perjantai 5. marraskuuta 2021

"Kun kitara soi, ei itkeä saa."

 Kannattelen itseäni kuilun partaalla. Olen eheä, vai olenko. Itkenkö vai nauranko, en tiedä enää.

Minun on jatkettava. Hiljaisuus loputon. Ei pääty, vaikka huudan. Huomaan olevani yksin. Sittenkin, vaikka en koskaan uskonut sitä mahdolliseksi. 

Kuilu on syvä ja pimeä. Se kutsuu minua luokseen, mutta pyristelen vastaan. Saanko tuntea näin? Pitääkö minun vain hypätä ja antaa sen viedä mukanaan? Niinkö kuuluu tehdä? Kerro minulle, en tiedä. En ole koskaan ollut tässä. Olen katsellut ennenkin kuilua, mutta en koskaan näin.

Yksinäisyys on raastavaa. Se repii minua, vaikka tappelen vastaan. Sen pieni pää on noussut sielussani esille veren kätköistä. Kuohun yli äyräitten, vaikka olen tyyni.

Mieleni pieni. Älä tee temppujasi. Anna minun selvitä tästä. Älä sinäkin jätä minua yksin. Mieleni pieni. Jätän taakseni kaiken, johon olen kasvanut kiinni. Jäljelle jää vain ammottava haava, jonka umpeutuminen ei ole mahdotonta, mutta saatanallista. Kuin joku kaataisi viinaa haavalle uudestaan ja uudestaan.

"suru soittaa mustin koskettimin..." kuuntelen. Kuuntelen. Suru saa minut vaikeroimaan. Yksin.

Se päivä jona sinä jätit minut

Sinä päivänä jona sinä jätit minut, peruskallioni järkkyi. 

Sinä päivänä jona sinä jätit minut, mieleni läikkyi.

Sinä päivänä jona sinä jätit minut, jäin yksin.

Sinä päivänä, itkin.


En osannut odottaa tätä

Minua, minua älä jätä

Katson sinua silmiin viimeistä kertaa, enkä tiedä miten selviän

Silmiisi katson, enkä tiedä miten sinua ilman elän


Kun jokin sinussa vihdoin liikahtaa

Otan sen itseeni ja syleilen

Kun jokin minussa liikahtaa

annan sen sinulle ja rukoilen


Kaiken se kesti, vaan ei tätä

Kaiken se kesti, vaan ei minua

Annoin kaikkeni, mutten kaikkeani

Annoit kaikkesi ja kaikkesi


Miten purkaa nämä vuodet kipeät ja onnelliset

Miten jättää tämä kaikki taakse

Sinua, sinua kaipaan


Itkin yöllä, itkin päivällä ja haluan, että olet minun vielä

Mutta tiedän, että tämä oli sanasi viimeinen


Siksi kiitän sinua kaikesta

Kaikesta tästä

Olen saanut sinulta niin paljon

Enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa


Minä rakastan sinua





keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Jälleen häpeä. Tuo katala kaveri, joka kiusaa aina vaan.

 Olen mukana vertaisohjaajana Mielenterveyden Keskusliiton kurssilla ja siellä puheenaiheena on ollut häpeä.

Me koemme erilaista häpeää samoista asioista. Ja nyt puhun meistä mielenterveyskuntoutujista.

Me koemme usein häpeää omasta sairaudestamme, kiloistamme, omista ajatuksistamme, sanoistamme, ja vaikka sun mistä. Mitään näistä ei pitäisi hävetä. Ei kannattaisi hävetä, sillä häpeä on raskas taakka kantaa.

Itse häpesin/häpeän omaa sairauttani. Häpeän köyhyyttäni, vartaloani, kohta taas minua koskettavaa työttömyyttäni. Häpeän niitä joskus enemmän, toisinaan vähemmän.

