Se yö jolloin en saanut unta

Makasin hiljaa vuoteessa. Kuuntelin yksinäisyyttä. Sinä olit poissa. Olit poissa pitkään, ikuisesti. Olin tottunut sinuun niin, että poissaolosi sai minut voimaan pahoin. Itkin joskus koko yön ja joskus, kuten nyt, minä vain mietin sinua.

Olit komea, kun tapasimme. Mahdottoman komea. Minä poltin tissiliivejä ja sinä marssit puolueen riveissä. Kun tapasimme, se oli menoa! Jalat alta ja naks. Se oli siinä.

Naks. Nyt olet poissa. Neljäkymmentä vuotta ja nyt sinua ei enää ole. Minua alkaa itkettämään, mutta päätän, etten itke tänä yönä. En vaikka se olisi viimeinen tekoni. Olen itkenyt niin paljon, etten enää jaksa. Silmämunani ovat kuivuneet rusinoiksi. Alaluomeni roikkuvat polvissa.

Minä päätän ajatella sinua. Sinun tuuheaa tukkaa, joka harmaantui hyvin tyylikkäästi jo melko nuorena. Rakastin hiuksiasi. Pidit ne aina siistin lyhyenä, paitsi silloin, kun sinulla oli motoristi vaihe. Oi sitä vaihetta! Sinulla oli pitkä parta, jonka lapsenlapset letittivät kahdeksi ruoskaksi leukasi alle. Olit koko perheen oma Joulupukki.

Lapsenlapsesikin kaipaavat sinua. He rakastavat sinua. Olet heille pala parempaa elämää. Sinä sait heidät aina tuntemaan olonsa kotoisaksi ja hyväksi. Heistä kasvoi hyviä ihmisiä siksi, koska heillä oli sinut.

Mutta mitä minulle jäi? Sinä lähdit niin äkkiä, etten ehtinyt hyvästellä. En ehtinyt sanoa, että rakastan sinua vieläkin. En ehtinyt kertoa, miten jumaloin sinua. Miten olet kaikkeni. Vatsaan sattuu taas. En saisi ajatella sinua, mutta en voi tälle mitään. Pelkään, että jos en ajattele, kadotan sinut.

Olen siivonnut vaatteesi, mutta ne odottavat edelleen eteisessä, että joku hakisi ne pois. Lahjoitan ne kierrätykseen. Joku tulee hakemaan ne ja jos ei tule niin poikamme lupasi viedä ne pois. Oli vaikeaa valita mistä luopua ja mitä jättää. Loppujen lopuksi en jättänyt mitään. Mitä minä niillä olisin tehnyt? Pukenut ylleni ja itkenyt itseni uneen? Ei. Parempi näin. Kaikki pois vain.

Minun pitää vielä siivota sinut pois. Mutta en haluaisi. Kaikki täällä muistuttaa sinusta. Vuoteemme, sinun omat esineesi, kirjasi, mukisi ja viinapullot. Ne whiskey pullot joihin en saanut koskea. Ne olivat sinun ja vävypojan juotavaksi.

Asunto alkoi olla tyhjän näköinen jo pelkästään siitä, kun siivosin vaatteesi. Miten voisin jäädä asumaan tähän ilman sinua. Tämä oli meidän vanhuudenkoti. Koti, josta ei tarvitsisi enää muuttaa. Ja nyt minulle on sanottu, että en tarvitse tätä tilaa, vaan että pitäisi muuttaa. Miksi? Miksi minun pitäisi lähteä täältä, kun sinäkään et lähde? Olet poissa, mutta täällä. Tunnen sen.

Uni ei tule. On se yö jolloin en nuku. Edelleen se sama yö. Ajattelen sinua. Sinun suuria harteitasi ja suurta egoasi. Olit ihailtavan suureellinen kaikessa mitä teit. Rakastit lapsiasi ja lapsenlapsiasi maailman ääriin saakka ja olisit tehnyt heidän puolestaan mitä vain. Ja teitkin. Ehtivätkö kukaan heistä sanomaan, miten paljon merkitsit heille? Tiesitkö sinä sen? Tiesitkö, että olit maailman paras aviomies, isä, vaari. Tiesitkö, että sinua rakastettiin ja rakastetaan edelleen maan ääriin ja takaisin?

Minä rakastan sinua. Laitan käteni tyhjälle vuoteelle ja silitän sitä. Huomenna sen teen. Siivoan loputkin tavarasi ja pyydän poikaamme viemään ne pois. Olen itkenyt jo tarpeeksi. Sinä ansaitset muuta. Sinä ansaiset minut ehjänä ja kauniina. Elinvoimaisena. Sellaisena sinä minut saat.

Kurkista verhon taakse!

