Onko pääkaupunkiseudulla asuva muita arvokkaampi terveyspaleluissa?

 Luin Asta Lepän kolumnin, joka kysyy; "Miksi jatkotutkimuksiin ja oikeaan diagnoosiin pääseminen on niin hidasta julkisessa terveydenhuollossa"

https://yle.fi/uutiset/3-11577074?fbclid=IwAR1GPs8nJr8fKvLd3ZjwCqC8_ZX-M6U2znm71IRHWoLnsb5irBeUzTvyOPE

Niin. Minulla on käynyt posketon tuuri. Olen kuulunut työterveyden piiriin aikaisemmat kolmetoista vuotta. Se tarkoitti käytännössä sitä, että minulla on ollut mahdollisuus päästä hoitoon heti tai heti.

Muistan kirkkaasti esimerkiksi sen, kun minulta yksikertaisesti loppui voimat kun nojasin keittiön tiskialtaaseen. Nojasin ja silmissä musteni. En jaksanut enää. Siitä alkoi minun matkani julkiseen erikoissairaanhoitoon työterveyden kautta. Matkani oli nopea ja minulla oli koko ajan joku tukenani.

Nyttemmin. Olen edelleen erikoissairaanhoidon piirissä, luojan kiitos siitä, mutta siellä minua hoidetaan vain yhden sairauden osalta.

Jos minulle tulee flunssa tai migreeni, jos minulla epäillään jotain muuta pitkäaikaissairautta niin olen perusterveydenhuollon armoilla. Ja juu, armoilla nimenomaan. En kiellä, ettenkö saisi hyvää palvelua joka kerta ja etteikö minun toista pitkäaikaissairauttani olisi yritetty hoitaa hyvin, mutta aika yksin sitä nyt ollaan.

En valita, sillä minulla on kavereita, jotka eivät elä täällä pääkaupunkiseudulla tai isoissa kasvukeskuksissa ja heillä tilanne on vielä pahempi.

Kaverilla on selkä paskana. Niin paskana, ettei pysty tekemään mitään. Jalat ei pidä alla ja pitäisi autoakin ajaa. Pakko ajaa autoa, koska siellä ei ole sellaista julkista liikennettä, jolla pääsisi kulkemaan kun tarvitsee. Siellä on sinne jonnekin matkaa niin paljon, ettei sinne jonnekin kävellä. Hän sai kuin saikin vihdoin ja viimein kiireellisen lähetteen erikoissairaanhoitoon. Joo, kuukauden päähän viimeistään pitäisi aika saada. KUUKAUSI!? Kun selkä on niin kipeä, ettei kolmesta eri säkylääkkeestä ole apua.

Ja yhden kaverin veli... en edes aloita!

Ja nämä tarinat eivät varmaan ole harvinaisia tai edes räikeimpiä, mutta tosia kuitenkin.

Tämä on niin monimutkainen ja kimurantti juttu. Sotku jota on vaikea selvittää. Joka koskettaa meitä niin monia ja jota yritetään kyllä ratkoa niin paikallisesti, kuin valtakunnallisestikin. Mutta.

Minä kysyn vain miksi alueelliset erot on niin helvetin suuria. Onko pääkaupunkiseudulla asuva arvokkaampi, kuin maakunnissa asuva? Miksi olemme eriarvoisia?

 Kuulen hengityksesi takanani. Rakastan sinua. Viimeiset vuotemme on olleet raskaita ja todella raskaat ajat ovat vasta alkamassa. Kaikki päättyi alkaakseen alusta. 

En olisi mitään ilman sinua. Minua ei olisi ilman sinua. Kuuntelen rauhallista hengitystäsi tunnin, kaksi, en tiedä. Kuuntelen sinua, koska se tyynnyttää minut. Minun levoton sieluni tarvitsee sinun hengitystäsi.

