Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto. Näytä kaikki tekstit

torstai 4. huhtikuuta 2013

Muuton jälkeinen masennus

Jos on synnytyksen jälkeinen masennus, on myös muuton jälkeinen masennus.

Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui.

Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä.

Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta...

En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttivani sen lämmöstä. Kissan lempeä kehräys lämmittää sydäntä ja sen onnellinen loikkiminen lautalattialla naurattaa.

Tunnustan, että varmasti suurin syy tähän mielen alakuloon on hormonit ja edellisten asukkaiden kohtalo.
Hormoneille en voi mitään, mutta se alakulo jonka toisen ihmisen kohtalo aiheuttaa on voitettavissa.

Tätä taloa on kunnostettu rakkaudella. Se on hämmentävän paljon samalla tavalla remontoitu, kun mitä voisin itse kuvitella remontoivani. Ei tarvitse vaihtaa tapetteja, maalata seiniä tai tehdä mitään muutakaan sisutuksellista remonttia. Kaikki on lähes sellaista, jollaiseksi minä itse olisin sen tehnyt. Se tässä onkin niin pelottavaa.

Talo jota on rakastettu näin paljon, on sellainen talo, josta ei suunniteltu muutettavan pois. Nyt jokin on kuitenkin repinyt kaksi ennen niin onnellista ihmistä toisistaan eroon, ja jäljelle jää vastentahtoisesti jätetty talo.

Tässä talossa makaa onnettomuuden haju. Haluan sen pois täältä. Haluan asettaa tänne omat tuoksuni, oman onneni, oman elämäni. Haluan pyyhkiä pois edellisen ja mennä eteenpäin. Miksi minulla on silti syyllinen olo? Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin varkaita? Kuin olisimme tuhonneet jotain kaunista ja rakastettua?

Hölmö. Se minä olen. Hormonit ja minä. Joskus naiseus on jännittävää. Mitääntekemättömistä asioista saa paisuteltua valtavia. Onnellisuuden tunteen voi tappaa sellaisilla asioilla, joita ei ole edes olemassa. Jospa nyt vain nauttisin tästä talosta? Lakkaisin hörhöilemästä ja alkaisin elää tätä unelmaa.


torstai 14. helmikuuta 2013

Syyllisyyden varjo

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi ja rikottaviksi.
Viimeaikainen ihana unelmani omakotitalosta on toteutumassa. Olen ostamassa kotia rakkaitteni kanssa. Talo on meidän koti. On ollut sitä ensi näkemältä. Se hetki, kun kuulin; "Onneksi olkoon, tarjouksenne on hyväksytty.", tuntui mahtavalta. Soitin onnen täyttämän puhelun Kipparille töihin ja hymyilimme hiljaa toisillemme.

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi. Kun suljin puhelimen, tumma pilvi yritti otsalleni. Pyyhin sen pois ja suljin silmät. Nyt pitää järjestellä asioita. Puhtia puhkuen olen puuhannut, järjestänyt, aikatauluttanut, sisustanut, kalustanut...

Yö. En saa unta. Syyllisyys kumpuaa jostain syvältä. Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi ja rikottaviksi. Syyllisyyden hirvittävät piikit tökkivät minua silmään, enkä saa nukuttua. En ajattele. En halua ajatella. Pyrin sisustamaan ja muuttamaan koko mielen voimalla. Syyllisyys ei kuitenkaan anna armoa, vaan alan olla sokea sen piikkien voimasta. Koko yönä en nuku, mutta ei nuku rakkaanikaan.

Olen ilmoittanut lapset uuteen kouluun. Ilmoittanut vanhaan kouluun muutosta. Olen laittanut päiväkotihakemuksen ja sopinut vanhan päivökodin kanssa käytännön asioista. Katumus ei ole minun tapani. En pidä siitä. On asioita joita kadun, mutta pyrin aina näkemään asiat niin, että niillä on ollut tarkoitus ja ne on tehneet minusta paremman ihmisen. Nyt katumus kurkistelee syyllisyyden takana ja kannustaa syyllisyyttä yhä yltyvään tökkimiseen. Olen kohta oikeasti sokea!

Unelmat on tarkoitettu unelmoitaviksi, toteutuviksi.Syyllisyyden sokeuttava voima on ajanut unettomiin öihin ja surun kasvoille. "Mikä sinua tässä eniten painaa?" kysyn Kipparilta. "Musta tuntuu, että olen hirviö, kun rikon lasten elämän täällä." Huokaan syvään. Niin minunstakin tuntuu. Ei pysty iloitsemaan muutosta täysillä. Pelottaa miten lapset jaksaa. Kaikki kaverit ja koko elämä on täällä. Kaikki on rakennettu tänne. Tuttua ja turvallista. Elämä on ollut niin aaltoilevaa muutenkin, että tämän tasainen elämä täällä on ollut turvapaikka. Nyt me viemme sen turvan ja heitämme heidät susille.

Hirviö, paholainen ja ihan paska mutsi. Siltä minusta tuntuu. Mutta kun katson lapsiani. Noita urheita ja rohkeita, kauniita ja viisaita, ei minua pelota. Epäily ei kummittele ja syyllisyys lakkaa tökkimästä. Lasten ystäviltä tulee kannustusta, bussit kulkee myös Kirkkonummelle. Jospa sälli jatkaisi harrastusta täällä? Silloin olisi kaverit vielä samoja. Opettajat ja toiset vanhemmat kannustavat luottamaan lapsiin. Lapsemme ovat itsenäisiä ja varmoja, heillä ei ole hätää.

