Menetettyjen muistolle! Juurille! Skool!

Mä en oikeastaan ole Korsosta, vaikka aina niin sanon. Mä olen kotoisin Jokivarresta. Siitä Korson ja Mikkolan kupeesta. Nuoruuteni vietin siellä Jokivarressa, Nikinmäessä, Mikkolassa, Korsossa ja Koivukylässä. Taisin mä käydä Tikkurilassakin. 

Missä mun juuret on? Siellä ne on. Missä sun juuret on ja minkälaisen jäljen ne on sinuun jättäneet? 

Mä muistan kaikki ne narkomaanit, alkoholistit ja täysipäiset. Muistan ystäväperheet, ystävät. Vanhempien työkaverit ja ne sivilipalvelusmiehet, jotka lauloivat mutsin kanssa aamuyöhön. 

Mutta juuret. Ne on niissä ihmisissä. Mun frendeissä. Ala-asteelta. yläasteelta. Sitten oli Mira. 

Mä muistan Nooran, Anun, Piian, Karon, Ralen, Rolen, Reijan ja mitä niitä nyt oli! Herran jestas niitä oli! Rakkaudella muistelen niitä aikoja. 

Sitten oli Mira. Mira saa mulle kyyneleet silmiin. Aina. Koska Mira oli mun sielunsisko. Yhtään vähättelemättä ketään. 

Miran kanssa vietettiin kesät. Milloin meillä, milloin hänen luonaan, milloin mummulassa. Mira oli mulle rakkainta mitä maailmasta löytyi. 

Mira. Oli mun kirjekaveri. Paras. Viimeinen kirje, jonka Mira mulle kirjoitti oli säväyttävä. Miran ihana äiti antoi sen mulle hautajaisten jälkeen ja se on mulla edelleen tallessa. Luen sen säännöllisin väliajoin. 

"Mä täytän kaksikymmentä! Aika saavutus, vai mitä?" 

"Sormukset lensi viimeviikolla seinään, ole varovainen!" 

Ja vaikka Mira on kuollut, elää hän joka päivä minussa. Joka päivä olen kiitollinen hänestä. Hänen lempeästä sylistä, jossa sain itkeä maailman murheita. Niitä kaikkia kirjeitä missä kerrottiin ei yhtään mitään. 

Miran ja kaikkien menetettyjen rakkaittemme muistolle! Juurille! Skool!