Käännyn ja näen hahmosi piirtyvän silmieni alla. Näen, miten rintakehäsi kohoilee. Luojan kiitos, sillä minä en kestäisi jos se lakkaisi kohoilemasta. Ennen minua.

En hallitse tätä. Tätä rakkauden määrää. Rakastan sinua niin paljon, että se sattuu. Sattuu, koska en ehkä ole tarpeeksi sinulle. Sinä kannattelet minua, mutta kuka kannattelee sinua?

Herään. Olen viimein nukahtanut. Suutelet minua ja lähdet. Katselen loitonevaa selkääsi ja suljen silmäni uudelleen. Haluan nukkua, en tuntea tuskaa. En tuntea mitään. Vain nukkua.

Pieni märkä nenä koskettaa minua; "Mennääks pissille pliis." nousen ja tunnustelen ilmaa. Kylmä. Tarvitsen toppatakin. Lululle myös. Puen sen ja itseni. Koitan olla reipas. Minun pitää olla.

Koira kävelee vastentahtoisesti perässäni. Se haluaisi jo sisälle, mutta minä en voi vielä mennä. Minun on pakko kävellä. Minun on niin ikävä. Ikävä sinua. Odotan iltaa ja yötä. Yötä, että voin katsella kun rintakehäsi taas kohoilee.

Kaikki alkaa alusta. Päivä toistaa toistaan. Hengityksesi kohoilee, nukahdan, kunnes herään suudelmaasi. Eikä kukaan kannattele sinua.

 Ette arvaa missä istun! 

Nojatuolin pehmusteet ovat muotoutuneet minuksi ja rahi jaloikseni. Istun tässä ja huokailen. Haluaisin kirjoittaa toivosta, mutta en saa sanoja näytölle. Kirjoitin toivosta kyllä jo aikaisemmin. Olen kirjoittanut siitä monta kertaa. Sillä aina on toivoa. Se voi olla vain hankala löytää.

Olen löytänyt toivon ja vaalin sitä. Jos on päiviä, jolloin tuntuu, ettei elämässä ole sitä, kaivan pienen vihreän kirjani ja etsin sieltä. Sinne minä olen piilottanut sen. Kaiken jo sanotun.

Syys on värjännyt lehdet keltaiseen ja punaiseen. Mutta se alkaa jo olla mennyttä. Talvi koputtelee ovella ja pyytää lupaa, jota se ei tarvitse, saa. Se tulee huolimatta minusta. Olen saamaton, laiska ja haluton. Olen elämääni väsynyt tallustaja. En tunnusta, mutta näet sen minusta. Kaiken, minkä salaan. Katson sinuun ja kuulet huutoni.

Nojatuoli kantaa kaikki huoleni. Painaudun siihen, kuin tarttuisin viimeiseen elämänlankaan ja kietoutuisin siihen. Sen näkee siitä, nojatuolista. Se näkee kaiken, minkä salaan. Katson siihen ja se kuulee huutoni. Huudan niin kovaa, että kuulet kuiskauksen. 

Elossa

 Kylmä jalka koskettaa kylmää lattiaa. 

Peili ei hymyile tänäänkään. Mutta mielipuoli minussa katsoo sitä.  

Sijaamaton vuoteeni houkuttelee, mutten pysty kiipeämään sinne. Se on liian korkealla minun pienelle mielelleni. 

Kylmä lattia kuljettaa kylmät jalat keittiön kautta kylpyhuoneeseen. Sielläkin on peili. Koitan katsoa itseäni silmiin, mutta en pysty. En näe siellä mitään. Vain ruskeaa loputtomuutta. 

Laitan teen hautumaan ja avaan radion. Sen suloiset soinnut soljuu korvissani kuin ikuinen uni. 

Avaan silmäni uudelleen. Tee tuntuu kuumalta, mutta nielen sen siitä huolimatta. Jäähtynyt juoma ei ole mun juttuni. Aamun lehti loistaa kirkkaana edessäni. Kännykkä. Pirun kapistus. Mutta olen siinä kiinni. Olemme symbioosissa. 

