Tarkkaavaisuushäiriöinen aikuinen
Tarkkaavaisuushäiriö liitetään lähes poikkeuksetta lapsiin. On kuitenkin olemassa aikuisia jotka kärsivät tästä samasta elämää haastavasta ongelmasta. Ihmisiä kuten minä.
En ole aina tiennyt, että minulla on tarkkaavaisuuden kanssa haasteita. En ole aina ollut ylipäätään tietoinen koko tarkkaavaisuushäiriöstä.
Lasten kasvun myötä olen tutustunut aiheeseen. Olen joutunut pohtimaan oman lapseni kautta näitä asioita ja havainnut, että itsellenikään ei ole helppoa keskittyä tekemiseen hälinän keskellä. Minun on vaikea jaksaa kuunnella ja olla intensiivisesti mukana palaverissa jossa minun ei tarvitse olla aktiivinen tekijä vaan aktiivinen kuuntelija. Olen myös seurannut sivusta muita aikuisia. Olen havainnut, että vielä aikuisiässä saattaa olla vakaviakin vaikeuksia tarkkaavaisuuden ja jopa ylivilkkauden kanssa.
En koe itseäni kuitenkaan häiriöiseksi vaan ehkä enemmän tarkkaavaisuushaasteelliseksi. Häiriö on mielestäni niin painava sana, että sitä tulisi käyttää harkiten.
----------------------------------
Istun koneeni edessä. Meillä on avokonttori ja ihmisiä alkaa valua työpaikalle minun jälkeeni. Aamu menee hyvin. Kuulen sieltä täältä hyviä huomenia, mutta pääsääntöisesti näppiksen tasaista naputusta. Meillä on erinomaiset fasiliteetit toimistolla. Hyvät työtuolit, sähköiset työpöydät, ergonomiset hiiret ja niin edelleen. Ilmasto koitetaan pitää miellyttävänä ja sisustus on mukava ja siisti. Meillä on paikkoja missä voi vetäytyä omiinsa ja on rentoutumishuoneita, mutta toimistokuukkeleita nekään eivät poista.
Aamu alkoi mukavasti kunnes kello lähenee yhdeksää ja alkaa puhelinpalaverit. Meillä on trendikästä pitää puhelinpalaveria ihan missä vain. Siellä mihin saat koneen kulmaa laskettua, on hyvä pitää palaveri kuin palaveri. Luulen, että meillä on aika monta vuosien myötä kuulonsa menettänyttä henkilöä töissä sillä heidän on puhuttava erittäin äänekkäästi puhelimeen. Otan kuulokkeet korvilleni ja laitan radion soimaan. Niin on helpompi keskittyä kun ei tarvitse kiinnittää huomiota toisten palaveriasioihin. Mutta kuinka ollakaan on itselläkin juuri alkamassa tärkeä palaveri. On siis siiryttävä toiseen paikkaan, missä voin olla rauhassa. Minä en pysty kuulemaan ja keskittymään viidentoista muun puhelimessa huutajan kanssa.
Löydän rauhallisen sopen ja palaveri voi alkaa. Kokoustan kaikessa rauhassa kun ohitseni kävelee toimistokuukkeli. Vajoan penkissäni mahdollisimman syvälle ja toivon, ettei tämä näe minua. Vajoan sekunnin liian myöhään kun iloinen kuukkeli jo huutelee käytävällä nimeäni ja rientää ilosta punaisena luokseni jauhamaan paskaa. Yritän viittiloidä, että puhun puhelimessa, mutta kuin seinälle viittoisi. Kuukkeli saapuu siitäkin huolimatta ja ymmärtää yskän vasta kun on jo kertonut päivän kuulumisensa. Ystävällinen kuukkeli pahoittelee, mutta ei poistu. Kuukkeli odottaa kiltisti vuoroaan edessäni eikä poistu vaikka näytän hänelle, että tässä kestää. Laitan puhelimen mykistykselle ja sanon; "oikeesti Seppo tässä menee vielä tunti. Palataan myöhemmin jooko? Ootko menossa iltapäivällä kahville?". Seppo on lievästi ottaen harmistunut. Hän ei koskaan käy kahvilla (tiesin sen kyllä ihan hyvin) ja hänellä alkaa palaveri tunnin päästä joten on estynyt tapaamasta uudelleen. "Voi vitsi, no katotaan joku toinen päivä, mut nyt oikeesti mun pitää jatkaa tätä...". Käännän selkäni Sepolle ja painelen takaisin koneen ääreen.