Enempinä hetkinä itken yksin hiljaa vuoteessa. Varon, ettei kukaan kuule. Itken sitä, ettei minulla ole voimia estää täyttymistäni häpeällä. Etten pysty taistelemaan sitä vastaan. Että hukun sen alle ja annan itseni velloa siinä.

Tänään en häpeä. Olen kirjoittanut ja vastaillut ihmisten teksteihin kertomalla, ettei tarvitse hävetä. Että sen häpeän voi voittaa. Pienillä asioilla. Niin kuin kaiken ahdistuksen, masennuksen, hiljaisuuden ja kaiken. Kaiken voi korjata pienillä askelilla. Niin pienillä, ettei niitä välttämättä huomaa ensin, mutta kun oikein tarkkaan katsoo niin ne näkee.

On ristiriitaista, kun ihmiset on joskus pahoja. Ei voi kertoa, sillä häpeää ja tietää, että toinen kiusaa jos kertoo. Silloin juuri pitäisi kertoa. Voittaa oma häpeä. Kertoa ja kuulla, ettei tuo ihminen ole minulle. Että tästä ihmisestä voisi pysyä mahdollisuuksien mukaan kaukana. Ja minä ihan rehellisesti uskon, että pahoista ihmisistä voi päästää irti jos itsellä löytyy siihen voimaa. Mutta voimaa se vaatii. Ja sitä ei välttämättä ole. Tiedän.

Siksi kannustan kaikkia ottamaan niitä pieniä askelia pois häpeästä. Karistamaan ainakin sen taakan harteiltaan. Että olisi voimaa taistella paremman elämän puolesta. 


Voimaa ja valoa.

maanantai 24. toukokuuta 2021

Raiskattu mieli. Kohdattu vääryys. Menetetyt ystävät. Kiitos silti.

Olen maannut valveilla vuoteessani lukemattomia kertoja sekaisin tuntein. Ollako onnellinen siitä, mitä olen saanut. En ehkä koskaan olisi saanut kaikkea tätä ilman elämäni kohtaloita. Vai ollako surullinen, vihainen ja katkera niistä kohtaloista, jotka satuttivat minua niin paljon, etten edes muista kaikkea.

Suurin kohtaamani vääryys ei ollut ne kerrat kun minut hakattiin mustelmille. Ei ne kerrat, kun minut kiusattiin itkemään yksin huoneeni nurkkaan. Ei ne kerrat, kun minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.

Vaan se kerta, kun minua kohdeltiin seksuaalisena objektina lapsena. Kun minua rakastettiin, vaikka en halunnut tulla rakastetuksi. Kun minua haluttiin, vaikka en halunnut olla haluttava. Kun minua raiskattiin  sanoilla, ei teoilla. Kun minua syyllistettiin ja pahoinpideltiin kielikuvallisesti. Se. Se oli pahin kohtaamani vääryys. Se, että menetin lapsuuteni, nuoruuteni ja lähes kaikki ystäväni. Kaiken, mikä oli minulle tärkeää. 

En koskaan saanut ystäviäni takaisin kuten he silloin olivat. En koskaan ole saanut itsetuntoani takaisin, en neitsyyttäni, en väkivallatonta lapsuuttani. 

Minusta tuli kuitenkin ihminen. Virheitä tekevä, mutta ihminen. Sairas, mutta ihminen. Äiti ja ihminen. Puoliso ja rakastettu. Minusta tuli elävä.

Siksi voin olla kiitollinen, en vihainen ja katkera. Jos vaikka ajoittain itkenkin menetettyjä ystäviäni ja menetettyä lapsuuttani/nuoruuttani, olen minä elossa.

Kiitos siitä.



perjantai 14. toukokuuta 2021

ADHD -diagnoosi avun saamiseksi

Erityisyys. Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä. Minulla on erityisiä lapsia. Kolme. Jokaisella vanhemmalla on erityisiä lapsia ja useilla erityisiä. 

