Muuton jälkeinen masennus

Jos on synnytyksen jälkeinen masennus, on myös muuton jälkeinen masennus.

Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui.

Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä.

Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta...

En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttivani sen lämmöstä. Kissan lempeä kehräys lämmittää sydäntä ja sen onnellinen loikkiminen lautalattialla naurattaa.

Tunnustan, että varmasti suurin syy tähän mielen alakuloon on hormonit ja edellisten asukkaiden kohtalo.
Hormoneille en voi mitään, mutta se alakulo jonka toisen ihmisen kohtalo aiheuttaa on voitettavissa.

Tätä taloa on kunnostettu rakkaudella. Se on hämmentävän paljon samalla tavalla remontoitu, kun mitä voisin itse kuvitella remontoivani. Ei tarvitse vaihtaa tapetteja, maalata seiniä tai tehdä mitään muutakaan sisutuksellista remonttia. Kaikki on lähes sellaista, jollaiseksi minä itse olisin sen tehnyt. Se tässä onkin niin pelottavaa.

Talo jota on rakastettu näin paljon, on sellainen talo, josta ei suunniteltu muutettavan pois. Nyt jokin on kuitenkin repinyt kaksi ennen niin onnellista ihmistä toisistaan eroon, ja jäljelle jää vastentahtoisesti jätetty talo.

Tässä talossa makaa onnettomuuden haju. Haluan sen pois täältä. Haluan asettaa tänne omat tuoksuni, oman onneni, oman elämäni. Haluan pyyhkiä pois edellisen ja mennä eteenpäin. Miksi minulla on silti syyllinen olo? Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin varkaita? Kuin olisimme tuhonneet jotain kaunista ja rakastettua?

Hölmö. Se minä olen. Hormonit ja minä. Joskus naiseus on jännittävää. Mitääntekemättömistä asioista saa paisuteltua valtavia. Onnellisuuden tunteen voi tappaa sellaisilla asioilla, joita ei ole edes olemassa. Jospa nyt vain nauttisin tästä talosta? Lakkaisin hörhöilemästä ja alkaisin elää tätä unelmaa.

Se tunne!

Meidän nukkekoti on nyt myyty. Kyllä. Joku muu muuttaa tähän meidän itselle tekemään kotiin ja tekee siitä omansa. Tavallaan ihanaa ja tavallaan ihan kamalaa. Me todella muutamme pois tästä. Unelmat käyvät toteen, paitsi, että meillä ei ole sitä omakotitaloa vielä....

Käytiin eilen katsomassa taloa. Ihan... ihan jees. Tehtiin tarjous.

Ilta alkoi taittua nukkumaanmenon puolelle, kun puhelin soi. Välittäjä ilmoitti, ettei tarjoustamme ole hyväksytty. Myyjä teki vastatarjouksen joka oli suorastaan surullisen huvittava. Kerroin välittäjälle, että palaamme asiaan huomenna. Suljin puhelimen. Käänsin kasvot kippariin ja sanomatta mitään, tiesimme. Se talo ei ole meille. Kaivoin sen talon... siis SEN talon myynti-ilmoituksen internetistä, välittäjän sähköpostin valmiiksi ja odotin hengittämättä.

Kippari (ja minä) tajusi, ettei ole mitään järkeä ostaa taloa joka on järkevä, jos se on kompromissi. Olemme päättäneet, ettei lähdetä kompromisseilemään mitään. Kävimme uudelleen läpi unelmatalomme ilmoitusta. Pyörittelimme kuvia, kävimme tosiseikkoja läpi. Sitten kipparin suusta lipsahti päätös. Niin, kippari ei ole maailman nopein päätöksen tekijä, ja vaikka nytkin on aikaa tämän talon ihailuun kulunut jo viisi kuukautta, niin kipparille tämä on nopea päätös. Se talo me ostetaan. Kunnon tarjous sähköpostiin ja "nukkumaan".

Yö on kulunut. Kumpikaan ei ole nukkunut kunnolla silmällistäkään. En pysty syömään, kun jännittää ja stressaa. Pitäisi kirjoittaa pari sanaa yhteen kirjaan. Mutta, mutta. No! Jos syön nyt ja sitten unohdan koko jutun ja alan kirjoittaa? Ei... kun ei. Jokohan on hyvä aika soittaa välittäjälle ja huomauttaa sähköpostista? Jokohan? Vai odotanko vielä... odotan. Ensin aamiaista.

Jos voisin välittää tämän fiiliksen!

Olen istunut tässä koneella jo liian kauan. Selkäni välilevyt vihoittelevat ja pikkuisella on kakka housussa. Mutta. Mutta kun nyt on niin hyvä tunnelma. Selaan ihani kuvia Pinterestissä ja mieleni karkaa mitä hauskimpiin ajatuksiin omasta talosta, pihasta jonka koristelen itsetehdyillä kynttilöillä ja ruukkupuutarhasta joka elää kanssani vain sen pienen hetken. Musiikki soi ja ulkona on kaunis kuura. Olen ihan varma, että kevät alkoi tänään. Niin se teki. Tänään se alkoi.

Maisemoin mielessäni puutarhajuhlia jotka on järjestetty vain minulle ja perheelleni. Kuinka kesäiltana vietämme ihania hetkiä hyvän musiikin ja mainion ruoan seurassa. Olen koristellut pihapuuhumme valoja ja rakentanut lyhtyjä lasipurkeista. Olen ripustanut niitä sinne tänne ja kirpputorilta ostettu, itse "tuunattu" puutarhapöytä on koristeltu tuoreilla kukkasilla naapurikedolta. Jokainen astia on erilainen, jokainen tuoli on erilainen, jokainen ihminen on erilainen. Illan viiletessä kiedomme ympärillemme huovan ja istumme vielä hetken ulkona. Nautimme siitä, että nyt on se hetki ja hetki on nyt. Ruoka sulaa suussa, musiikki soi ja aurinko laskee. Kun on aika laittaa lapset nukkumaan, jää sotkut huomiselle.

Kotona vallitsee rauha ja harmoninen sisustus rauhoittaa mielen jo heti ensinäkemältä. Kotini on täynnä pieniä asioita, itsetehtyjä, toisen muokkaamia, suuria tunteita ja unelmia vain unelmoimisen vuoksi. Arki näkyy sukkamyttyinä lattialla, mutta en anna sen häiritä juuri nyt. Työnnän sukat sivuun ja haen keittiöstä juuri oikeanlaiset viinilasti, juuri tälle kyseiselle etelä-arfrikkalaiselle viinille. Kaadan laseihin ranneliikkeellä tasan sen verran kun lasiin kaatuu ja siemaisen vain maistaakseni, että se on ihan niin hyvää kuin uskoin sen olevan.
Kannan lasit takkahuoneeseen jossa rakkaani sytyttää kyntitlöihin tulta. Takassa loimuaa pieni, juuri ja juuri hengissä oleva liekki. Se on henkeäsalpaavan kaunis tanssiessaan ylös kohti kesäyötä. Afrikkalaiset pehmeät rytmit kiidättävät meitä kohti mielen rauhaa. Hiljainen musiikki saa suun hymylle ja viini maistuu taivaalliselta. Mikään ei voi rikkoa tätä hetkeä nyt.

Näihin unelmiin on hyvä lopettaa. Tyttäreni ei enää kestä pikkuisen hajua ja pikkuinenkin alkaa ilmeisesti jo vähän kärsiä tuotteista housuissa... no, kohta jatkan fiilistelyä. Ennen sitä hoidan hymyillen pari juttua.

Pus.