Kurkista verhon taakse!

Pidättäkää hengitystä! Kurkatkaa varovasti verhon taakse...
Alla uusi pätkä "Onnellisesta". Mitäpä tämä sinussa herättää? Herättääkö mitään? Kerro, kommentoi ja tunne!

"En ole koskaan ollut masentunut. Paitsi silloin kun Silja syntyi. Nyt maailma kaatuu päälleni, vaikka yritän pyristellä vastaan. Puhelin roikkuu edelleen kädessäni, enkä osaa sulkea sitä. Tältäkö masennus tuntuu? Mutta miksi, miksi helvetissä tämän kaiken pitää tapahtua minulle ja minun pienelle perheelleni, joka ei ole tätä totisesti ansainnut? Ulkona koivu näyttää yksinäiseltä. Sen alastomat oksat roikkuvat surullisina ja heiluvat tuulen mukana, kuin hakeakseen lohtua sen hiljaisesta kosketuksesta. Puhelin putoaa kädestäni, mutta olen lamaantunut. En pysty liikkumaan. Ulkona sataa. Tytöt ovat märkiä kun tulevat kotiin, ajattelen. Pitää laittaa kone pyörimään heti, ettei märät vaatteet ala haista ummehtuneelle. Nousen robottimaisesti paikaltani ja kävelen kylpyhuoneeseen. Lataan pyykkikoneen täyteen pyykkiä ja pistän sen käyntiin. Kun tämä tuiki tärkeä askare on suoritettu, siirryn keittiöön ja kaadan keittämäni kahvin kuppiin. Lorautan maitoa ja istun keittiön pöydän ääreen maistelemaan sitä. Se maistuu vähän palaneelta. Taitaa olla paahdossa vähän eroa. Joskus sitä huomaa kun juo aina samaa merkkiä, että paahdoissa on vähän eroa. Maku voi muuttua ja olenpa joskus jättänyt koko paketillisen kahvia juomattakin, kun se on maistunut liian kitkerältä. Mutustelen makua suussani ja ajattelen, että tätä makua voisi vähän hälventää jos lisäisi aavistuksen kiehuvaa vettä. En kuitenkaan tee sitä, vaan annan palaneen kahvin liukua kurkustani alas.  Kun kuppi on tyhjä, jään paikoilleni istumaan. Kuuntelen pesukoneen ääniä. Kilinää, kolinaa, lorinaa ja suhinaa. Äänet tuntuvat porautuvat päästäni läpi ja mieleni tekee korvatulppia. Minulla ei taida olla niitä missään. Katseeni on nauliintunut ulos. Siellä ei näy mitään, tai ehkä sittenkin. Taivaalla lentää pikkulintuja. Millähän oikeudella ne lentelevät juuri nyt tuolla niin vapaina? Lentääköhän äiti niiden kanssa? Jos äidistä tulikin pikkulintu, joka lentää nyt rauhassa parvensa mukana. Sydämeni jättää lyönnin väliin. En saa henkeä kunnolla, mutta yritän olla haukkomatta, etten pyörry. Tytöt tulevat ihan kohta kotiin ja minun pitää laittaa heille ruokaa. Työnnän polvitaipeillani tuolini kauemmas ja nousen varovasti pöydästä. Vien tyhjän kahvikupin tiskialtaalle ja otan jääkaapista ruokaan aineksia. Olen varannut aineita kasvissosekeittoon, mutta en oikein enää tunnu muistavat mitä kaikkea siihen tulee. Alan ajattelematta kuoria kaapista löytämiäni porkkanoita, kun kuulen kun ovi käy. Kasa iloisia tyttöjä juoksee ovesta sisälle ja huutelevat minulle. "Kukkuu äiti, ootko kotona?" "Olen. Laitan ruokaa. Pistäkää märät vaatteet kylppäriin niin pesen ne teille huomiseksi." Sanon kun kuorin vielä viimeisiä porkkanoita. Ojennan itseni parempaan ryhtiin ja kurotan kaapista leikkuulautaa, jotta voin pilkkoa porkkanat kattilaan. Sitten kaivan laatikosta isoimman kattilan joka meillä on ja veden lisämisen jälkeen laitan sen liedelle ja lieden päälle. Otan veitsen käteeni ja alan pilkkoa porkkanoita rauhalliseen tahtiin. "Äiti, ei ulkona sada. Ei me olla märkiä. Onko kaikki hyvin?" Silja kysyy selkäni takaa. Säikähdän vähän, sillä en kuullut tytön lähestymistä. "On, on. Kaikki on ihan hyvin. Mä olin katsovinani, että siellä on märkää. No ei sitten. Sittenhän kaikki on tosi hyvin." Silja koskettaa olkapäätäni, mutta ravistan hänen kätensä hellästi pois. Kosketus ei tunnu hyvältä vaan nostaa välittömästi kurkkunpäähän oksettavan tunteen. Silja ei sano mitään, mutta hän ymmärtää poistua keittiöstä paimentamaan pienempiään. Otto on jäänyt tekemään ulos jotakin, enkä muista hänen olemassa oloaan. Kaikki porkkanat on viipaloitu pieniksi kuutioiksi kattilaan."

Miltä tuntui? TIedän, että se on irroitettu kontekstistaan, mutta kaikenlaiset palautteet voisi olla nyt tervetulleita.

Pus.

ps. perjantaina saan kirjoittaa koko päivän!!!