Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli.

Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain.

Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan.

Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin.

Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsepäisyyteen. On tultu huijatuksi ja kiusatuksi. On menetetty työtä, opiskeltu senkin edestä ja menetetty lisää työtä. Istuttu työttömänä ja epätoivoisena sohvalla. Niin kun nyt.

Sohva on muotoutunut mun perseelle ja murtuneelle häntäluulle sopivaksi. Se ei satu, mutta muu sattuu. Muu ahdistaa, mutta ei itketä enää. Ikävä alkaa muuttua tuskaksi, joka muuttuu kyllä ajan myötä kaipuuksi, tiedän. Muistan yhtäkkiä kun serkkulikka kuoli, miten ikävä muuttui tuskaksi. Miten sattui niin paljon, kun ymmärsin, etten todella enää ikinä näe häntä. Olen samassa tilanteessa. Alkaa tajuntaan iskeä, ettei mulla ole vanhempia enää. Mun rakkaita vanhempia. Mutsia ja faijaa. Mummua ja vaaria. Tyyppejä, jotka piti mut hengissä. Että näiden kahden kuolema vei multa niin paljon. Liikaa.

Muistan, kun kohta kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin ja mulle lyötiin lääkkeet kouraan ja määrättiin kahdenviikon saikulle. Nyt ei ole mitään mistä saikuttaa. Lääkkeetkin löytyy jo valmiiksi. Muistan, miten olin pelästynyt ja yksinäinen. Nyt olen vain väsynyt. Miten koko maailma tuntui kaatuvan. Nyt on jäljellä rauniot, enkä just nyt jaksa korjata mitään.

Tätä mä pelkäsin. Tätä kaikkea. Eilen paasasin ystävälle melkein kolme tuntia. Koko sen matkan mitä tultiin mökiltä kotiin. Reissu oli vielä kiva, mutta tänään kun heräsin, ei ollut enää kivaa. Tää sisältä kupliva pahaolo kasvaa ja kasvaa. TV ei helpota, musiikki ei helpota, kirjoittaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta.

Erosin fasebookista muutama hetki sitten. Ajattelin, etten tarvitse sitä. Minuun saa yhteyden ilman sitäkin. Mutta nyt en enää näe muiden ihmisten kuulumisia ja minusta tuntuu yhtäkkiä yksinäiseltä, vaikka en ole sitä. Mutta tunne on vahva. Erilaisen pelkotilat nousevat pintaan ja syyllisyys menneestä tuntuu yliampuvan karmeelta.

Antakaa mulle kaikki anteeksi. Kaikki mitä olen ikinä tehnyt niin ehkä voin antaa itselleni anteeksi. En halunnut satuttaa ketään tyhmillä sanoillani. Vai onko tämä sittenkään syyllisyyttä? Ehkä  tämä on jotain muuta.

Sohva tuntuu edelleen riittävän pehmeältä. Häntäluu lepää. Paranee hitaasti. Niin kun ehkä minäkin. Vaikka tiedän, etten parane ikinä. Minä vain aaltoilen. Aaltoilen ja yritän hengittää aallon pohjalla. En halua hukkua vielä.