Mitä jos minusta ei ole siihen?

Lämmin paperi tuntuu jännittävältä sormissa. Siinä se nyt on. Ensimäistä kertaa tulostettuna. Nippu tekstiä, josta olin suunnitellut kirjaa. Se ei ole valmis, eikä edes loppuunkirjoitettu. Käsikirjoitus, tai sen osa. Asetan silmälasit nenälle, keitän kupillisen teetä. En saa käännettyä ensimmäistä sivua. En uskalla lukea sitä. Tee on hautunut riittävästi ja sujautan lusikallisen hunajaa siihen. Pyörittelen lusikkaa kupissa ja tutkin sen mukana pyöriviä teenlehtiä. Olenkohan minä tähän valmis?

On eri asia kirjoittaa tekstiä ajattelematta. Lukea siitä, mihin viimeksi on jäänyt ja sitten vain kirjoittaa eteenpäin. Lisätä väliin kohtaus tai muutama tunnetila, mutta lukea sitä kuin kirjaa. Se on täysin eri asia. Tee on puolivälissä kuppia ja olen hehkuttanut facebookissa tulostetta, mutta vieläkään en ole saanut luettua ensimäistäkään riviä. Jotenkin käsi ei vain nouki sitä ja silmät eivät vain ala lukemaan. Pelottaa, että huomeen, ettei minusta ole siihen. Että olenkin vielä niin keskeneräinen tämän kirjoittamisen kanssa. En ole vielä löytänyt omaa kirjailijaminääni ja pelkään, että se näkyy. Näkyyhän sen.

Taidan kaataa toisen kupillisen teetä ja sitten vasta. Selaan sivuja ja taittelen niitä keskeltä kahtia. Mietin, miltä tämä näyttäisi kirjana. Ohut pruju paperia... ei tämä näyttäisi miltään. Huoh... Toinen kupillinen upeaa haudutettua, aromikasta teetä on nenän edessä ja rillit huurussa. Nyt käännän ensimäisen sivun ja silmäni tapailevat sanoja kuin näkisin ne ensikertaa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu niin tutulta, mutta onhan se tuttua, kun minä olen tämän kirjoittanut. En saa mielestäni riittävää perspektiiviä tekstiin, mutta toisaalta huomaan punakynäneeni jo lauseita, muuttaneeni kappaleita ja nyt olen pyyhkimässä yhtä henkilöä kokonaan. 

Tämä on kaikki varmasti tehtävä, oli sitten valmis kirjailija tai ei. On eri asia kuinka luottavainen on ja onko sillä oikeastaan merkitystä. Niin, ja onko kirjan kirjoittaminen tärkeää vai kirjoittaminen. Ehdottomasti sanoisin, että kirjoittaminen. Kirjan haluan kirjoittaa siksi, että haluan tehdä tätä työkseni. Voisinko ehkä saasa leivän ilman kokonaista kirjaa?? Onko minusta tähän? Haluaako kukaan lukea minun kirjoittamaa kirjaa naisesta, joka on samanlainen kun me kaikki muutkin? Jonka elämässä ei ole mitään erilaista. Haluaako kukaan lukea omasta elämästään?

Hmm... tarvitsen lisää teetä. En ole päässyt loppuun punakynän kanssa ja nyt minusta tuntuu, että on otettava etäisyyttä ja annettava ajatuksille tilaa. Taidan opetella internetin avulla, miten tehdään kissamainen meikki. Toinen voisi olla joku nukkemainen versio... kunhan en lue.

Sanat joita en saa sanottua

Tarinat joita en saa kerrottua, tunteet joita en saa tunnettua. Niitä on nippu. Yritän olla analysoimatta itseäni liikaa ja antaa ajan kulua. Tulee vielä se päivä kun saan kertoa, sanoa, tuntea. Yksi unelmistani on saamassa käänteentekevän mahdollisuuden. Olen saamassa mahdollisuuden kirjoittaa ja tekstini voivat tavoittaa muutaman ihmisen enemmän kuin tämä minun ikioma piskuinen blogini.

Olen siis elämäni kynnyksellä ja tihkun jännistystä, odotusta ja riemua. Samaan aikaan minua pelottaa. Jos tämä onkin vain unelmaa, jonka luulen toteutuvan? Ehkä tuleekin jotain muuta ja minun onnettomat sanani jäävät sen muun alle. Ehkä lupaus tulevasta otetaan minulta pois. Silloin kaivaudun syvemmälle arkeen ja teen töitä enemmän, että voin tehdä niitä vähemmän. Sitten minun pitää alkaa ottamaan aikaa jostakin, mistä en halua ottaa sitä ja se tuntuu vielä kaukaiselta. Olen haluton etenemään niin. Tiedän, tiedän; "pitää tehdä töitä unelmiensa eteen", mutta onko sen vuoksi pakko uhrata perheensä?
Minä en kyllä sille tielle aio edetä. En aio uhrata perhettäni, niin se vain on.

Mutta uhkakuvista viis. Mitäpä jos unelmani toteutuvat? Mitäpä jos minulle tarjottu mahdollisuus avaa ovia ja voin tulla kaapista ulos? Voin kasvaa kokonaiseksi kirjoittajaksi?  Matkaa on vielä, mutta minä en osaa kasvaa opiskelemalla vaan tekemällä. Niinpä kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Toki kehittyminen olisi helpompaa jos joskus saisi rakentavaa palautetta "vink, vink", mutta osaan onneksi itse olla kriittinen ja katsoa kirjoituksiani etäältä. Toki oppiminen on parasta, kun se on monipuolista. Ja olkaa huoleti, kyllä minä yritän myös opetella kirjoittamaan oikeilla sanoilla, pilkuilla sekä pisteillä ja kappalejaoilla.

Tänään juuri tein urotyön ja kun kipeän lapsen nukkuessa tuskaista untaan, minä tallensin tämän blogin kaikki tekstit verkkolevylle. Siinä samalla tulin silmäileeksi kirjoituksia uudelleen ja löysin paljon parannettavaa. Huomasin myös, miten kirjoittamiseni muuntuu ajan kanssa ja vuodenajat näkyvät niiden vireessä hyvinkin selvästi. Toki on muistettava, että kesän kirjoittelin lokikirjaa joten muutaman kuukauden vuodatukset puuttuu.Mutta siis uskon kyllä, että minulla on mahdollisuuksia, kun vaan saan oikeita ihmisiä ympärilleni. Olen niin vahvasti ryhmätyöskentelijä, että oikein viritetty ihminen saa minussa aikaan tolkuttoman määrän sanoja ja tunteita, ajatuksia ja mielipiteitä. Tarvitsen siis ihmisiä ja heidän kokemuksiaa, sättimistä, kehuja, arvostelua ja pelkkää seuraa. Jospa luottaisin siis tulevaisuuteen ja ihmisiini ja vain kirjoittaisin. Etenisin asioissa niiden eteentulemisjärjestyksessä ja nauttisin elämästä? Tämä kuulostaa hyvältä.

Elli-Jasmiini