Äidin omat pelkotilat

Istun junassa yksin. Olen jättänyt lapseni kotiin. Monen vuoden jälkeen, on minun vuoroni. Minun vuoroni istua tässä, yksin. Odotan tältä niin paljon. Odotan ensimmäistä lasia punaviiniä, illallista ilman lapsia, huutoa, itkua ja kiirettä. Maisemat vaihtuu ja mitä kauemmaksi kotoa matkani minua vie, sen iloisempi olen. Vedän syvään henkeä ja hymyilen salaa itsekseni. Kotoa lähtiessäni jätin lasten henkilöllisyykortit pöydälle niin, että ne ovat heti esillä. Koti on siivottu ja asiat järjestetty. Jos en enää palaa. Suutelin lapseni, vuodatin kyyneleen. Suutelin mieheni ja rohkaisin mieleni. Jos en enää palaa. Olen jo kaukana, enkä halua palata vielä.

Puuteri leviää kasvoilleni keveästi. Poskille kevyt puna ja huulille kiille. Olen valmis illalliselle. Vatsassani on perhosia ja katselen kaikkia näitä vieraita ihmisiä. Minua vähän kylmää ja vaistomaisesti etsin lapsiani, mutta ennen kun huolestun, muistan. Olen jättänyt lapseni kotiin. On minun vuoroni istua yksin, juoda lasillinen hyvää viiniä, ilman huutoa, ilman kiirettä.

Ujostellen työntelen haarukalla ruokaani lautasella puolelle ja toiselle. Tämä on hyvää. Mmmm, kun on niin hyvää. Lapseni eivät pitäisi tästä. Heille tilaisin jotain muuta. Nostan lasin huulilleni toistamiseen ja tunnen miten se lämmittää minua. Joku katsoo minua muutaman hetken pidempään. Haluaakohan hän sanoa jotain? Karistan ajatuksen pois mielestä ja haarukoin pelkoni lautaselta. Eihän kukaan halua sanoa minulle mitään. Juon lisää viiniä ja vakuutan, että kaikki on hyvin tai melkein mainiosti.

Drinkkilasi kaatuu pöydälle ja sieltä alkoholi valuu tanssisalin lattialle. Sydämmeni on pysähtyä. Hikoilen ja paniikki pyrkii väkisin kyyneleinä silmiin. Mies ei katsokaan minua vaan jatkaa matkaa housunlahkeet märkänä. Huokaan ja ystäväni nauraa iloisesti. "Onneksi ei kaatunut sun päälle, olipa tosi törppö äijä! Mennäänkö tanssimaan?" Hänen vilpitön ilonsa laannuttaa minun pelkoni, mutta tanssiin en uskalla käydä. En vielä. Jos äskeinen mies hermostuukin minulle ja mitä sitten? "Tule nyt. Sä olet hassu! Tule tanssimaan niin menee tuo pahaolo pois." Nyökkään vaisusti ja ystäväni kuljettaa minut ihmisten keskelle.  Suljen silmät ja keskityn vain musiikkiin. Sen rytmi tuntuu jokaisessa solussani ja ystävän iloinen keinunta tarttuu minuun. Rentoutan hartiani ja päätän unohtaa pelkoni.

Iloinen mieli kantaa meidät karaokebaariin. Oi, minä niin rakastan karaokea. Kuin varkain, olen unohtanut, että minun pitäisi pelätä maailmaa. Pelätä sitä kaikkea mitä voisi sattua.  Sitä, etten palaa enää kotiin. Laulan nurkkapöydässä ääneen ja tunnen olevani voimakas ja onnellinen. Laulan, laulan. On minun vuoroni olla yksin, vahva ja kaunis.

Istun junassa yksin. Olen jättänyt lapseni kotiin. Monen vuoden jälkeen oli minun vuoroni olla yksin.Minun vuoroni istua tässä, yksin. Odotan kotiinpaluuta niin paljon. Odotan ensimäistä suudelmaa, pienten käsien kosketusta, kiirettä, itkua.Maisemat vaihtuu ja mitä lähemmäksi kotia matkani minua vie, sen iloisempi olen.
En pelkää. Enää en pelkää yhtään. Kohta olen kotona, turvassa, omassa kuplassa.

Mistähän sitä sitten unelmoisi?