Huoh. Tuntuu, että puolet palaverista meni ohi korvien ja olen ihan hukassa palaverin aiheesta. Painan pääni raskaasti kohti pöytää ja koitan pinnistellä. On todella vaikea päästä kärryille takaisin ja muistiinpanot ovat niin täynnä aukkoja, ettei matoinen omenakaan vetäisi niille vertoja. Koitan skarpata. Sähköposti kilahtaa.. voi ei, ei nyt! Juuri kun luulin, että pääsen kärryille. En lue sähköpostia, mutta se kummittelee... en voi olla kauaa olematta vaan napsauta postin auki ja olen taas pois kokouksesta. Pistän postin kiinni ja kiroan mielessäni. Kokouksen pitäjän puhe pätkii ja yhteys hukkuu välillä. webex sentään toimii ja näen esityksen kulkevan jouhevasti näytölläni. Puheesta alkaa saada taas selvää ja kuulen kuinka kiitetään kokoukseta ja linjoilta poistuu ihmisiä. Tässäkö tää oli?!
Mitä jäi käteen? No ei sitten mitään. Reikäiset muistiinpanot, Sepon murheet ja sähköpostiin luettuja ja kuitenkin samalla lukemattomia viestejä. Tehokasta, todella tehokasta.
Istun bussissa matkalla. kotiin. Koitan rentoutua lukemalla e-kirjaa.
Yritän tosissani. Luen hyvää romaania ja annan mieleni virrata sivujen väirkkäässä tekstissä. Mieli alkaa saada rauha ja syke tuntuu tasoittuvan. En hikoile enää ja päänsärky tuntuu siedettävämmältä. Vielä muutama sivu niin voin kävellä pysäkiltä kotiin ja antaa syksyn tuntua ihanana viileytenä kaulalla.
Kotona odottaa kaaos. Ääntä on enemmän kuin desibelit sallii. Lapset huutaa kilpaa ja pikku-ukko tervehtii räkäisellä suukolla. Miehellä on päivystys ja puhelin soi (täysillä tietenkin, että sen kuulee). Keikkaa pukkaa ja ruoanlaitto jää kesken. Minä jään lasten kanssa viettämään mukavaa koti-iltaa...
Kun lapset on unessa. Härdelli on ohi. Istun sohvalla töistä juuri palanneen miehen kainalossa. On hiljaista. Tv pauhaa, mutta niin hiljaa että pitää suorastaan pinnistellä kuullakseen mitä siellä puhutaan. Se ei haittaa. Ei haittaa vaikka en kuulisi, sillä tärkein ääni mitä nyt kuulen on rakkani sydämmenlyönnit ja prinsessakissan pehmeä kehräys. Tuntuu kuin koko maailma olisi hukkunut jonnekkin ja olisimme tässä yksin, vain me kolme. Korvissa soi, mutta se hiljenee kun saan olla tässä tarpeksi kauan.
----------------------------------------
Niin... päivään kuuluu jokaisella meistä oma määränsä ääntä, menoa ja vilskettä. Toisten on helpompi kestää sitä kuin toisten. Minun on helpompi jos saan olla koko päivän kotona. Voin tehdä etätöitä ja se on minulle juri nyt ihan parasta lääkettä. Kun jään yksin kotiin, saan enemmän aikaan. Saan olla hiljaisuudessa ja keskittyä ihan rauhassa. Vaikka lapset tulevat kotiin päivällä niin voin kertoa, että heitä on helpompi kestää kun toimistokuukkeleita ja kuuroja kollegoita.