Kahdella minun erityisistäni on diagnoosi. On ollut helpotus saada diagnoosi, sillä se on helpottanut elämää monilla eri tavoilla. Tai se on helpottanut avunsaamista. Elämä ei ole vielä helpompaa. 

Puuttuu oikea lääkitys ja oikea apumuoto. Kaikki on vielä niin tuoretta ja uutta. Olemme vielä vereslihalla. Haavojen paraneminen vie aikaa. Mutta onko ne haavat kuinka syviä? Uskon, että jollain toisella ne voisi olla vielä syvempiä kuin meillä. Se johtunee siitä, että olen itse mielenterveyskuntoutuja ja nämä asiat on minulle osittain tuttuja. 

No, diagnoosi itsessään ei ole minulle tuttu, vaikka varmasti jokainen meistä on kuullut sen. "Toi on ihan ADHD!" Jokainen on joko kuullut heiton, tai heittänyt sen itse. 

ADHD mielletään usein "sairaudeksi", joka tekee lapsesta "liian" vilkkaan ja ehkä aggressiivisen. Mutta mikä on totuus? Se on yhtä moninainen, kuin on "sairastuneiden" joukkokin. On aikuisia ja lapsia. On vilkkaita ja rauhallisia. On niitä, jotka menestyvät koulussa ja niitä, jotka kärsivät työelämässä keskittymisen puutteesta.

Mielestäni ADHD ei ole "sairaus" vaan ominaisuus, voimavara. Sellainen, mikä antaa, ei ota. Siitä on nyt onneksi tullut vertaiskirjallisuuttakin ja ne on olleet menestyksiä. Olen sitä mieltä, että vertaisuus on supervoima. Se antaa jaksamista ja ymmärrystä. Helpotusta ja lohtua. 

On haasteellista selittää pienelle lapselle, mitä ADHD -diagnoosi tarkoittaa, kun jo pienikin lapsi on kuullut aikaisemmin mainitsemani heiton ja luonut oman mielikuvansa tyypistä. Tyypistä, joka vipeltää joka paikkaan, koskee kaikkialle, kiusaa, härnää ja höseltää. Selitä siinä nyt sitten, että sinulla on erityyppinen tilanne. Tilanne, jossa mikään ei tunnu onnistuvan. Mikään mihin pitäisi keskittyä on haastavaa ja ylivoimaista, paitsi se mieleinen tekeminen. Siihen uppoudutaan täysillä.

Olemme jo vuosia hakeneet apua. Olemme saaneet vain tutkimista ja hutkimista. Olemme anelleet ja pyytäneet käytännön apua, mutta mikään diagnoosi tähän mennessä, ei ole "oikeuttanut" apuun. 

Tilanne on nyt toinen. Saimme "oikean" diagnoosin ja apua on tyrkyllä. Toki, kaikki tapahtuu melko hitaasti, mutta tapahtuu anyhow. Jälleen meitä tutkitaan, mutta nyt ei enää hutkita. Nyt mietitään, miten meitä voitaisiin auttaa ja kaikki vaihtoehdot kolutaan läpi. Hyvä. Tätä olemme odottaneet jo neljä vuotta. 

Ymmärrän kyllä, että diagnoosin saaminen on ollut vaikeaa, sillä oireet on olleet niin moninaiset ja vaikeasti tunnistettavat, mutta miksi meille ei ole annettu apua, vaan se on toistuvasti evätty? Luulen, että se johtuu siitä, että resurssit on vajaat. Ettei riitä kaikille apua haluaville tekijöitä, apua antavia. Mutta miksi nyt? Miksi tämä diagnoosi on sitten parempi kuin se toinen? En tiedä. Ehkä koulumenestyksellä on oma vaikutuksensa.

Nyt, kun tilanne näkyy koulussa huolestuttavana ja vaikeana, niin on herätty siihen, että tilanne on päällä. Aikaisemmin hommat koulussa sujui vähän paremmin. Vähän. Nyt, kun tilanne on katastrofaalinen, on siihen pakko tarttua. 