Olen jo pienen hetken ollut kotona lapsen kanssa ja terrorisoin ystäviäni kirjoittamalla heille luonnottoman pitkiä sähköposteja. Pidän niillä itseäni hengissä ja annan ajatukseni virrata. Ilman aikuiskontaktia ja työtä olen kuin orpo lapsi yksin metsässä.
Vaikka rakastankin lapsiani, ei minusta ole kotiäidiksi. Olen työihminen. Tällä hetkellä työn korvaa unelmointi. Kulutan siihen kohtuullisen paljon aikaa ja saan siitä valtavasti energiaa. istun päivän sohvalla ja unelmoin!
Unelmointi on minulle kuin huumetta. Joskus jopa läheiseni kyllästyvät siihen sillä en osaa olla hiljaa. En pysty sulkemaan onnellisuuden tunnetta sisälleni ja olla jakamatta sitä muille. En tosin osaa olla jakamatta kaikkia muitakin tunteita, mutta ei siitä nyt.

Unelmoin juuri nyt ulkomaille muutosta. Ei ole ensimmäinen kerta kun huomaan googlettavani suomalaisia kouluja, ulkomaisia työpaikkailmoituksia ja pohdin virkavapaan mahdollisuutta. Simo sytytti minut liekkeihin kun myöntyi muutenkin kuin hymyllä ajatukseen muuttamisesta ulkomaille. Hän antoi minulle suostumuksen tähän unelmaan ja luvan seota onnesta ja euforian tunteesta jonka unelma saa minussa aikaan.
Lähtökohtana on ilmasto. Seuraavaksi tuleekin se suomalainen koulu sitten mahdollisuus työskennellä suomenkielellä.
Ilmasto on tärkeä. Perheeni elää kesästä. Lämmöstä. Auringosta ja merestä. Suomen ilmasto ei ole meitä varten. Sitkeästi olemme yli kolmekymmentä vuotta nitkutelleet täällä, mutta nyt alkaa mittari olla täynnä. Mun perheen pitää saada kesää kahdeksan kuukautta vuodesta min! Talvi toimii harrastuksen muodossa, mutta tämä määrä mitä Suomessa kesää tarjoillaan... yksinkertaisesti liian vähän.
Suomalainen koulu. Miksi? No siksi kun lapseni tarvitsee jotain turvallista ympärilleen. Jokuhan voisi tähän mainita, että kyllä ne lapset sen kielen oppii. Kyllä, kyllä, mutta se ei auta häntä sopeutumaan. Varsinkin vanhin lapseni tarvitsee suunnattoman määrän muuttumattomuutta jotta voi toimia. On siis äärimmäisen rohkeaa edes ajatella muuttoa, mutta niin me nyt kuitenkin teemme. Oli tässä välissä aika jolloin ei tullut mieleenkään mikään muutto.
Suomenkielellä haluaisin työskennellä koska pidän kielestä. Sekä Simolta, että minulta sujuu englanti. Ruotsi ei kummaltakaan ja viroa saman verran tai ehkä piirun enemmän. Olen valmis opettelemaan uuden kielen ja siksi aloin tutustumisretken espanjan saloihin. Olisin silti iloinen jos voisin työskennellä omalla kielelläni tai vähintäänkin englanniksi. Muu elämä vaatii väkisin paikallista kieltä ja siihen taivun varmasti, mutta mukavuudenhaluni huutaa Suomalaista työpaikkaa...

Tästä pääsemme paikan valintaan.
Australiaan olen halunnut muuttaa jo kauan. Mutta se on niiiiiin kaukana ja niiiiiin kallista. Ilmasto on kohdallaan. Seuraava vaihtoehto on Espanja. Se "tylsä" aurinkorannikko kaikkine suomalaisine yhteisöineen. Jos lapsukaisella olisi sopeutumiskyky astetta parempi niin emme varmaan ajattelisi asioista näin, mutta minulle tuo yhteisö tai ajatus siitä tuo tällä htekellä turvaa. Ei tarvitsisi tehdä kaikkea alusta vaan siellä olisi apua ja esimerkkejä jo valmiina ja samanikäisiä suomalaisia lapsia!
Espanjan Fuengirola... joo, miks ei? Työttömyys on huikeeta Espanjassa joten en usko nopeisiin muuveihin. Ajankohta olisi muutenkin aikaisintaan muutaman vuoden päässä kun lapsi olisi vaihtamassa yläkouluun, jolloin muutos hänelle olisi väistämätön. Ehkäpä tyllistymisen mahdollisuus paranee muutamassa vuodessa ja suosta noustaan ylöspäin? Painaa tässä toki muitakin asioita. Läheisistä on vaikea luopua... Tarvitaan siis aikaa tottua ajatukseen ihan itse kullakin.

Lisäisin fiilistelykuvia neteistä, mutta juuri nyt loppui aika ja motivaatio kun pieni Mr. Sunshine kutsui. Niinpä jätän teidät tältä päivältä ja palaan varmasti huomenna... pus.