Muuton jälkeinen masennus

Jos on synnytyksen jälkeinen masennus, on myös muuton jälkeinen masennus.

Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui.

Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä.

Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta...

En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttivani sen lämmöstä. Kissan lempeä kehräys lämmittää sydäntä ja sen onnellinen loikkiminen lautalattialla naurattaa.

Tunnustan, että varmasti suurin syy tähän mielen alakuloon on hormonit ja edellisten asukkaiden kohtalo.
Hormoneille en voi mitään, mutta se alakulo jonka toisen ihmisen kohtalo aiheuttaa on voitettavissa.

Tätä taloa on kunnostettu rakkaudella. Se on hämmentävän paljon samalla tavalla remontoitu, kun mitä voisin itse kuvitella remontoivani. Ei tarvitse vaihtaa tapetteja, maalata seiniä tai tehdä mitään muutakaan sisutuksellista remonttia. Kaikki on lähes sellaista, jollaiseksi minä itse olisin sen tehnyt. Se tässä onkin niin pelottavaa.

Talo jota on rakastettu näin paljon, on sellainen talo, josta ei suunniteltu muutettavan pois. Nyt jokin on kuitenkin repinyt kaksi ennen niin onnellista ihmistä toisistaan eroon, ja jäljelle jää vastentahtoisesti jätetty talo.

Tässä talossa makaa onnettomuuden haju. Haluan sen pois täältä. Haluan asettaa tänne omat tuoksuni, oman onneni, oman elämäni. Haluan pyyhkiä pois edellisen ja mennä eteenpäin. Miksi minulla on silti syyllinen olo? Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin varkaita? Kuin olisimme tuhonneet jotain kaunista ja rakastettua?

Hölmö. Se minä olen. Hormonit ja minä. Joskus naiseus on jännittävää. Mitääntekemättömistä asioista saa paisuteltua valtavia. Onnellisuuden tunteen voi tappaa sellaisilla asioilla, joita ei ole edes olemassa. Jospa nyt vain nauttisin tästä talosta? Lakkaisin hörhöilemästä ja alkaisin elää tätä unelmaa.

Syyllisyyden varjo

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi ja rikottaviksi.
Viimeaikainen ihana unelmani omakotitalosta on toteutumassa. Olen ostamassa kotia rakkaitteni kanssa. Talo on meidän koti. On ollut sitä ensi näkemältä. Se hetki, kun kuulin; "Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty.", tuntui mahtavalta. Soitin onnen täyttämän puhelun Kipparille töihin ja hymyilimme hiljaa toisillemme.

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi. Kun suljin puhelimen, tumma pilvi yritti otsalleni. Pyyhin sen pois ja suljin silmät. Nyt pitää järjestellä asioita. Puhtia puhkuen olen puuhannut, järjestänyt, aikatauluttanut, sisustanut, kalustanut...

Yö. En saa unta. Syyllisyys kumpuaa jostain syvältä. Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi ja rikottaviksi. Syyllisyyden hirvittävät piikit tökkivät minua silmään, enkä saa nukuttua. En ajattele. En halua ajatella. Pyrin sisustamaan ja muuttamaan koko mielen voimalla. Syyllisyys ei kuitenkaan anna armoa, vaan alan olla sokea sen piikkien voimasta. Koko yönä en nuku, mutta ei nuku rakkaanikaan.

Olen ilmoittanut lapset uuteen kouluun. Ilmoittanut vanhaan kouluun muutosta. Olen laittanut päiväkotihakemuksen ja sopinut vanhan päivökodin kanssa käytännön asioista. Katumus ei ole minun tapani. En pidä siitä. On asioita joita kadun, mutta pyrin aina näkemään asiat niin, että niillä on ollut tarkoitus ja ne on tehneet minusta paremman ihmisen. Nyt katumus kurkistelee syyllisyyden takana ja kannustaa syyllisyyttä yhä yltyvään tökkimiseen. Olen kohta oikeasti sokea!

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi.Syyllisyyden sokeuttava voima on ajanut unettomiin öihin ja surun kasvoille. "Mikä sinua tässä eniten painaa?" kysyn Kipparilta. "Musta tuntuu, että olen hirviö, kun rikon lasten elämän täällä." Huokaan syvään. Niin minunstakin tuntuu. Ei pysty iloitsemaan muutosta täysillä. Pelottaa miten lapset jaksaa. Kaikki kaverit ja koko elämä on täällä. Kaikki on rakennettu tänne. Tuttua ja turvallista. Elämä on ollut niin aaltoilevaa muutenkin, että tämän tasainen elämä täällä on ollut turvapaikka. Nyt me viemme sen turvan ja heitämme heidät susille.

Hirviö, paholainen ja ihan paska mutsi. Siltä minusta tuntuu. Mutta kun katson lapsiani. Noita urheita ja rohkeita, kauniita ja viisaita, ei minua pelota. Epäily ei kummittele ja syyllisyys lakkaa tökkimästä. Lasten ystäviltä tulee kannustusta, bussit kulkee myös Kirkkonummelle. Jospa sälli jatkaisi harrastusta täällä? Silloin olisi kaverit vielä samoja. Opettajat ja toiset vanhemmat kannustavat luottamaan lapsiin. Lapsemme ovat itsenäisiä ja varmoja, heillä ei ole hätää.

Niin se on. Tulevaisuus on auki. Emme tiedä mitä tästä tulee. Syyllisyys katoaa varmasti kokonaan vasta, kun huomaan, että kaikki on hyvin. Ennen sitä ohjelmoin koko kevään täyteen lasten elämää. Ratsastusta, trampoliinia, yhteisiä hetkiä. Rakentelua, treenejä ja yhteisiä hetkiä. Sitä on meidän kevät ja ehkä kesällä näen taas eikä mikään saa minua sokeaksi.

Elli-Jasmiini