Niin se on. Tulevaisuus on auki. Emme tiedä mitä tästä tulee. Syyllisyys katoaa varmasti kokonaan vasta, kun huomaan, että kaikki on hyvin. Ennen sitä ohjelmoin koko kevään täyteen lasten elämää. Ratsastusta, trampoliinia, yhteisiä hetkiä. Rakentelua, treenejä ja yhteisiä hetkiä. Sitä on meidän kevät ja ehkä kesällä näen taas eikä mikään saa minua sokeaksi.

Elli-Jasmiini

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

En enää tarvitse perusteluita

Kun muutamia päiviä sitten uskalsin alkaa unelmoida maasta muutosta päätin, että etsin pätevät perusteet joilla taklaan kaikki vastaväitteet. Ne vastaväitteet joita läheiseni ja ulkopuoliset tulevat latelemaan ajan kuluessa.
Ensimäiset on jo kuultu. "Fueengirolassa raiskattiin just yks naine..." Sitä ei siis tapahdu missään muualla maailmassa? Ei täällä Espoossa varsinkaan. Ei.
"Muuallakin on suomalaisia kouluja". Ei ole suomalaisia kouluja. Suomikouluja kyllä, mutta ei Suomalaista koulua jossa on sama opetushallituksen hyväksymä opetussuunnitelma kuin mitä täällä kotimaassakin kouluissa on käytössä. Missään muualla Espanjassa ei ole koulua joka tarjoaa mahdollisuuden suomalaiseen koulutustasoon ja siihen, että lapsillani on aina mahdollisuus tulla takaisin Suomeen opiskelemaan ilman, että heidän tarvitsee todistella ja käydä lisäkursseja. Sitä paitsi.. Me olemme aina Suomen kansalaisia ja suomalaisia. Haluan, että lapseni saa saman hyvän opin kuin mitä saisi täällä asuessa. Lapsillani pitää olla mahdollisuus palata helpoimmalla tavalla. Tämä on mielestäni hieno mahdollisuus ryhtyä ilmastopakolaiseksi ja antaa lapsille mahdollisimman stressitön koulunkäynti.
Stressi... no niin. Siinä onkin seuraava vastaväite. "Aiheutatte itsellenne ja lapsillenne tarpeetonta stressiä". Elämässä on mielestäni muitakin tekijöitä. Suurempia asioita. Emme voi elää elämää niin, ettei stressiä ole jollain tasolla kaikissa elämänvaiheissa. Eikö ole viisasta opettaa lapset kestämään stressiä ja nauttimaan elämästä? Eikö ole kaukaa viisasta viedä lapset vieraan kielen saloihin ja antaa heille tulevaisuuteen eväitä?

Itse olen kuitenkin paras vastaväitteiden kehittelijä.
Miten työt? No olisi toki ideaalista löytää työ, jota voisi tehdä kotona. Tai työ joka voisi tarjota toimipisteen Espanjasta. Mahdollisesti Fuegirolalainen yritys jossa pärjäisi suomenkielellä tai englannilla. Tai paras olisi jos nykyisellä työnantajallani olisi mahdollisuus pitää minut työsuhteessa ja voisin etäillä. Onnistuuko mikään? En tiedä, mutta vain taivas on rajana sekä toki Espanjan ennätyksellisen huono työllisyystilanne!

Miten Oton hoito? Se onkin mielenkiintoista ja on sangen paljon riippuvainen omasta työtilanteestani. Espanjassa kun on heikosti päivähoitoa ja sekin on ilmeisesti noin kuusi tuntia päivässä. On olemassa seurakunnan tarjoamaa kerhoa suomenkielellä, mutta katsotaan nyt.

Saaristo. Siellä ei ole sellaista saaristoa kun täällä. Pystymmekö nauttimaan merestä niin paljon kun ei ole saaristoa? Sitäkään ei voi tietää, ennen kun kokeilee. Se vaatisi kyllä tottumista, mutta siellä lienee muuta ihanuutta saarten tilalle... kuten sininen meri. Ei vihreä hernekeitto johon olemme tottuneet täällä vaan sininen meri. Vaikka täytyy kyllä tähän sanoa, että rakasta meidän merta suunnattomasti vaikka se onkin sakeaa ja saastunutta.

Miten tämä meidän koti? Vuokralle. Pitää löytää joku luotettava vuokralainen jonka vuokralla katetaan asunnon kustannukset. Tavarat varastoon ja kun viimeinen päätös on tehty voidaan ne muuttaa perässä tai muuttaa takaisin omaan kotiin.

Asunto siellä? On löydettävä asunto vuokralle. On säästettävä rahaa, jotta on millä maksaa takuut ja välityspalkkiot. Pitää olla rahaa myös asua muutama kuukausi ilman tuloja. Ja pitää olla rahaa palata kotiin jos niikseen tulee.

Monta asiaa, monta mutkaa, monta kurvia ja monta tekijää.
Mutta asiaa voi vatvoa vaikka kuinka paljon ja vaikka miltä kantilta. Faktat on faktoja. Työtä on oltava ja asunto. Siihen muuttoon ei kuole vaan se vahvistaa ja kasvattaa ihmisenä. En siis tarvitse enää perusteluita edes itselleni. Haluan ilmastopakolaiseksi ja jos saamme asiat osumaan kohdalleen, se voi onnistua.

Se perustelemisesta. Palaan nyt merenkulkuopin kimppuun ja unohdan Espanjan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi! Pus.

Loputon olo, loputon.

Päivästä päivään. Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Siltä musta nyt tuntuu. Marttyyrilta, levottomalta tuhkimolta. Ilta pimenee hi...