Pitkään olen ollut hiljaa. Olen miettinyt, ollut uupunut ja voipunut. Ollut niin poikki, etten yksinkertaisesti ole jaksanut kirjoittaa. Minulla ei ole ollut virtaa.
Onko nytkään, en tiedä, mutta minulla on tunne, että on kirjoitettava.
Istun satulatuoliini ja nostan pöydän sopivaan korkeuteen. Viritin itseni tunnelmaan käymällä lyhyellä kävelyllä (ilman koiraa) ja kuuntelemalla Michelle Obaman kirjaa. Halusin, että minulla on sanottavaa, mutta ei ole.
Halusin kirjoittaa kohtaamastani vääryydestä, kohtaamastani epäoikeudenmukaisuudesta, masennuksesta, rikotusta sielusta. Jostain, mikä koskettaa minua syvästi. Mutta ei.
Vai ehkä sittenkin? Minun lapsellani on nyt diagnoosi. Sellaiseen sairauteen, jota voisi pitää lähinnä ehkä monen luonteenpiirteenä, mutta mikä vaatii lääkityksen ollessaan liian päällekäyvä. Jokuhan voisi ajatella, että miksi luonteenpiirrettä pitää lääkitä. No. En mene siihen tässä sen enempää kuin, että pärjätäkseen hän tarvitsee sitä. Ja minä teen äitinä kaikkeni, jotta hän pärjää.
Tieto ja diagnoosi oli meille helpotus. Olimme odottaneet sitä ja ennen kaikkea konkreettisia keinoja auttaa lasta jo useamman vuoden.
Tämä kaikki alkoi eskarista. Siellä huomattiin syrjään vetäytyvä lapsi, jolla oli vakavia ongelmia ja puheita. Me huomasimme kotona saman ja niin alkoi lääkärissä ramppaaminen.
Hän on jo tottunut lääkäreihin. Onhan hän ravannut siellä jo neljä vuotta. NELJÄ vuotta! Saimme diagnoosin viime viikolla. Noh, onhan hänellä muitakin diagnooseja, mutta niistä mikään ei ole oikeuttanut saamaan apua. Niinpä kerron alusta.
Menimme erikoissairaanhoidon puheille, kun aloimme epäillä yhdessä eskarin kanssa, että kaikki ei ole kunnossa. Saimme lähetteen kuin ihmeen kaupalla ekan luokan aikana ja ymmärsimme kaikki tilanteen olevan vakava.
Meitä tutkittiin erikoissairaanhoidon alkuarviointiyksikössä neljä kuukautta, jonka jälkeen oli pitkään hiljaista. Pitkään.
Kunnes vihdoin asiaan tartuttiin uudelleen ja me pääsimme jälleen erikoissairaanhoidon juttusille. Meille tarjottiin perheterapiaa ja lääkitystä. Me suostuimme ehdoitta terapiaan, mutta lääkityksestä kieltäydyimme. Tässä vaiheessa meille oli jo hyvin selvää, ettemme saisi asitoita rullaamaan ilman apua. Pärjäisimme varmasti, olimmehan pärjänneet kahden vanhemmankin kanssa, mutta huoli lapsesta ja hänen pärjäämisestään oli kova. Perheterapia kuitenkin suureksi tyrmistyksestämme huolimatta evättiin. Ja näin olimme takaisin alkupisteessä.
Pikkuhiljaa alettiin siirtyä kesään ja lomat alkaisivat. Meille sinänsä helpotus, sillä oppimisongelmat ja keskittymisvaikeudet koulussa olivat alkaneet vaikuttaa kaikkeen.
Erikoissairaanhoito tuuppasi meidät perheneuvolaan. Eivät halunneet jättää yksin tätä hädässä olevaa perhettä. Mutta koska emme halunneet lääkitystä, he eivät voisi auttaa. 😖
Perheneuvola otti meidät vastaan toisen luokan syksyllä. Me kävimme siellä kuuliaisesti keskustelemassa asioistamme ja pyysimme toistuvasti muutakin kuin keskusteluapua lapsellemme. Sitä emme saaneet.