No. Mutta nyt meitä autetaan ja hyvä niin. Asiat etenee, vaikkakin ehkä vähän hitaasti, mutta kuitenkin. 
Olemme onnellisia, vaikka tilanne onkin mikä on. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

Pusuja.


tiistai 11. toukokuuta 2021

Turhaa lätinää ei mistään.

Katselen ikkunasta ulos. Jälleen rauhallinen työpäivä. Kokouksia, "paperin" pyörittelyä ja ihmettelyä.

Kevät on jo pitkällä. Lehdet alkaa tulla puihin ja kukat kukkii. Viime viikonloppu oli viileä, mutta nyt lämpö hivelee käsivarsilla.

En ole kirjoittanut omaa tekstiä pitkään aikaan ja se alkaa tuntua sydänalassa. Kirjoittaminen on henkireikä, joka palauttaa minut kaivonpohjalta tai korkeuksista maantasalle.

Katselen edelleen ulos. Lämpötila heittelee 18-20 välille. Kesäisen lämmintä. Ihanaa. Tätä olen odottanut koko pitkän talven. Tätä ja näitä rajoitusten purkamisia. Haluan nähdä ystäviä.

Ja näenkin. Viime viikonloppu oli ihana, lukuun ottamatta sitä halkoa, joka putosi varpaalleni, joka on nyt tautisen kipeä ja kauniin kirjava. Ystäviä ja puheen sorinaa. Juttua talvesta, työtilanteesta, elämästä, koronasta ja lasten kasvatuksesta. Kaikesta. Ja se ymmärryksen määrä... Saan ystäviltäni ymmärrystä. Ja se on tärkeää. Kukaan ei vähättele tai pakota ajattelemaan positiivisesti, vaan he ymmärtävät. Minua ja minun elämääni. 

Elämäni ei ole helppo, mutta ei totisesti vaikemmastakaan päästä. Olen saanut niin paljon ja minulla on niin paljon. Vaikka elämä tuntuu keuhkoissa ja näkyy naamasta, niin en koe olevani lannistunut tai maahan lyöty. En ole masentunut, enkä liiemmälti maaninen. Olen juuri sellainen, kuin minä olen. Normaali. Omien pikkuvikojeni kanssa.

Ulkona on raikasta ja ihanaa. Voisin kävellä ja kävellä ja kävellä. Mutta työt häiritsevät jatkuvaa kävelemistä. Niinpä pitää vain nauttia niistä hetkistä, kun pääsee ulos.

Pointti tälle lyhyelle postaukselle oli ehkä se, että en ole unohtanut teitä! Enkä kadonnut mihinkään. Olen edelleen täällä, mutta vähän vain kiireisenä. Kiireet ei kuitenkaan jatku koko kesää, että varmasti pääsen taas kirjoittamisen makuun tässä. 

Ollaan toistemme tukena ja läsnä vaikkakin ehkä kaukana. Palataan!

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Luonnevikainen vai luonteenomainen?

Pitkään olen ollut hiljaa. Olen miettinyt, ollut uupunut ja voipunut. Ollut niin poikki, etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa. Minulla ei ole ollut virtaa.

Onko nytkään, en tiedä, mutta minulla on tunne, että on kirjoitettava.

Istun satulatuoliini ja nostan pöydän sopivaan korkeuteen. Viritin itseni tunnelmaan käymällä lyhyellä kävelyllä (ilman koiraa) ja kuuntelemalla Michelle Obaman kirjaa. Halusin, että minulla on sanottavaa, mutta ei ole.

Halusin kirjoittaa kohtaamastani vääryydestä, kohtaamastani epäoikeudenmukaisuudesta, masennuksesta, rikotusta sielusta. Jostain, mikä koskettaa minua syvästi. Mutta ei. 

