Tarinoita osastolta

Iltapala. Se on kohokohta. Vai oliko se kuolaaminen kohokohta? En enää muista, niitä on yhtäkkiä niin paljon. Kärryssä on tarjolla leipää, juustoa, ehkä kinkkua ja sitten mahdollisesti tomaattia taikka kurkun viipaleita. Teetä ja vettä on luontevasti myös. Mitä enempää ihminen voisi toivoa? No ei kuulkaas mitään. Paitsi ehkä…

Seura. Olen vaihtanut osastoa. Vähemmän kuolaamista ehdottomasti, enemmän keskustelua ja sosiaalista toimintaa… APUA!

No kestän sen kyllä. Ihan varmasti. Onhan tämä hauskaakin. Kun olin lätkinyt härskiintynyttä margariinia leivälle ja sen päälle puoliksi kuivahtaneita kinkun siivuja, istuin alas suureen pöytään. Jokaisella tuolilla nökötti joku enemmän tai vähemmän puheliaana. 

Minun vieressäni istuu Jorma (en oikeasti kyllä muista nimeä). Jormalla on pikkutakki päällä ja hän syö ainakin seitsemän leipää jonka päällä on valehtelematta puoli pakettia sitä härskiintynyttä margariinia ja kaikki kinkkusiipaleet mitkä vain löytyi (hyvä ettei minun siivuja alkanut ryöväämään). Jorma on puhelias mies. Hänellä riittää juttua varsinkin siitä, miten hänellä kyllä olisi varaa yksityisellekin, onhan hän yrittäjä. Hänellä on hirveän hyvät sopimukset yksityiselle, eihän työntekijät katsos tiedä, minkälaisia sopimuksia johtajilla on. Jorma voisi tilata tännekin tosta noin vaan johtajalääkärin katsomaan häntä ja homma olisi sillä selvä, mutta kun ei hän viitti…

En voinut mitään, mutta silmäni alkoivat pyöriä samalla tavalla kuin ne nyt oli tottuneet tässä kuluneiden päivien aikana pyörimään. Kuolan sain pidettyä kurissa, mutta haamukuolasin kyllä ja rutkasti. Ihan hetkittäin minä tunnen olevaani ihan terve. Ihan pieninä hetkinä kun Jorma tai kaverit tulevat jutulle. En nyt ihan juhlimaan alkaisi, mutta niinä hetkinä uskon vahvasti tulevaisuuteen. Tai ainakin seuraavaan kahteen minuuttiin.

Enempää en muista. Miksi muistamaankaan. Osasto on kummallinen paikka. Siellä tapaa ihmisiä, joita ei koskaan enää tapaa. Vaikka niin luvattaisiin, ei tapaa.

Kirjoitus menneiltä vuosilta. Rakkaudesta tämäkin.

 Yö on pimeä ja viileä. Takki ei pysy kiinni vaikka kuinka yritän. Hihna nykäisee taaksepäin. Vanha koira on löytänyt hajun, josta se ei pääse irti. Jään paikoilleni seisomaan. Koira on ihana otus. Sen pakottaa hidastamaan. Ehtii katsella maisemia, kun tuo haistelee niin tarkasti kaikki hajut.

”Eikö voi vain viihtyä toisen seurassa? Mitä rakkaus on?” Mies kysyy alavireinen katse minuun käännettynä. ”Hmm, en tiedä. Etkö sinä koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta, että voisit tehdä mitä vain toisen eteen?” Nykäisen hihnasta vähän kovempaa. En jaksa enää odottaa koiraa kun se lyllertää masentavan hitaasti edestakaisin jonkun uroksen hajuissa. ”En” hän sanoo kylmästi. Minua puistattaa. En voi käsittää ettei joku usko rakkauteen. 