Pidättäkää hengitystä! Kurkatkaa varovasti verhon taakse...
Alla uusi pätkä "Onnellisesta". Mitäpä tämä sinussa herättää? Herättääkö mitään? Kerro, kommentoi ja tunne!

"En ole koskaan ollut masentunut. Paitsi silloin kun Silja syntyi. Nyt maailma kaatuu päälleni, vaikka yritän pyristellä vastaan. Puhelin roikkuu edelleen kädessäni, enkä osaa sulkea sitä. Tältäkö masennus tuntuu? Mutta miksi, miksi helvetissä tämän kaiken pitää tapahtua minulle ja minun pienelle perheelleni, joka ei ole tätä totisesti ansainnut? Ulkona koivu näyttää yksinäiseltä. Sen alastomat oksat roikkuvat surullisina ja heiluvat tuulen mukana, kuin hakeakseen lohtua sen hiljaisesta kosketuksesta. Puhelin putoaa kädestäni, mutta olen lamaantunut. En pysty liikkumaan. Ulkona sataa. Tytöt ovat märkiä kun tulevat kotiin, ajattelen. Pitää laittaa kone pyörimään heti, ettei märät vaatteet ala haista ummehtuneelle. Nousen robottimaisesti paikaltani ja kävelen kylpyhuoneeseen. Lataan pyykkikoneen täyteen pyykkiä ja pistän sen käyntiin. Kun tämä tuiki tärkeä askare on suoritettu, siirryn keittiöön ja kaadan keittämäni kahvin kuppiin. Lorautan maitoa ja istun keittiön pöydän ääreen maistelemaan sitä. Se maistuu vähän palaneelta. Taitaa olla paahdossa vähän eroa. Joskus sitä huomaa kun juo aina samaa merkkiä, että paahdoissa on vähän eroa. Maku voi muuttua ja olenpa joskus jättänyt koko paketillisen kahvia juomattakin, kun se on maistunut liian kitkerältä. Mutustelen makua suussani ja ajattelen, että tätä makua voisi vähän hälventää jos lisäisi aavistuksen kiehuvaa vettä. En kuitenkaan tee sitä, vaan annan palaneen kahvin liukua kurkustani alas.  Kun kuppi on tyhjä, jään paikoilleni istumaan. Kuuntelen pesukoneen ääniä. Kilinää, kolinaa, lorinaa ja suhinaa. Äänet tuntuvat porautuvat päästäni läpi ja mieleni tekee korvatulppia. Minulla ei taida olla niitä missään. Katseeni on nauliintunut ulos. Siellä ei näy mitään, tai ehkä sittenkin. Taivaalla lentää pikkulintuja. Millähän oikeudella ne lentelevät juuri nyt tuolla niin vapaina? Lentääköhän äiti niiden kanssa? Jos äidistä tulikin pikkulintu, joka lentää nyt rauhassa parvensa mukana. Sydämeni jättää lyönnin väliin. En saa henkeä kunnolla, mutta yritän olla haukkomatta, etten pyörry. Tytöt tulevat ihan kohta kotiin ja minun pitää laittaa heille ruokaa. Työnnän polvitaipeillani tuolini kauemmas ja nousen varovasti pöydästä. Vien tyhjän kahvikupin tiskialtaalle ja otan jääkaapista ruokaan aineksia. Olen varannut aineita kasvissosekeittoon, mutta en oikein enää tunnu muistavat mitä kaikkea siihen tulee. Alan ajattelematta kuoria kaapista löytämiäni porkkanoita, kun kuulen kun ovi käy. Kasa iloisia tyttöjä juoksee ovesta sisälle ja huutelevat minulle. "Kukkuu äiti, ootko kotona?" "Olen. Laitan ruokaa. Pistäkää märät vaatteet kylppäriin niin pesen ne teille huomiseksi." Sanon kun kuorin vielä viimeisiä porkkanoita. Ojennan itseni parempaan ryhtiin ja kurotan kaapista leikkuulautaa, jotta voin pilkkoa porkkanat kattilaan. Sitten kaivan laatikosta isoimman kattilan joka meillä on ja veden lisämisen jälkeen laitan sen liedelle ja lieden päälle. Otan veitsen käteeni ja alan pilkkoa porkkanoita rauhalliseen tahtiin. "Äiti, ei ulkona sada. Ei me olla märkiä. Onko kaikki hyvin?" Silja kysyy selkäni takaa. Säikähdän vähän, sillä en kuullut tytön lähestymistä. "On, on. Kaikki on ihan hyvin. Mä olin katsovinani, että siellä on märkää. No ei sitten. Sittenhän kaikki on tosi hyvin." Silja koskettaa olkapäätäni, mutta ravistan hänen kätensä hellästi pois. Kosketus ei tunnu hyvältä vaan nostaa välittömästi kurkkunpäähän oksettavan tunteen. Silja ei sano mitään, mutta hän ymmärtää poistua keittiöstä paimentamaan pienempiään. Otto on jäänyt tekemään ulos jotakin, enkä muista hänen olemassa oloaan. Kaikki porkkanat on viipaloitu pieniksi kuutioiksi kattilaan."