Vai ehkä sittenkin? Minun lapsellani on nyt diagnoosi. Sellaiseen sairauteen, jota voisi pitää lähinnä ehkä monen luonteenpiirteenä, mutta mikä vaatii lääkityksen ollessaan liian päällekäyvä. Jokuhan voisi ajatella, että miksi luonteenpiirrettä pitää lääkitä. No. En mene siihen tässä sen enempää kuin, että pärjätäkseen hän tarvitsee sitä. Ja minä teen äitinä kaikkeni, jotta hän pärjää.

Tieto ja diagnoosi oli meille helpotus. Olimme odottaneet sitä ja ennen kaikkea konkreettisia keinoja auttaa lasta jo useamman vuoden. 

Tämä kaikki alkoi eskarista. Siellä huomattiin syrjään vetäytyvä lapsi, jolla oli vakavia ongelmia ja puheita. Me huomasimme kotona saman ja niin alkoi lääkärissä ramppaaminen.

Hän on jo tottunut lääkäreihin. Onhan hän ravannut siellä jo neljä vuotta. NELJÄ vuotta! Saimme diagnoosin viime viikolla. Noh, onhan hänellä muitakin diagnooseja, mutta niistä mikään ei ole oikeuttanut saamaan apua. Niinpä kerron alusta.

Menimme erikoissairaanhoidon puheille, kun aloimme epäillä yhdessä eskarin kanssa, että kaikki ei ole kunnossa. Saimme lähetteen kuin ihmeen kaupalla ekan luokan aikana ja ymmärsimme kaikki tilanteen olevan vakava. 

Meitä tutkittiin erikoissairaanhoidon alkuarviointiyksikössä neljä kuukautta, jonka jälkeen oli pitkään hiljaista. Pitkään. 

Kunnes vihdoin asiaan tartuttiin uudelleen ja me pääsimme jälleen erikoissairaanhoidon juttusille. Meille tarjottiin perheterapiaa ja lääkitystä. Me suostuimme ehdoitta terapiaan, mutta lääkityksestä kieltäydyimme. Tässä vaiheessa meille oli jo hyvin selvää, ettemme saisi asitoita rullaamaan ilman apua. Pärjäisimme varmasti, olimmehan pärjänneet kahden vanhemmankin kanssa, mutta huoli lapsesta ja hänen pärjäämisestään oli kova. Perheterapia kuitenkin suureksi tyrmistyksestämme huolimatta evättiin. Ja näin olimme takaisin alkupisteessä.

Pikkuhiljaa alettiin siirtyä kesään ja lomat alkaisivat. Meille sinänsä helpotus, sillä oppimisongelmat ja keskittymisvaikeudet koulussa olivat alkaneet vaikuttaa kaikkeen.

Erikoissairaanhoito tuuppasi meidät perheneuvolaan. Eivät halunneet jättää yksin tätä hädässä olevaa perhettä. Mutta koska emme halunneet lääkitystä, he eivät voisi auttaa. 😖

Perheneuvola otti meidät vastaan toisen luokan syksyllä. Me kävimme siellä kuuliaisesti keskustelemassa asioistamme ja pyysimme toistuvasti muutakin kuin keskusteluapua lapsellemme. Sitä emme saaneet.

Sen sijaan me keskustelimme päät pääksytysten ja leuat jauhamisesta puutuneina niin, että minusta alkoi tuntua, ettei mistään ole enää apua. Meni kuitenkin hetki, kun lapsen tilanne taas kääntyi huonompaan ja he päättivät kokeilla onneaan ja lähettää meidät takaisin erikoissairaanhoitoon. 

Meitä ei otettu sinne.

Perheneuvola ja me yhdessä päätimme tässä kohtaa, että nyt pidetään tauko. No hyvä niin, sillä me olimme aivan loppu kaikesta puhumisesta ja halusimme konkretiaa.

Tuli kevät. Korona kevät. Oi, että olin onnellinen siitä, että en ollut työssä tuona aikana. Minulla oli kaikki aika antaa lapselle tukea koulunkäyntiin kotona ja se tuottikin tulosta. Mutta se kasvatti myös huolta.