Pakotan hartiani pois hyökkäysasennosta ja otan isosiskomaisen ilmeen kasvoilleni. ”Etkö koskaan ole rakastanut ketään enemmän kuin itseäsi?” Kallistan päätäni hieman, sillä haluan kuulla vastauksen kirkkaasti. ”Kerran, mutta siitä seurasi vain huonoa, joten en viitsi enää. En usko, että todella tarvitsee rakastaa ketään enemmän kuin itseään.” Miehen silmissä paistaa vakavuus ja varmuus. Kylmyys, jos minulta kysytään. ”Voi kulta pieni. Elämähän on kamalaa, jos ei rakasta. Sinusta tulee vielä helvetin yksinäinen mies jos et muuta tapaasi ajatella.” 

Mies kääntää katseensa joelle päin. Koira unohtaa vihdoin hajut ja suostuu kulkemaan minun valitsemaa reittiä. Pimeässä ei näy ketään. Kello on lähempänä neljää aamulla, eikä aurinko ole vielä noussut kunnolla. Syyskuun loppu on kostea ja kylmä. Minun pitäisi pestä koiran tassut kun pääsisimme sisälle. ”Minä en halua kompastua enää. Minua on sattunut todella paljon, enkä tiedä onko sinulla siitä käsitystäkään. Minä haluan vain hengailla, pitää hauskaa.” Hän katselee edelleen joelle ja olen aivan varma, että näen pilkahduksen tuskaa silmissä. ”Naisesi rakastaa sinua. Hän ei aio odottaa. Hän haluaa perheen, miehen ja lapsia ja sinä sanot vakavissasi nyt, ettet aio antaa niitä hänelle. Särjet hänen sydämensä. Oletko kertonut hänelle?” Kiihdytän kävelyäni huomaamattani. Koiran kynnet rapisevat asfalttiin kun se yrittää vetää minua muualle.

Minua suuttuttaa tämän miehen tapa ajatella. En ymmärrä miksi hän ei anna itsensä rakastaa, enkä  ymmärrä, miksi hän haluaa tietoisesti satuttaa toista. ”Miksi et kerro hänelle?” Puren hampaita yhteen ja huomaan olevani melkein raivoissani. Hän kulkee hitaasti vierelläni ja katselee välillä koiraa, välillä joen rantaviivaa. ”En halua satuttaa.” Välillämme oleva ikäero kutistuu äkkiä olemattomaksi. Tunnen itseni pieneksi ja turhaksi. ”En minä tiedä. Minä rakastan omaa miestäni enemmän kuin elämää, enemmän kuin mitään muuta. Kiipeän Mount Everestille jos hän pyytää. En ymmärrä sinua.” 

”Et ystävä rakas vieläkään vastannut ensimmäiseen kysymykseeni, mitä rakkaus on? Selitä se minulle. Perustele minulle, miksi minun pitäisi haluta kuolla toisen puolesta.” Ystäväni hymyilee. Turhaudun, koska en osaa selittää. ”Rakkaus on kemiaa. Et voi sille mitään. Jos kerran et voi sille mitään, niin eikö olisi mukavampaa rakastaa sitten kunnolla? Äh, en minä tiedä.” 

Koira haluaisi taas jäädä haistelemaan, mutta nykäisen sen hihnaa turhautuneesti ja se luopuu ajatuksestaan. ”Minä tiedän vain, että rakastan miestäni. Tiedän, että voisin kuolla tämän ihmisen vuoksi ja tiedän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. En minä tiedä rakastanko häntä loppuun asti, mutta nyt minusta tuntuu siltä. Rakkaus on ihana asia. Se antaa elämälleni suolan ja tarkoituksen, kuorruttaa kakkuni ja tuoksuu tuulessa. Jos se ei riitä sinulle selitykseksi, niin en tiedä…” 

Mies pysähtyy. Olemme tulleet joen rantaan pienelle polulle. Vanha koirarouva haistelee innoissaan sinne tänne ja istahtaa odottamaan minua pienelle nurmiläntille. Seisomme vierekkäin ja tähyämme joen uomaa ylös. ”Elli. Me olemme tästä erimieltä. Silti, sinun tapasi rakastaa on sinun tapasi. Minulla on omani.” Hän vetää minut syliinsä ja puristaa lujaa. ”Rakastan sinua silti.” ”Minäkin rakastan sinua, silti.”

Onko sulla jo paska mutsi -palkinto? Mulla on!

