Aukea.net

On sunnuntai. Olen ollut koko päivän suurten tunteiden varassa.
Jätän ne järjen alle ja samalla epäilen, että olen väärässä. Tunteilla pitäisi olla tilaa. Niiden pitäisi saada kuulua.

En kuitenkaan voi antaa niille sijaa. Jos tekisin niin, olisin järjetön eläin ja elämä olisi hankalaa ja kipeää.

Istun sohvalle siemailemaan viiniä. Sunnuntain lähes täydellinen illallisen lautaset on jääneet keittiön pöydälle odottamaan halutonta kokkia jälkiään korjaamaan ja punaviini on hengittänyt lasissa liian kauan. Olo on raukea ja tabletin näytölle latautuu Hesarin uutiset.

Poks. Aukea.net!
Kaikki suuret tunteet häviävät kuin tuhka tuuleen ja saan uutta tuulta purjeisiin. Aukea.net. On siis olemassa paikka missä voin julkaista tekstiäni siinä toivossa, että saan rakentavaa palautetta. Palautetta sellaisilta ihmisiltä, jotka voivat minulle sitä antaa. Jotka voivat sanoa; "suksi suolle ja jätä nämä hommat!" tai sitten jotain muuta. Jotain muuta, toivon.

No niin. Minä etenen taas. Odotan, että saan ylläpidolta luvan jatkaa ja pääsen sivustoon todella käsiksi. Aion julkaista siellä muutamia tekstejäni ja sitten odotan. Mitään en tässä häviä.

Jännittävää ja hauskaa.

Cry me a river!

Aamulla silmiin sattuu. En jaksaisi nousta, mutta kuulen olohuoneessa uutisten alkavan. Parivuoteemme jalkopäätyyn sijoitetusta pinnasängystä pikkuinen kurkistelee varpaideni välistä ja väläyttää aurinkoisen hymyn. Nousen lämpimän peiton alta ja värähdän kylmää aamua. Nostan lapsen pinnasängystä ja aamun kylmyys kaikkoaa kun pikkuihminen halaa koko pienellä ruumillaan minua. Painan nenäni pikkuisen kaulakuoppaan ja suljen silmäni hetkeksi. Nämä muutamat sekunnit laitan sieluni sopukoihin talteen ja hymyillen kannan pikkuisen ja itseni olohuoneeseen uutisten ääreen. Aamukahvi tarjoillaan eteeni ja maitomuki nostetaan lapsen pieniin käsiin.
Isommat röllit kömpivät silmät unesta suloisina olohuoneeseen ja aamun rutiinit pyörivät omalla painollaan. Kukaan ei korota ääntään, eikä kukaan ole vihainen. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka aikataulu on tiukka.

Aamun on ohi ja painan oven kiinni jokaisen lähdettyä omaan päivään. Jään yksin tähän pieneen kotiimme.
Silmiin sattuu. Päätän mennä takaisin nukkumaan ja asetan kellon soittamaan. Tänään on tehtävä asioita, enkä voi antaa itseni nukkua koko päivää. On kirjoitettava ja käytävä asioilla.

Pyörähdän vuoteessani. Meidän vuoteessa. Otan rakkaani tyynyn syleilyyn ja suljen silmät. Annan miehen tuoksun täyttää mieleni ja rakkauden tuntua vatsanpohjassani saakka. Muistan kuinka paljon rakastan tätä miestä, hänen tuoksua, kosketusta ja tuuheaa tukkaa. Muistan sen miltä hän tuntui silloin joskus. Hänen kylmät huulensa ihollani, kuumat kädet vartalollani. Ihanat sanat joita silloin kuiskailtiin, varastetut pienet hetket vaikka rakkaani oli jo myöhässä tapaamisestaan. Muistan sen, etten halunnut olla erossa hetkeäkään, etten kestänyt olla yksin itseni kanssa, koska ikävöin niin, että sieluni tuntui kuristuvan kasaan. Ikävä täyttää mieleni nytkin, vaikka hänen vuoteensa on vielä lämmin. Ikävöin, vaikka tiedän, että saan hänet itselleni taas illalla. Ikävöin vaikka hän on ollut minun kaikki nämä vuodet ja vaikka tiedän, että saan pitää hänet ikuisesti. Vaikka kuolema meidät erottaisi, hän on minun. Odotan hänen lämmintä syliään, hänen lempeää katsetta kun sanon jotain hölmöä. Odotan, että hän ottaa minut syliinsä ja pitää kiinni kun illalla istun hänen viereensä sohvalle. Odotan, että hän suutelee minua kuin ei olisi koskaan suudellut. Tunnen hänen käsivartensa ympärilläni ja sydämmen sykkeen omaani vasten. Rakastan niin paljon, että pakahdun kohta.

