ja jos ei tule niin poikamme lupasi viedä ne pois. Oli vaikeaa valita mistä luopua ja mitä jättää. Loppujen lopuksi en jättänyt mitään. Mitä minä niillä olisin tehnyt? Pukenut ylleni ja itkenyt itseni uneen? Ei. Parempi näin. Kaikki pois vain.

Minun pitää vielä siivota sinut pois. Mutta en haluaisi. Kaikki täällä muistuttaa sinusta. Vuoteemme, sinun omat esineesi, kirjasi, mukisi ja viinapullot. Ne whiskey pullot joihin en saanut koskea. Ne olivat sinun ja vävypojan juotavaksi.

Asunto alkoi olla tyhjän näköinen jo pelkästään siitä, kun siivosin vaatteesi. Miten voisin jäädä asumaan tähän ilman sinua. Tämä oli meidän vanhuudenkoti. Koti, josta ei tarvitsisi enää muuttaa. Ja nyt minulle on sanottu, että en tarvitse tätä tilaa, vaan että pitäisi muuttaa. Miksi? Miksi minun pitäisi lähteä täältä, kun sinäkään et lähde? Olet poissa, mutta täällä. Tunnen sen.

Uni ei tule. On se yö jolloin en nuku. Edelleen se sama yö. Ajattelen sinua. Sinun suuria harteitasi ja suurta egoasi. Olit ihailtavan suureellinen kaikessa mitä teit. Rakastit lapsiasi ja lapsenlapsiasi maailman ääriin saakka ja olisit tehnyt heidän puolestaan mitä vain. Ja teitkin. Ehtivätkö kukaan heistä sanomaan, miten paljon merkitsit heille? Tiesitkö sinä sen? Tiesitkö, että olit maailman paras aviomies, isä, vaari. Tiesitkö, että sinua rakastettiin ja rakastetaan edelleen maan ääriin ja takaisin?

Minä rakastan sinua. Laitan käteni tyhjälle vuoteelle ja silitän sitä. Huomenna sen teen. Siivoan loputkin tavarasi ja pyydän poikaamme viemään ne pois. Olen itkenyt jo tarpeeksi. Sinä ansaitset muuta. Sinä ansaiset minut ehjänä ja kauniina. Elinvoimaisena. Sellaisena sinä minut saat.