"Ponnista!" kätilö sanoi, enkä arvannut, että siitä alkaisi elämäni paras ja kauhein aika. Ponnistin. Ponnistin minkä pystyin ja itkun sekaisin tuntein huomasin, ettei tästä tulisi mitään. Olin luovuttamassa, mutta minua kannustettiin lempeästi ja toistuvasti. Ja tiesinhän minä, ettei tästä enää voi perääntyä. Sattui niin vietävästi aina siihen asti, kun sain koskettaa sinun nenänpäätäsi. Kaikki kipu hävisi. Tai niin luulin. Siltä se tuntui. Sen hetken. 

Toisen synnytyksen kohdalla menetin hetkeksi tajuntani ja kolmannen kanssa se sujui kuin tanssi. Kaikki kolme olivat niin erilaisia, kuten syntyneet lapsetkin. Ja niiden äiti. Jokaisen kohdalla erilainen. Eri ihminen.

Minä olen ollut terroristi, kauhujen kauhu ja maailman paras mutsi. Olen voittanut paskin mutsi -palkinnon monta kertaa omasta mielestäni, mutta myös lasteni. OIkeasti. Olen ollut huono äiti. Mutta myös hyvä. Ehkä paras mitä lapsilleni olisi koskaan voinut tulla. 

Kun sairastuin, järkytyin. Luulin, että nyt minä olen nyt huono äiti. Luulin väärin. Nyt vasta minä olen hyvä äiti. Ennen diagnoosia en suoriutunut äitiydestä kunnialla. Sain raivokohtauksia ja kasvatusmetodini olivat kuin silloisista realitysarjoista kotoisin. Vääristyneitä mielipiteitä ja olettamuksia. Luulin olevani hyvä ja jämpti mutsi. En ollut.

En tajunnut, äitiydestä mitään ennen kolmatta lasta ja diagnoosia. Ennen lääkitystä ja oikeaa hoitoa. En tajunnut siitä kertakaikkiaan mitään. Kaksi vanhempaa lastani joutuivat kärsimään sairauteni varjopuolista aika monta vuotta. 

Voi kun voisin ottaa kaikki ne vuodet takaisin ja muuttaa itseäni. Mutta en voi. Kun voisin siirtää vuoria ja taivaita lasteni vuoksi. Mutta en voi. Nyt maksan sitä velkaa, jonka silloin tein. Ja lapseni myös. 

Elämä ei ole koskaan helppoa. Tiedän sen, mutta olisin voinut antaa paremman startin elämälle, jos... jos... 

Lapseni maksavat minun sauraudestani ja käytöksestäni nyt. Kalliisti. Kauniisti ja kunnialla heistä kaikki rastinsa kantavat ja ehkä joku päivä saan anteeksi. Rakastanhan heitä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Riittääkö se, riittäähän?

Kuolema antaa meille enkeleitä

 Sun henki leijuu mun yllä. Olet mun enkeli. Mun ainoa ja rakkain enkeli. Olen menettänyt sut vain saadakseni sut kokonaan. Omakseni ja ikuisesti. Nyt ja huomenna.

Istut olkapäälläni aina, kun teen tyhmiä. Aina, kun hymyilen ja halaan. Aina, kun olen ystävän lähellä. Lähellä ketä tahansa. Sinä istut siinä ja hymyilet mulle. Teen mitä tahansa.

Et ole hyvä enkeli, et huono. Olet mun enkeli. Et sano mitään, et tee mitään. Et anna mulle merkkejä tai ääniä. Olet vain. Rakkaus olkapäälläni. 

Talvi voi olla kylmä, mutta olkapäälläni on lämmin. Kesä voi olla kuuma, mutta olkapäälläni on viileä. Olet tasapainottava, keinuttava. Olet minun. Olet mun kasvoni, kehoni. Olet mun voimani, heikkouteni. Olet mun kaikkeni. Olet mun enkeli.

Kirjoitan susta tuhannetta kertaa. En viimeistä, en ensimmäistä, tuhannetta. Kirjoitan susta, koska olet mun voimaeläimeni. Elämä joka saa mut elämään. Kuollut joka saa mut tuntemaan, kaipaamaan. Olet mun. Mun enkeli.