Avaan vihreän vihkoni taas. Avaan sen joka päivä. Haluaisin kirjoittaa siihen, mutta pieni valkoinen ystäväni tönii märällä kuonolla jalkaan. "Pissille tänks." Huuhtelen tyhjän teekuppini, suljen laitteeni ja otan takkini. Käyn ulos kylmään syysaamuun. 

Lulu löntystää, eikä sillä ole kiire. No ei mullakaan. Mutta haluaisin jo sisälle. Vihreä kirja odottaa. Kiitollisuuspäiväkirja. Kirjoitan siihen kolme asiaa. Lulu, aviomies ja lapset. Kolme lisää; perhe, meri ja ystävät. 

Niin. Aamulenkki on taputeltu. Lulun tassut pesty. Kirja avattu ja kaikki kolme asiaa kirjoitettu. Niin. Syvät vedet houkuttelevat minua seireenien lailla, mutta kun luen uudelleen kiitollisuuden, hiljennyn.  

Kirjoitan vihreään kirjaan vielä yhden sanan. 

Elossa.

Menetettyjen muistolle! Juurille! Skool!

Mä en oikeastaan ole Korsosta, vaikka aina niin sanon. Mä olen kotoisin Jokivarresta. Siitä Korson ja Mikkolan kupeesta. Nuoruuteni vietin siellä Jokivarressa, Nikinmäessä, Mikkolassa, Korsossa ja Koivukylässä. Taisin mä käydä Tikkurilassakin. 

Missä mun juuret on? Siellä ne on. Missä sun juuret on ja minkälaisen jäljen ne on sinuun jättäneet? 

Mä muistan kaikki ne narkomaanit, alkoholistit ja täysipäiset. Muistan ystäväperheet, ystävät. Vanhempien työkaverit ja ne sivilipalvelusmiehet, jotka lauloivat mutsin kanssa aamuyöhön. 

Mutta juuret. Ne on niissä ihmisissä. Mun frendeissä. Ala-asteelta. yläasteelta. Sitten oli Mira. 

Mä muistan Nooran, Anun, Piian, Karon, Ralen, Rolen, Reijan ja mitä niitä nyt oli! Herran jestas niitä oli! Rakkaudella muistelen niitä aikoja. 

Sitten oli Mira. Mira saa mulle kyyneleet silmiin. Aina. Koska Mira oli mun sielunsisko. Yhtään vähättelemättä ketään. 

Miran kanssa vietettiin kesät. Milloin meillä, milloin hänen luonaan, milloin mummulassa. Mira oli mulle rakkainta mitä maailmasta löytyi. 

Mira. Oli mun kirjekaveri. Paras. Viimeinen kirje, jonka Mira mulle kirjoitti oli säväyttävä. Miran ihana äiti antoi sen mulle hautajaisten jälkeen ja se on mulla edelleen tallessa. Luen sen säännöllisin väliajoin. 

"Mä täytän kaksikymmentä! Aika saavutus, vai mitä?" 

"Sormukset lensi viimeviikolla seinään, ole varovainen!" 

Ja vaikka Mira on kuollut, elää hän joka päivä minussa. Joka päivä olen kiitollinen hänestä. Hänen lempeästä sylistä, jossa sain itkeä maailman murheita. Niitä kaikkia kirjeitä missä kerrottiin ei yhtään mitään. 

Miran ja kaikkien menetettyjen rakkaittemme muistolle! Juurille! Skool!

Koira vaeltaa puolelta toiselle. Puista pudonneet lehdet on kuurassa. Talvi tulee, se on selvä. Mä puristan käsiäni nyrkkiin. Hengitän raitista ilmaa ja koitan olla ajattelematta. Musiikki soljuu korvissa. Taas.

Kukaan ei tunne mun tuskaa. Se kaivaa mun sielua ja vaikka kuinka pinnistelen, se on siellä. En halua ja koitan taistella sitä vastaan, mutta se on.