Kunnia hiljaisuudelle ja kunnia kaikille jotka yrittävät parhaansa tässä meteliä ja melkskettä piisaavassa maailmassa.
En ole aina tiennyt, että minulla on tarkkaavaisuuden kanssa haasteita. En ole aina ollut ylipäätään tietoinen koko tarkkaavaisuushäiriöstä.
Lasten kasvun myötä olen tutustunut aiheeseen. Olen joutunut pohtimaan oman lapseni kautta näitä asioita ja havainnut, että itsellenikään ei ole helppoa keskittyä tekemiseen hälinän keskellä. Minun on vaikea jaksaa kuunnella ja olla intensiivisesti mukana palaverissa jossa minun ei tarvitse olla aktiivinen tekijä vaan aktiivinen kuuntelija. Olen myös seurannut sivusta muita aikuisia. Olen havainnut, että vielä aikuisiässä saattaa olla vakaviakin vaikeuksia tarkkaavaisuuden ja jopa ylivilkkauden kanssa.
En koe itseäni kuitenkaan häiriöiseksi vaan ehkä enemmän tarkkaavaisuushaasteelliseksi. Häiriö on mielestäni niin painava sana, että sitä tulisi käyttää harkiten.
----------------------------------
Istun koneeni edessä. Meillä on avokonttori ja ihmisiä alkaa valua työpaikalle minun jälkeeni. Aamu menee hyvin. Kuulen sieltä täältä hyviä huomenia, mutta pääsääntöisesti näppiksen tasaista naputusta. Meillä on erinomaiset fasiliteetit toimistolla. Hyvät työtuolit, sähköiset työpöydät, ergonomiset hiiret ja niin edelleen. Ilmasto koitetaan pitää miellyttävänä ja sisustus on mukava ja siisti. Meillä on paikkoja missä voi vetäytyä omiinsa ja on rentoutumishuoneita, mutta toimistokuukkeleita nekään eivät poista.
Aamu alkoi mukavasti kunnes kello lähenee yhdeksää ja alkaa puhelinpalaverit. Meillä on trendikästä pitää puhelinpalaveria ihan missä vain. Siellä mihin saat koneen kulmaa laskettua, on hyvä pitää palaveri kuin palaveri. Luulen, että meillä on aika monta vuosien myötä kuulonsa menettänyttä henkilöä töissä sillä heidän on puhuttava erittäin äänekkäästi puhelimeen. Otan kuulokkeet korvilleni ja laitan radion soimaan. Niin on helpompi keskittyä kun ei tarvitse kiinnittää huomiota toisten palaveriasioihin. Mutta kuinka ollakaan on itselläkin juuri alkamassa tärkeä palaveri. On siis siiryttävä toiseen paikkaan, missä voin olla rauhassa. Minä en pysty kuulemaan ja keskittymään viidentoista muun puhelimessa huutajan kanssa.
Löydän rauhallisen sopen ja palaveri voi alkaa. Kokoustan kaikessa rauhassa kun ohitseni kävelee toimistokuukkeli. Vajoan penkissäni mahdollisimman syvälle ja toivon, ettei tämä näe minua. Vajoan sekunnin liian myöhään kun iloinen kuukkeli jo huutelee käytävällä nimeäni ja rientää ilosta punaisena luokseni jauhamaan paskaa. Yritän viittiloidä, että puhun puhelimessa, mutta kuin seinälle viittoisi. Kuukkeli saapuu siitäkin huolimatta ja ymmärtää yskän vasta kun on jo kertonut päivän kuulumisensa. Ystävällinen kuukkeli pahoittelee, mutta ei poistu. Kuukkeli odottaa kiltisti vuoroaan edessäni eikä poistu vaikka näytän hänelle, että tässä kestää. Laitan puhelimen mykistykselle ja sanon; "oikeesti Seppo tässä menee vielä tunti. Palataan myöhemmin jooko? Ootko menossa iltapäivällä kahville?". Seppo on lievästi ottaen harmistunut. Hän ei koskaan käy kahvilla (tiesin sen kyllä ihan hyvin) ja hänellä alkaa palaveri tunnin päästä joten on estynyt tapaamasta uudelleen. "Voi vitsi, no katotaan joku toinen päivä, mut nyt oikeesti mun pitää jatkaa tätä...". Käännän selkäni Sepolle ja painelen takaisin koneen ääreen.