Huomasin, miten hommat ei suju. Ei sitten ollenkaan. Kaikki oli vaikeaa ja ikävää ja vaikka lapsi kuinka yritti, mikään ei auttanut. 

Laitoin viestiä perheneuvolaan, että nyt olemme avun tarpeessa. Tilanne on ihan kamala ja lapsen on saatava apua. He vastasivat minulle nopeasti ja jälleen huomasin, että olimme keskustelemassa. En väheksy keskusteluapua, mutta... Minulla on hoitokontaktini, jossa pääsen keskustelemaan. Mieheni ei ole puhuvaa sorttia ja sen minkä puhuu, me puhumme keskenämme. Meillä ei ollut, eikä ole tarvetta keskustella omasta arjestamme tai rahahuolistamme. Ne ovat ja pysyvät, halusimme tai emme, turhaa jauhaa niistä.

Keskustelu kuitenkin kääntyi lapsen oppimiseen ja huomasimme melko nopeasti, että nyt tarvitaan uusia tutkimuksia. Niinpä aloimme täyttää loputtomalta tuntuvaa lomakkeiden virtaa ja lapsi kävi psykologilla säännöllisesti. Mukana oli kolme tutkintalinjaa, joista itse pidin kahta vähän hassuna. Mutta olin valmis tutkimaan kaikkea, kunhan lapseni saisi tarvitsemaansa apua.

Nyt on kolmannen luokan kevät ja olemme saaneet diagnoosin. On tunnistettu konkreettisia keinoja millä voidaan autaa ja lääkitys on niistä yksi. Koska olemme saaneet diagnoosin, koulukin pystyy auttamaan meitä paremmin (tosin he ovat olleet kultaakin kalliimpia tässä prosessissa koko ajan). Heillä on työkaluja auttamiseen eri tavalla, kun tiedetään mistä on kyse. Me tulemme saamaan työkaluja ja minä vietän iltani netissä etsien tietoa, jota on!

Olemme onnellisia. Kaikesta huolimatta onnellisia. Meillä on, kuten olen monesti aiemmin sanonut, toisemme ja terveytemme, joka tosin on vähän niin ja näin! 😋

Samalla jaksan ihmetellä sitä, miten helposti perheet jätetään oman onnensa nojaan. Me olemme esimerkiksi pyytäneet tukiperhettä monesti, tuloksetta. Sitä ei vain yksinkertaisesti ole. Ja luulen, että olemme tähän asti olleet häntäpäässä, koska ei ollut sitä oikeaa diagnoosia. Nämä muut kun varmasti pelottivat potentiaalisia apukäsiä.

Perheet jäävät yksin ja jostain pitäisi löytyä voimia taistella oikeuksiensa puolesta. Uskon, että aika moni lapsi jää vaille tarvitsemaansa apua, koska vanhemmilla ei ole jaksamista käydä läpi tätä samaa ruljanssia kuin me. On helpompi "...antaa sen pelata", kun tehdä asialle jotain. Ja ei, EN SYYLLISTÄ! Olen itsekin ihan samalla lailla keksinyt kaiken maailman helpotuksia arkeen, kun voimat ei vain riitä, enkä ole niistä kovinkaan ylpeä. Otetaan tähän vielä huomioon se, miten meiltä vanhemmilta vaaditaan vaikkapa sosiaalisessa mediassa kaikenlaisia hattutemppuja lastemme kasvattamisessa, että en yhtään ihmettele, vaikka ihan "tavallisenkin" lapsen vanhempi väsyy!

Yhteenvetona ja loppukaneettina voinen sanoa, että huraa, huraa, huraa! Asiat etenevät!




Kolme vuotta siitä kun viimeksi sut näin.

Sanoin sulle, että rakastan, mutta en tiennyt, ettei enää koskaan nähtäisi. En kuulisi sun ääntä, en laulaisi sun kanssa, en enää ikinä söis...