Mä voitan tän vielä. Tiedän sen. Olenhan voittanut tämän ennenkin. Ja siinä se on. Toivo. Olen etsinyt sitä ja uurastanut sen eteen. Se on siellä.

Mutta miksi se tuntuu niin kaukaiselta? Ja kun ulkoa pääsen sisälle, miksi minä istun taas tässä sohvalla ja kutistun pieneksi rusinaksi. Yksinäiseksi rusinaksi, joka on kuivunut ja maistuu homeelta.

Kävin kurssin. Viiden viikon mittaisen.  Siellä käsiteltiin myös toivoa. Se avasi jonkun sopukan ja näin sen toivonpilkahduksen jossain. Yritän pitää siitä kiinni. Kurssista oli muutakin hyötyä. Se avasi ovia. Niistä lisää joskus myöhemmin. 

Aah. Ääh. Televisiosta tulee remonttiveljekset. Ihmiset ostavat koteja ja remontoivat niistä ihmeellisiä. Upeita. Sekin ahdistaa. Minulla ei ole enää sitä kotia. Upeaa kotia, jossa olisimme voineet viettää monen monituista vuotta.

Miksi, oi miksi se tuli taas mieleen? Kaikki asiat paahtavat mieleen yksi kerrallaan ja olo on tukalampi kuin vielä hetki sitten. Kirosana. Toivo. Mihin se katosi? Ei, tuolla se on. Minulla on nyt koti, josta pidän kiinni. Ei sellainen, kuin olin kuvitellut, mutta hyvä ja sopiva. Se riittää.

Pidetään yhdessä kiinni toivosta. Siitä pienestäkin. Koska se pelastaa sitten, kun on sen aika.

Metsä parantaa minua

Nousin tänään ylös, mutta tuntui siltä, kuin en olisi herännyt ollenkaan. Päivä kulkee hitaasti ja kuuntelen äänikirjaa hukuttamalla sen aivosumuun. En kuule, mutta en voi olla kuulematta.

Sohva alkaa tuntua ahdistavalta ja raitis ilma houkuttelee. Nousen, puen päälle punaisen takkini ja lenkkarit. Sitten olen valmis. Ulos. Maailmaan.

Kaivan naftaliinista vanhan järjestelmäkamerani ja ajattelen verestellä muistoja. Muistoja joita ei oikein ole. Kamera on minulle yhtäkkiä mysteeri. Mitä nämä nappulat oikein on ja mitä ihmettä minä teen.

En pääse metriäkään, kun näen ensimmäisen kuvauskohteen.

Metsä parantaa minua. Sen värit. Ikuiset värit. Kuvasin vanhalla kamerallani, mutta tie ei ollut smootti. Se ei suostunut kuvaamaan ja kuva oli linssistä katsottuna suttuinen. Miksi?!

Jos olisin aikoinani käynyt kursseilla niin osaisin varmaan vähän paremmin. Tai jos olisin viitsinyt tutkia alan kirjallisuutta. Löytyisi netistäkin varmasti hyviä vinkkejä valotukseen ja muuhun. Mutta mutta...

Sain aikaiseksi jonkinlaiset säädöt ja unohdin oman mieleni kokonaan. Luojan kiitos siitä.

Puissa on jotain häkellyttävän majesteettista ja kaunista. Rauhoittavaa ja hengissä pitävää voimaa.

Ihan mielenkiinnosta kuvasin samoja kohteita kännykällä. Pettymyksekseni huomasin, että monessa kuvassa kännykkä oli parempi. Koska valotus ja muut detailjet.

En minä ole valokuvaaja. Pidän yksinkertaisista asioista kuvaamisessa. En jaksa muokata niitä. Ne ovat mitä ovat.

Mutta joskus jokunen kuva onnistuu. 

Nyt, fazerin sinistä, kahvia ja musiikkia. Metsä parantaa minua ja sen voimalla jaksan nytkin tämän.