Kirjoitus menneiltä vuosilta. Rakkaudesta tämäkin.

 Yö on pimeä ja viileä. Takki ei pysy kiinni vaikka kuinka yritän. Hihna nykäisee taaksepäin. Vanha koira on löytänyt hajun, josta se ei pääse irti. Jään paikoilleni seisomaan. Koira on ihana otus. Sen pakottaa hidastamaan. Ehtii katsella maisemia, kun tuo haistelee niin tarkasti kaikki hajut.

”Eikö voi vain viihtyä toisen seurassa? Mitä rakkaus on?” Mies kysyy alavireinen katse minuun käännettynä. ”Hmm, en tiedä. Etkö sinä koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta, että voisit tehdä mitä vain toisen eteen?” Nykäisen hihnasta vähän kovempaa. En jaksa enää odottaa koiraa kun se lyllertää masentavan hitaasti edestakaisin jonkun uroksen hajuissa. ”En” hän sanoo kylmästi. Minua puistattaa. En voi käsittää ettei joku usko rakkauteen. 

Pakotan hartiani pois hyökkäysasennosta ja otan isosiskomaisen ilmeen kasvoilleni. ”Etkö koskaan ole rakastanut ketään enemmän kuin itseäsi?” Kallistan päätäni hieman, sillä haluan kuulla vastauksen kirkkaasti. ”Kerran, mutta siitä seurasi vain huonoa, joten en viitsi enää. En usko, että todella tarvitsee rakastaa ketään enemmän kuin itseään.” Miehen silmissä paistaa vakavuus ja varmuus. Kylmyys, jos minulta kysytään. ”Voi kulta pieni. Elämähän on kamalaa, jos ei rakasta. Sinusta tulee vielä helvetin yksinäinen mies jos et muuta tapaasi ajatella.” 

Mies kääntää katseensa joelle päin. Koira unohtaa vihdoin hajut ja suostuu kulkemaan minun valitsemaa reittiä. Pimeässä ei näy ketään. Kello on lähempänä neljää aamulla, eikä aurinko ole vielä noussut kunnolla. Syyskuun loppu on kostea ja kylmä. Minun pitäisi pestä koiran tassut kun pääsisimme sisälle. ”Minä en halua kompastua enää. Minua on sattunut todella paljon, enkä tiedä onko sinulla siitä käsitystäkään. Minä haluan vain hengailla, pitää hauskaa.” Hän katselee edelleen joelle ja olen aivan varma, että näen pilkahduksen tuskaa silmissä. ”Naisesi rakastaa sinua. Hän ei aio odottaa. Hän haluaa perheen, miehen ja lapsia ja sinä sanot vakavissasi nyt, ettet aio antaa niitä hänelle. Särjet hänen sydämensä. Oletko kertonut hänelle?” Kiihdytän kävelyäni huomaamattani. Koiran kynnet rapisevat asfalttiin kun se yrittää vetää minua muualle.

Minua suuttuttaa tämän miehen tapa ajatella. En ymmärrä miksi hän ei anna itsensä rakastaa, enkä  ymmärrä, miksi hän haluaa tietoisesti satuttaa toista. ”Miksi et kerro hänelle?” Puren hampaita yhteen ja huomaan olevani melkein raivoissani. Hän kulkee hitaasti vierelläni ja katselee välillä koiraa, välillä joen rantaviivaa. ”En halua satuttaa.” Välillämme oleva ikäero kutistuu äkkiä olemattomaksi. Tunnen itseni pieneksi ja turhaksi. ”En minä tiedä. Minä rakastan omaa miestäni enemmän kuin elämää, enemmän kuin mitään muuta. Kiipeän Mount Everestille jos hän pyytää. En ymmärrä sinua.” 

”Et ystävä rakas vieläkään vastannut ensimmäiseen kysymykseeni, mitä rakkaus on? Selitä se minulle. Perustele minulle, miksi minun pitäisi haluta kuolla toisen puolesta.” Ystäväni hymyilee. Turhaudun, koska en osaa selittää. ”Rakkaus on kemiaa. Et voi sille mitään. Jos kerran et voi sille mitään, niin eikö olisi mukavampaa rakastaa sitten kunnolla? Äh, en minä tiedä.” 

Koira haluaisi taas jäädä haistelemaan, mutta nykäisen sen hihnaa turhautuneesti ja se luopuu ajatuksestaan. ”Minä tiedän vain, että rakastan miestäni. Tiedän, että voisin kuolla tämän ihmisen vuoksi ja tiedän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. En minä tiedä rakastanko häntä loppuun asti, mutta nyt minusta tuntuu siltä. Rakkaus on ihana asia. Se antaa elämälleni suolan ja tarkoituksen, kuorruttaa kakkuni ja tuoksuu tuulessa. Jos se ei riitä sinulle selitykseksi, niin en tiedä…” 

Mies pysähtyy. Olemme tulleet joen rantaan pienelle polulle. Vanha koirarouva haistelee innoissaan sinne tänne ja istahtaa odottamaan minua pienelle nurmiläntille. Seisomme vierekkäin ja tähyämme joen uomaa ylös. ”Elli. Me olemme tästä erimieltä. Silti, sinun tapasi rakastaa on sinun tapasi. Minulla on omani.” Hän vetää minut syliinsä ja puristaa lujaa. ”Rakastan sinua silti.” ”Minäkin rakastan sinua, silti.”