En saa unta. Silmiin sattuu, mutta nousen ylös ja kömmin vaatekaapille. En voi nukkua. Minun on kirjoitettava nyt. Ihan mitä vain. Vaikka rakkauden tunnustus...

Surullisten ihmisten ilta

Tänään on kaikki edellytykset olla surullinen. Hukkua surullisiin ajatuksiin lumen alle. On paras aika vuodesta antaa pimeyden kömpiä sisimpään ja metsän pelotella hymy huulilta. Suru on helppo houkutella pois kolostaan ja antaa sille tilaa tanssia silmissä. Pimeydelle voi helposti ojentaa kätensä ja mennä sinne mistä on vaikea tulla pois.

Tänään on surullisten ihmisten ilta. Lumi on tullut jäädäkseen ja on heidän vuoronsa. Surulliset ihmiset istuvat surullisissa kodeissaan täynnä lohdutonta surua. Yksinäisyyttä miehensä vieressä. Eristyneisyyttä lastensa leikkiessä lattialla. Tänään surullinen tyhjentää lasinsa, eikä vuodata kyyneltäkään. Kyyneleiden kaivo on kuivunut jo aikaa sitten, eikä tilalle ole ehtinyt muodostua mitään muuta kuin pölyä. Tänään surullinen juo kylmää kahvia kupistaan ja syö vanhentunutta kakkua likaiselta lautaselta. Paha olo oksentaa surullisen sisuksiin sellaisella voimalla, että on mahdoton pysyä pystyssä. Päätä kivistää ja silmiin sattuu.
Kunpa voisin sulkea ne, eikä minun enää koskaan tarvitsisi tuntea näin.

Ota minua kädestä kiinni. Älä sano mitään. En tarvitse sanoja, mutta läheistyyttäsi kyllä. Halaa minua hiljaa ja anna minulle aikaa. Tulen luoksesi takaisin jos vain lämmität minua ja annat valoa tähän pimeyteen.

Ota minua kädestä kiinni ja vedän itseni ylös. Ryömin luoksesi piikkipensaiden läpi ja kaivan polkuni lumeen.
En jää tänne pimeyteen, enkä anna surun jäädä minuun.

Ota minua kädestä kiinni. Älä sano mitään. En tarviste sanoja, mutta läheisyyttäsi kyllä. Halaa minua hiljaa ja anna minulle aikaa. Tulen luoksesi takaisin. Tulen luoksesi takaisin.

Olenko minä jotenkin siveä vai sittenkin ehkä turhan tietoinen

Luen kirjaa.
Teen tutkimusta eroottisesta kirjallisuudesta ja otin työn alle huippusuositun Fifty Shades of Gray https://kirja.elisa.fi/ekirja/fifty-shades-sidottu

Olen lukenut kirjasta nyt kohta kymmenen lukua. Minusta tuntuu, etten pysty tähän. Siis lukemaan tätä kirjaa loppuu. En voi uskoa, että mikään huonosti kirjoitettu voisi oikeasti olla näin suosittu.
Aihe on kutkuttava, mutta jotenkin niin kaikkien saatavilla. En mitenkäään pysty samaistumaan teennäisesti keksittyyn roolihenkilöön kuten Anastasia. En löydä mitään yhteneväistä.

