En ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää.

 "Peittele minut!" Hän pyytää ja katson häntä säälien. En voi muutakaan, tai siltä minusta tuntuu. Istun hänen vuoteensa vierelle ja peittelen. "Noin. Nyt minä menen..." Nousen ja poistun.  

Huoneeni ovi tuntuu liian kevyeltä. Se ei pidä poissa tuota ihmistä, joka haluaa hallita. Minua ahdistaa, itkettää ja tuntuu, etten saa henkeä enää. Kirjoitan päiväkirjaani merkinnän.  

"Jos ikinä tuntuu tältä pitkässä parisuhteessa, juokse!" 

Jos alkaisin inhota sitä ihmistä, ketä rakastan, istun alas ja pyydän lupaa lähteä, lähden. Jos alkaisin inhota. Olin varma, että alkaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Vesi liplattaa hiljaa ja tuuli on leppeä. Juuri sellainen täydellinen. Aurinko lämmittää ihanasti, juuri niin, kuin kuuluu. Vene lipuu veden päällä kevyesti. Juuri sillälailla täydellisesti. Olen onnellinen. Katson sinua.  

En muista enää miksi peittelin ja luin satuja ihmiselle, joka satutti minua vuosia. En enää muista miksi vihasin ja miten paljon. Mutta sinut minä muistan. 

Muistan kun käveltiin hiekkatiellä. Talutit pyörääsi ja kysyin ujosti; "Mikä on sun sukunimi?" Ja sinä kiusasit minua arvuuttelemalla. En muistanut sitä. Se unohtui rakastumisen puuskassa.  

Sitä nimeä olen kantanut kohta kaksikymmentävuotta. Sitä nimeä, jota en muistanut silloin hiekkatiellä. Muistan sen nyt. 

Muistan, kuinka kuiskasin korvaasi; "Taidan rakastaa sinua..." Ja sinä vastasit; "Niin mäkin sua." Se muisto voimaannuttaa minut.  

Niiden sanojen vuoksi, en enää muista, kuinka itkin yksin pimeässä huoneessa, etten enää jaksa. Ei ulospääsyä, vain tulevaisuuden pelkoa.

Sinä tulit silloin ja pelastit minut. Nostit ylös lattialta ja suutelit suulle. Pyyhit kyyneleeni ja pidit sylissäsi. Suljit suihkun, jonka alla itkin vaatteet päällä. Soitit apua, kun huusin sitä. En enää tunne sitä tuskaa, enkä ole kirjoittanut päiväkirjaani, etten rakasta sinua enää. Kirjoitan sinne; "Rakastan sinua. Vieläkin."