Miltä tuntui? TIedän, että se on irroitettu kontekstistaan, mutta kaikenlaiset palautteet voisi olla nyt tervetulleita.

Pus.

ps. perjantaina saan kirjoittaa koko päivän!!!

Äidin omat pelkotilat

Istun junassa yksin. Olen jättänyt lapseni kotiin. Monen vuoden jälkeen, on minun vuoroni. Minun vuoroni istua tässä, yksin. Odotan tältä niin paljon. Odotan ensimmäistä lasia punaviiniä, illallista ilman lapsia, huutoa, itkua ja kiirettä. Maisemat vaihtuu ja mitä kauemmaksi kotoa matkani minua vie, sen iloisempi olen. Vedän syvään henkeä ja hymyilen salaa itsekseni. Kotoa lähtiessäni jätin lasten henkilöllisyykortit pöydälle niin, että ne ovat heti esillä. Koti on siivottu ja asiat järjestetty. Jos en enää palaa. Suutelin lapseni, vuodatin kyyneleen. Suutelin mieheni ja rohkaisin mieleni. Jos en enää palaa. Olen jo kaukana, enkä halua palata vielä.

Puuteri leviää kasvoilleni keveästi. Poskille kevyt puna ja huulille kiille. Olen valmis illalliselle. Vatsassani on perhosia ja katselen kaikkia näitä vieraita ihmisiä. Minua vähän kylmää ja vaistomaisesti etsin lapsiani, mutta ennen kun huolestun, muistan. Olen jättänyt lapseni kotiin. On minun vuoroni istua yksin, juoda lasillinen hyvää viiniä, ilman huutoa, ilman kiirettä.

Ujostellen työntelen haarukalla ruokaani lautasella puolelle ja toiselle. Tämä on hyvää. Mmmm, kun on niin hyvää. Lapseni eivät pitäisi tästä. Heille tilaisin jotain muuta. Nostan lasin huulilleni toistamiseen ja tunnen miten se lämmittää minua. Joku katsoo minua muutaman hetken pidempään. Haluaakohan hän sanoa jotain? Karistan ajatuksen pois mielestä ja haarukoin pelkoni lautaselta. Eihän kukaan halua sanoa minulle mitään. Juon lisää viiniä ja vakuutan, että kaikki on hyvin tai melkein mainiosti.

Drinkkilasi kaatuu pöydälle ja sieltä alkoholi valuu tanssisalin lattialle. Sydämmeni on pysähtyä. Hikoilen ja paniikki pyrkii väkisin kyyneleinä silmiin. Mies ei katsokaan minua vaan jatkaa matkaa housunlahkeet märkänä. Huokaan ja ystäväni nauraa iloisesti. "Onneksi ei kaatunut sun päälle, olipa tosi törppö äijä! Mennäänkö tanssimaan?" Hänen vilpitön ilonsa laannuttaa minun pelkoni, mutta tanssiin en uskalla käydä. En vielä. Jos äskeinen mies hermostuukin minulle ja mitä sitten? "Tule nyt. Sä olet hassu! Tule tanssimaan niin menee tuo pahaolo pois." Nyökkään vaisusti ja ystäväni kuljettaa minut ihmisten keskelle.  Suljen silmät ja keskityn vain musiikkiin. Sen rytmi tuntuu jokaisessa solussani ja ystävän iloinen keinunta tarttuu minuun. Rentoutan hartiani ja päätän unohtaa pelkoni.

Iloinen mieli kantaa meidät karaokebaariin. Oi, minä niin rakastan karaokea. Kuin varkain, olen unohtanut, että minun pitäisi pelätä maailmaa. Pelätä sitä kaikkea mitä voisi sattua.  Sitä, etten palaa enää kotiin. Laulan nurkkapöydässä ääneen ja tunnen olevani voimakas ja onnellinen. Laulan, laulan. On minun vuoroni olla yksin, vahva ja kaunis.

Istun junassa yksin. Olen jättänyt lapseni kotiin. Monen vuoden jälkeen oli minun vuoroni olla yksin.Minun vuoroni istua tässä, yksin. Odotan kotiinpaluuta niin paljon. Odotan ensimäistä suudelmaa, pienten käsien kosketusta, kiirettä, itkua.Maisemat vaihtuu ja mitä lähemmäksi kotia matkani minua vie, sen iloisempi olen.
En pelkää. Enää en pelkää yhtään. Kohta olen kotona, turvassa, omassa kuplassa.