Huoh. Tuntuu, että puolet palaverista meni ohi korvien ja olen ihan hukassa palaverin aiheesta. Painan pääni raskaasti kohti pöytää ja koitan pinnistellä. On todella vaikea päästä kärryille takaisin ja muistiinpanot ovat niin täynnä aukkoja, ettei matoinen omenakaan vetäisi niille vertoja. Koitan skarpata. Sähköposti kilahtaa.. voi ei, ei nyt! Juuri kun luulin, että pääsen kärryille. En lue sähköpostia, mutta se kummittelee... en voi olla kauaa olematta vaan napsauta postin auki ja olen taas pois kokouksesta. Pistän postin kiinni ja kiroan mielessäni. Kokouksen pitäjän puhe pätkii ja yhteys hukkuu välillä. webex sentään toimii ja näen esityksen kulkevan jouhevasti näytölläni. Puheesta alkaa saada taas selvää ja kuulen kuinka kiitetään kokoukseta ja linjoilta poistuu ihmisiä. Tässäkö tää oli?!
Mitä jäi käteen? No ei sitten mitään. Reikäiset muistiinpanot, Sepon murheet ja sähköpostiin luettuja ja kuitenkin samalla lukemattomia viestejä. Tehokasta, todella tehokasta.
Istun bussissa matkalla. kotiin. Koitan rentoutua lukemalla e-kirjaa.
Yritän tosissani. Luen hyvää romaania ja annan mieleni virrata sivujen väirkkäässä tekstissä. Mieli alkaa saada rauha ja syke tuntuu tasoittuvan. En hikoile enää ja päänsärky tuntuu siedettävämmältä. Vielä muutama sivu niin voin kävellä pysäkiltä kotiin ja antaa syksyn tuntua ihanana viileytenä kaulalla.
Kotona odottaa kaaos. Ääntä on enemmän kuin desibelit sallii. Lapset huutaa kilpaa ja pikku-ukko tervehtii räkäisellä suukolla. Miehellä on päivystys ja puhelin soi (täysillä tietenkin, että sen kuulee). Keikkaa pukkaa ja ruoanlaitto jää kesken. Minä jään lasten kanssa viettämään mukavaa koti-iltaa...
Kun lapset on unessa. Härdelli on ohi. Istun sohvalla töistä juuri palanneen miehen kainalossa. On hiljaista. Tv pauhaa, mutta niin hiljaa että pitää suorastaan pinnistellä kuullakseen mitä siellä puhutaan. Se ei haittaa. Ei haittaa vaikka en kuulisi, sillä tärkein ääni mitä nyt kuulen on rakkani sydämmenlyönnit ja prinsessakissan pehmeä kehräys. Tuntuu kuin koko maailma olisi hukkunut jonnekkin ja olisimme tässä yksin, vain me kolme. Korvissa soi, mutta se hiljenee kun saan olla tässä tarpeksi kauan.
----------------------------------------
Niin... päivään kuuluu jokaisella meistä oma määränsä ääntä, menoa ja vilskettä. Toisten on helpompi kestää sitä kuin toisten. Minun on helpompi jos saan olla koko päivän kotona. Voin tehdä etätöitä ja se on minulle juri nyt ihan parasta lääkettä. Kun jään yksin kotiin, saan enemmän aikaan. Saan olla hiljaisuudessa ja keskittyä ihan rauhassa. Vaikka lapset tulevat kotiin päivällä niin voin kertoa, että heitä on helpompi kestää kun toimistokuukkeleita ja kuuroja kollegoita.
Kunnia hiljaisuudelle ja kunnia kaikille jotka yrittävät parhaansa tässä meteliä ja melkskettä piisaavassa maailmassa.
Kommentit
Lähetä kommentti