Istuin bussissa kun vihdoin pääsin ensimmäiseen rakastelukohtaukseen ja hyppäsin sen yli.
Hyppäsin sen yli, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut lukea tekstiä mikä ei jätä mitään mielikuvituksen varaan. On niin uuvuttavaa lukea toisen ihmisen liian tarkasti kuvailemia fantasioita. Olin tyrmistynyt kun ensimmäisen kuolettavan tylsän kappaleen jälkeen vilkaisin sivumäärää ja tajusin kirjassa olevan lähemmäksi viisisata sivua. Silmänvalkuaiseni pyörähtivät ympäri ja ajattelin, että tämä kaikki on omaksi hyväkseni. Tuntuu siltä, kuin tämä olisi seksifantasioiden ympärille rakennettu stoori joka ei kanna ilman tissejä ja nahkaremmejä.

Luen tämän kirjan siksi, että lupasin ystävälleni, mutta myös siksi, että haluan tietää mistä ihmiset pitävät. Tosin nyt olen tulossa siihen tulokseen, että Suomalaisen ja Ameriikkalaisen näkemys hyvästä kirjasta poikkeavat niin paljon toisistaan, ettei tämä ole ehkä paras valinta selvittämään Suomineidon eroottista latausta, tai lähinnä sitä, mistä halutaan lukea.

Aion lukea vielä jotain muuta, mutta en usko, että se muuttaa tapaani kirjoittaa erotiikkaa. Huomatkaa, ettei minulla ole vielä tapaa kirjoittaa nimenomaa erotiikkaa, vaikkakin tapani kirjoittaa kaikkea on jollakin tavalla ominaista minulle. Uskon, että kirjoittamastani erotiikastakin huomaa, että minä olen sen kirjoittaja.

Haluankin nyt pyytää teiltä kommentteja. Mistä te haluatte lukea? Minkälaista erotiikkaa teidän tietokoneidenne näytöstä tihkuu? Mitä ajattelette salaa tai ääneen? Miten haluatte lukea sen? Yksityiskohtaisesti kerrottuna vai niin, että mielikuvitukselle jää varaa? Haluatteko tuntitolkulla kestävää seksiä vai sitten sitä perinteistä,  vähän väritettyä ja nopeaa? Haluatteko kuulla kukkien väristä jonka päällä makaatte kun komea muukalainen vie teidät seitsemänteen taivaaseen vai kenties muukalaisen rintalihasten sykkeen tahdin kun hän ottaa teidät armottomaan syleilyyn?

Huomaan, että rohkeudestani ja suoruudestani huolimatta en pidä ilmaisuista "pillu" tai "kyrpä", joten en aio niitä käyttää teksteissäni, vaikka ne muuten olisikin roiseja... EN vain siedä ihmisen ruumiin halventamista. EN edes kirjallisuuden nimissä. Jätetään ne siis omaan arvoonsa ja annetaan milukuvituksenne työstää siitä sellaista kun haluatte, eikö?

Sen vain tietää kun rakastuu.

On sateinen sunnuntai. Olemme ajelemassa Kirkkonummen suunnalla. Olemme olleet täällä viimeaikoina enemmänkin. Jostain syystä järki ei riitä selittämään, että miksi olemme täällä taas. Ilma on harmaa ja on tyypillinen marraskuu. Katselen näitä taloja, niiden seiniä ja lehdettömiä omenapuita. Minua väsyttää.
Nuorin lapsi hermostuu takapenkillä ja keskimmäinen enkelilapsi viihdyttää häntä minkä ehtii. Auto lipuu hiljalleen koulun ohi. "Tässä olisi koulu ja päiväkoti. Kauppakin on hei tossa..." Käännymme vasemmalla ja huomautan miehelleni, että olemme etuajassa. En halua mennä liian aikaisin. Se osoittaa sellaista innokkuutta joka saattaisi herättää kiinteistövälittäjässä turhia toiveita ja liikaa innokkuutta.