Olet erilainen kuin muut. Olet aina ollut. Olen erilainen kun muut. Olen aina ollut. Siksi susta tuli mun enkeli, osa mua. Osa mun elämää vieläkin, silloinkin. Olet nyt ja aina. Ja olen kiitollinen siitä. 

Laittaisin sun kuvan tähän, jos mulla olis. Mut mulla ei oo enää. En muista mihin olen sen laittanut. Sen yhden ainoan kuvan. Piirrän sut siksi mielessäni uudelleen ja uudelleen. Sä oot kaunis. Aina vaan.

Migreeni on paholaisen keksintö

Voi vittu, että sattuu päähän. Taas. Mua on sattunut päähän aina pikkulikasta saakka. Se ei ole aurallista migreeniä. Auratonta. Jonkun mielestä sitä helpointa, mutta voin vakuuttaa, että se,  joka niin luulee, !! Tervetuloa vaan kokeilemaan. Joka päivä !! 

Tänään olen yrittänyt nukkua sitä pois, lääkinnyt sitä, tehnyt mielikuvaharjoituksia, ulkoillut, juonut, syönyt, käynyt vessassa. 

Mikään ei nyt auta. En näe kunnolla. Tietokoneen näytön teksti on kissan kokoisilla fonteilla. Suuta kuivaa, vaikka lipitän vettä (kohtuudella) koko ajan. Kaikki äänet vituttaa ja valot satuttaa. Huono omatunto kolkuttaa ja masennus lisää tuskan tuntua. 

Mulla on diagnosoitu hemipleginen migreeni ja sekä auraton migreeni. Ei onneksi muuta. Tämä on ollut ihan perseestä. Joka päivä jonkin asteista kipua. Joskus kaivellaan jäisellä lusikalla silmäkuoppaa ja toisinaan töhnäsärkee ohimolla. Joskus sattuu niin paljon, etten pysty olemaan, toisinaan taas pystyn elämään normaalia elämää säryn värittämänä.

Mun onnekseni ympärilläni ei elä vähätteleviä, hyvää tarkoittavia neuvoja antavia hömötiaisia, jotka eivät oikeasti ymmärrä. Ehkä mun ympärillä olevat ihmiset ei ymmärrä, mutta he haluavat ymmärtää ja antavat mulle tilaa. Kiitos.

Migreeni on invalidisoiva sairaus joka heikentää kaikenlaisia kykyjä ja pystymisiä. On päiviä, jolloin muistini takkuilee ja keskisttymiskyky on ihan nollassa. Päiviä, jolloin selviydyn kunnialla. Päiviä, jolloin voisin vain nukkua ja päiviä, jolloin virtaa riittää vaikka muille jakaa. Ihan siis normaali meininkiä. Pikkuisen vain kivun värittämää.

Tilanne tänään on jotenkin epärealistinen. Jouduin aloittamaan taas uuden lääkkeen mieltäni hoitamaan, mutta lääkkeessä on mutta. Sitä ei voi syödä samaan aikaan buranan tai miranaxin kanssa, jotka ovat minun pääasiallisia migreeninhoitolääkkeitä. Auts. Jäljelle jää panadol. Joka on sama kun paperia mussuttaisi.  Ennen kuin ihmettelet, miksi en saa estolääkkeitä tai miksi en saa kohtauslääkkeitä, niin minulla on siis sen tyyppiset migreenit, joihin ei voi ottaa kohtauslääkettä. Vain perus särkylääkkeet käy. En myöskään ole saanut vastetta MISTÄÄN estolääkkeestä joita olen kokeillut (vuosien aikana kymmeniä). Uusimmat maksavat niin paljon, ettei minulla ole niihin yksinkertaisesti enää varaa. Kiitos hävityn hometalo oikeudenkäynnin. Enkä mä halua enää kokeillakaan. En jaksa. Ensin puserretaan kaikki toivo siihen lääkkeeseen, se tuntuu vörkkivän ja sitten kaboom! Ne tulee takaisin. Niin monta kertaa nähty.