Mieheni kurvaa seuraavan risteyksen ohi ja katselemme naapurustoa. Talot on hauskan näköisiä. Näen itseni juoksemassa täällä. Huolestun, kun huomaan muutaman talon verhouksen olevan viheriän levää peitossa. Muistan, että talo tuo erilaiset vastuut ja huolet. Kadulla kulkee koiranulkoiluttaja joka kääntyy katsomaan meidän hidasta matkantekoa. Joudumme tekemään u-käännöksen ja koiranulkoiluttajan katse saattaa meidän sille kadulle jonka varteen ajattelimme muuttaa.

Harmaa automme hiljentää kadunvarteen ja pysäköimme sen odotusta tuntien.
Nousen autosta ja nostan nuorimmaisen varmoin ja kokenein ottein pois turvaistuimesta ja suljen auton oven. Olemme edelleen hiukan etuajassa, mutta talon edessä meitä odottaa välittäjän jättämä merkki läsnäolosta ja uskaltaudumme lähestyä taloa. Postilaatikon takana tien vieressä istuu kissa. Pikimusta kissa katselee meitä pääkallellaan ja aistin kissasta omistajan elkeitä. Veistoksellisen kaunis eläin seuraa meitä tarkasti kun juttelemme sille hiljaa ja hyvästelemme sen samalla kun siirrymme autokatoksen alle. Alkaa sataa. Tunnetila on vielä rauhallinen.

Talo on juuri sellainen kuin kuvista oli nähtävissä. Yllättävän siisti ja mukavan tuntuinen. Silmääni ei tartu vihertävää levää eikä suuria rakenteellisia vikoja. Autokatoksesta on sisäänkäynti taloon ja mieheni avaa oven. Kuulen kuinka hän tervehtii kiinteistövälittäjää. Tyttäreni kulkee isänsä perässä ja minä tulen viimeisenä pikkuisen kanssa. Meidät ottaa vastaan pienen pieni tuulikaappi jossa kiroan, kun huomaan, ettei välittäjä ole tuonut mukanaan suojuksia kenkiin. Joutuisin riisumaan sangen hankalat kenkäni ja ikävän harmaat sukkani olisivat kaikkien nähtävillä. Tervehdin välittäjää ja koitan välittää pettymykseni suojien puuttumiseen katseellani. Tuskin onnistun kovin hyvin. Näytän varmasti läinnä huvittavalta, krapulaiselta ja ehkä aavistuksen hölmöltä.

Otan ensimmäisen askeleen tuulikaapista taloon ja olen kotona.
Jalkani laskeutuu valkoiseksi maalatulle lautalattialle ja eteisestä aukeaa näkymä kauniiseen olohuoneeseen sekä lämpimään ja viihtyisään takkahuoneeseen. Hymyilen salaa ja tunteet pyrkivät pintaan.
Puhuimme tästä matkalla. Siitä miten sen vain tietää. Se on vähän kuin rakastuisi. Löytää sen oikean. Muistan ihan täsmälleen ne hetket kun olen tuntenut jotain tällaista. Silloin kun tapasin mieheni jo yli viisitoista vuotta sitten, silloin kun astelimme nykyisen kotimme pihaan.Muistan ne hetket ja tulen muistamaan tämän aina.

Pyrin tuuppaamaan tunteet syrjään, sillä en halua antaa niiden sumentaa järkeäni. Katselen talon jokaista sopukkaa arvioiden. Se on vaikeaa. Näen jo mielessäni oman sohvan tässä olohuoneessa. Tiedän minkälaisen ruokailupöydän tänne hankkisin. Vanha antiikkinen ompelukoneeni istuisi tuohon ja tässä olisi minun työpisteeni. Palaan unelmista tähän hetkeen ja koputtelen ikkunan puitteita. Hmmm. Ei moitittavaa vaikka vanhat ikkunat onkin. Takkahuoneessa on mieheni vuoro pysähtyä hetkeksi. "Lasillinen Aberlour A´bunadhia ja tässä, takassa tuli..." Molemmat taistelevat unelmia vastaan, sillä järki pitää pitää nyt päässä. Meidän on ajateltava tätä kunnolla, sillä meillä ei ole varaa tehdä virhettä tällaisessa asiassa.

Ajatukset katkeaa kun pikkuinen alkaa kiljua takkahuoneessa. Menen pikakävelyä takaisin sinne mistä hetki sitten lähdin ja näen pikkumiehen osottelevan ikkunaan. Musta kissa istuu terassipöydällä ja tervehtii pesemällä tassujaan. Käännyn välittäjää kohti ja hän myöntää tämän olevan talon kissa. Se kuulemma yrittää aina tulla sisälle, kun hän tulee esittelyihin, mutta tällä kertaa kisu oli myöhässä ja hän pääsi livahtamaan ennen sitä. Hymyilen hieman ja myönnän kissojen olevan kissoja.

Joku muukin tulee katsomaan taloa. Olemme olleet jo varmasti suurimman sallitun ajan täällä, mutta meillä ei ole kiire pois. Kuljemme, koputtelemme. Pysähdymme, murisemme ja mietimme. Nyökkäilemme ja olemme hiljaa. Me emme tarvitse sanoja. Kaikki ne tekemällä tehdyt negatiiviset kohdat joita keksimme ennen kuin tulimme, oli nyt poissa. Välittäjä esitteli taloa toisille ja kuulin sivukorvalla kun he poistuivat paikalta ja sydämmeni teki voltteja. Tämä talo on meidän.

Kuulen kun välittäjä alkaa olla hermostunut ja ymmärrän, että toiset näytöt painaa päälle. Pyydän välittäjää sähköpostittamaan kuntotarkastuksen raportin vielä ja puen pikkuisessa tuulikaapissa kengät takaisin jalkaan. Suuntaamme kuitenkin pihamaalle ennen lähtöä ja tutkimme sen huolellisesti. Käymme jokaisen haljenneen tiilen läpi ja mittaamme näkymät naapureihin. Varastotilat katsotaan tarkasti omaa tavaramäärä ajatellen ja tyttären suunnaton ilo leikkimökkiä, trampoliinia ja pihan pientä vesielementtiä kohtaan merkitään muistiin. Kasvit ovat itse itseään huoltavaa mallia mutta nurmikkoa on ehkä liian paljon.

Minä tiedän miltä tuntuu koti.

Vanha kelloni valittaa

istun tässä hiljaisessa keittiössä
kuuntelen vanhan kelloni valitusta
aika ei kysy lupaa vaikka valittaa mennessään
tunnen sen kevyet siiveniskut sielussani

se kannattelee minua
en anna itselleni armoa vaan piiskaan eteenpäin
kuin aika ei kuluisi
juoksen läpi elämäni peläten, että aikani loppuu
silti elän kuin sitä olisi loputtomasti

istun tässä hiljaisessa keittiössä
kuuntelen vanhan kelloni valitusta
en halua antaa ajan mennä
haluan pusertua sen syliin ja pidellä sitä tässä ja nyt

minulla ei ole varaa menettää sekuntiakaan
olen köyhä
köyhä ajasta
minä rikastun vielä
nopeammin kuin koskaan uskoin
saan aikani tuplana takaisin jos nyt istun tässä hiljaisessa keittiössä


Muistutukseksi kaikille. Aika on meille niin itsestään selvää. Miksi me ihmiset istumme hiljaisissa keittiöissämme ja pidämme niin paljon ääntä? Miksi me vain juoksemme eteenpäin pysähtymättä tähän hetkeen? Minä sanon sinulle, että kohta huomaat juokseneesi elämäsi läpi, eikä käteesi jää mitään. Missä on lämpimät muistot kun arki-iltaisin söit yhdessä illallista lapsesi kanssa? Tai ne hetket kun teitte yhdessä ruokaa kaikella rakkaudella? Viikonoppuna relaat juoden lasin tai kaksi punkkua, mutta et leiki lapsesi kanssa. Viet hänet kyllä kerhoon, tunnille, kurssille ja hoitoon, mutta et leiki. Menet itse kurssille, kerhoon, tanssimaan. Joka ilta jotain. Mutta ei leikkiä. Ei yhdessä oloa. Vapaaillat aikataulutat äkkiä, ettet vain joutuisi pysähtymään oman itsesi äärelle.