Onneksi en ole nyt töissä. Jos siitä nyt jotain onnea haluaa löytää. Ei tarvitse ottaa sairaspoissaoloja sen vuoksi. Ei tarvitse väkisin pusertaa vaan voi menna paskalle silloin kun paskattaa. 

Aamen.

Jätän kaiken vuoksesi.

 Sinun ihanan kiihkeä hengityksesi tuntuu minussa. Joka soluni hengittää sinua kuin olisit viimeinen hengenvetoni. Rakastan sinua kiihkeästi ja vertahyytävästi. Yksin.

Kävelen katua pitkin ja näen ympärilläni vain zombeja joilla ei ole määränpäätä, eikä älykkyyttä. He eivät ymmärrä minua. He eivät ymmärrä rakkauttani ja vaikka kuinka selitän, en saa sanottua mitään.

Katu päättyy ja päättyy päivä. Minä jään seisomaan tuuleen ja tuiskuun. Kaipaan sinua. Kaipaan sinua liikaa. Se sattuu. Puristaa minut pieneksi.

Puista varisee viimeisetkin lehdet ja talvi kiristää otteensa minusta. Haluan vain olla. Mennä ja tuntea itseni voimalliseksi, voittamattomaksi. Tunnen miten veri virtaa suonissani kuohuen. 

En välitä tästä elämästä. Haluan vain elää kanssasi. Haluan olla ikuisesti sinun. Haluan elää ja kuolla kanssasi. Jätän kaiken. Saanhan jättää kaiken? Jätän lapset, miehen ja elämän. Koiran ja kaiken. Sinun vuoksesi. 

Sinun vuoksesi mania.

En ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää.

 "Peittele minut!" Hän pyytää ja katson häntä säälien. En voi muutakaan, tai siltä minusta tuntuu. Istun hänen vuoteensa vierelle ja peittelen. "Noin. Nyt minä menen..." Nousen ja poistun.  

Huoneeni ovi tuntuu liian kevyeltä. Se ei pidä poissa tuota ihmistä, joka haluaa hallita. Minua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten saa henkeä enää. Kirjoitan päiväkirjaani merkinnän.  

"Jos ikinä tuntuu tältä pitkässä parisuhteessa, juokse!" 

Jos alkaisin inhota sitä ihmistä, ketä rakastan, istun alas ja pyydän lupaa lähteä, lähden. Jos alkaisin inhota. Olin varma, että alkaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Vesi liplattaa hiljaa ja tuuli on leppeä. Juuri sellainen täydellinen. Aurinko lämmittää ihanasti, juuri niin, kuin kuuluu. Vene lipuu veden päällä kevyesti. Juuri sillälailla täydellisesti. Olen onnellinen. Katson sinua.  

En muista enää miksi peittelin ja luin satuja ihmiselle, joka satutti minua vuosia. En enää muista miksi vihasin ja miten paljon. Mutta sinut minä muistan. 

Muistan kun käveltiin hiekkatiellä. Talutit pyörääsi ja kysyin ujosti; "Mikä on sun sukunimi?" Ja sinä kiusasit minua arvuuttelemalla. En muistanut sitä. Se unohtui rakastumisen puuskassa.  

Sitä nimeä olen kantanut kohta kaksikymmentävuotta. Sitä nimeä, jota en muistanut silloin hiekkatiellä. Muistan sen nyt. 

Muistan, kuinka kuiskasin korvaasi; "Taidan rakastaa sinua..." Ja sinä vastasit; "Niin mäkin sua." Se muisto voimaannuttaa minut.  

Niiden sanojen vuoksi, en enää muista, kuinka itkin yksin pimeässä huoneessa, etten enää jaksa. Ei ulospääsyä, vain tulevaisuuden pelkoa.

Sinä tulit silloin ja pelastit minut. Nostit ylös lattialta ja suutelit suulle. Pyyhit kyyneleeni ja pidit sylissäsi. Suljit suihkun, jonka alla itkin vaatteet päällä. Soitit apua, kun huusin sitä. En enää tunne sitä tuskaa, enkä ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää. Kirjoitan sinne; "Rakastan sinua. Vieläkin."