Lapsesi täyttää kohta aikuisen iän ja muuttaa pois. Sitten odotat lapsenlapsia joiden kanssa voit korvata kaiken menetetyn ajan."Niiden kanssa minä sitten leikin, lupaan sen. Sitten kun olen eläkkeellä." Sitten kun olet parantanut avioliittosi, laihduttanut, opinut kiinaa... sitten kun.

Mutta sitten käykin niin, että lapsesi nukkuu pois liian aikaisin. Mitä sitten? Tai sitten sinä itse sairastut vakavasti ja joudut vuoteenomaksi iäksesi, kivun kouriin ikuiseksi ajaksi tai menetät kykysi kommunikoida, leikkiä. Mitä sitten? Ajatteletko silloin; sitten kun? Vai kenties; miksi en tehnyt sitä jo eilen, kun vielä pystyin, osasin ja ehdin.

Olen niin vahvasti sitä mieltä, että elämästä pitää nauttia nyt, että tuntuu joskus käsittämättömältä, että vielä tänäänkin joudun perustelemaan toisille sitä, miksi teen "vain" kahdeksan tuntia päivässä työtä. Hämmentää se, että vielä on ihmisiä, jotka eivät ole tätä jo keksineet. Tai vielä pahempi, ihmisiä jotka sanovat muuta ja tekevät toista, valehtelevat itselleen; "Minä kyllä vietän aikaani perheeni kanssa, minä nautin elämästäni. Ihan kohta, kunhan ensin laitan tämän sähköpostin tästä, kunhan olen käynyt tuon kurssin tuolla, kunhan puolisoni vain tekisi asiat oikein ja lapseni kaiken kauniisti..."

Näiden sanojen myötä, lupaan kirjoittaa blogia vielä ennen kuin jään kirjoitustauolle (käsioperaation vuoksi). Lupaan myös kirjoittaa vähän kirjaani ja sanasen tulevaan novelliini. Pus.

Yksinäisen naisen testamentti, muisto joka jää. Päiväperhonen.

Olen jo lähes viisikymppinen nainen. Aikuinen nainen. Olen elänyt monta elämää ja vielä useamman suhteen. Minulla ei ole koskaan ollut pulaa miehistä. Olen ihan tavallinen nainen joka ei ole löytänyt sitä oikeaa. Monta yritystä minulla on ollut.
Kyllästyin tähän. Elämään. Tähän rakkaudettomaan elämään. Minusta tuntuu kuin olisin päiväperhonen. Elän hetken vain kuollakseni kohta.

En enää jaksa olla yksin. Siksi päätin kirjoittaa kaiken. Tunnustan kaiken. Tunnustan sen tässä ja nyt. Pimeimmät salaisuuteni, haluni ja synkimmät toiveeni. Kevyen kauniit unelmani ja elämäni onnelliset hetket. Kerron kaiken ja vähän enemmän, jotta minusta jää jäljelle jotain, kun minusta ei ole enää mitään. Minulla ei ole lapsia, ei miestä eikä koiraa. Kukaan ei muista minua eikä kanna arkkuani kun kuolen. Siksi minä kirjoitan, että kuolemani jälkeen minusta olisi jäljellä jotain.

---------------------------------------------------------

Olisko tässä jotain? Jaksaisitko lukea enemmän? Kiinnostuitko niin paljon, että jaksat odottaa?
Olen pohtinut josko julkaisisin lyhyitä tarinoita Päiväperhosen päiväkirjasta. Sopisiko se?


Kirjoituslomaa suunnitellen
Elli-Jasmiini