Sen sijaan me keskustelimme päät pääksytysten ja leuat jauhamisesta puutuneina niin, että minusta alkoi tuntua, ettei mistään ole enää apua. Meni kuitenkin hetki, kun lapsen tilanne taas kääntyi huonompaan ja he päättivät kokeilla onneaan ja lähettää meidät takaisin erikoissairaanhoitoon.
Meitä ei otettu sinne.
Perheneuvola ja me yhdessä päätimme tässä kohtaa, että nyt pidetään tauko. No hyvä niin, sillä me olimme aivan loppu kaikesta puhumisesta ja halusimme konkretiaa.
Tuli kevät. Korona kevät. Oi, että olin onnellinen siitä, että en ollut työssä tuona aikana. Minulla oli kaikki aika antaa lapselle tukea koulunkäyntiin kotona ja se tuottikin tulosta. Mutta se kasvatti myös huolta.
Huomasin, miten hommat ei suju. Ei sitten ollenkaan. Kaikki oli vaikeaa ja ikävää ja vaikka lapsi kuinka yritti, mikään ei auttanut.
Laitoin viestiä perheneuvolaan, että nyt olemme avun tarpeessa. Tilanne on ihan kamala ja lapsen on saatava apua. He vastasivat minulle nopeasti ja jälleen huomasin, että olimme keskustelemassa. En väheksy keskusteluapua, mutta... Minulla on hoitokontaktini, jossa pääsen keskustelemaan. Mieheni ei ole puhuvaa sorttia ja sen minkä puhuu, me puhumme keskenämme. Meillä ei ollut, eikä ole tarvetta keskustella omasta arjestamme tai rahahuolistamme. Ne ovat ja pysyvät, halusimme tai emme, turhaa jauhaa niistä.
Keskustelu kuitenkin kääntyi lapsen oppimiseen ja huomasimme melko nopeasti, että nyt tarvitaan uusia tutkimuksia. Niinpä aloimme täyttää loputtomalta tuntuvaa lomakkeiden virtaa ja lapsi kävi psykologilla säännöllisesti. Mukana oli kolme tutkintalinjaa, joista itse pidin kahta vähän hassuna. Mutta olin valmis tutkimaan kaikkea, kunhan lapseni saisi tarvitsemaansa apua.
Nyt on kolmannen luokan kevät ja olemme saaneet diagnoosin. On tunnistettu konkreettisia keinoja millä voidaan autaa ja lääkitys on niistä yksi. Koska olemme saaneet diagnoosin, koulukin pystyy auttamaan meitä paremmin (tosin he ovat olleet kultaakin kalliimpia tässä prosessissa koko ajan). Heillä on työkaluja auttamiseen eri tavalla, kun tiedetään mistä on kyse. Me tulemme saamaan työkaluja ja minä vietän iltani netissä etsien tietoa, jota on!
Olemme onnellisia. Kaikesta huolimatta onnellisia. Meillä on, kuten olen monesti aiemmin sanonut, toisemme ja terveytemme, joka tosin on vähän niin ja näin! 😋
Samalla jaksan ihmetellä sitä, miten helposti perheet jätetään oman onnensa nojaan. Me olemme esimerkiksi pyytäneet tukiperhettä monesti, tuloksetta. Sitä ei vain yksinkertaisesti ole. Ja luulen, että olemme tähän asti olleet häntäpäässä, koska ei ollut sitä oikeaa diagnoosia. Nämä muut kun varmasti pelottivat potentiaalisia apukäsiä.
Perheet jäävät yksin ja jostain pitäisi löytyä voimia taistella oikeuksiensa puolesta. Uskon, että aika moni lapsi jää vaille tarvitsemaansa apua, koska vanhemmilla ei ole jaksamista käydä läpi tätä samaa ruljanssia kuin me. On helpompi "...antaa sen pelata", kun tehdä asialle jotain. Ja ei, EN SYYLLISTÄ! Olen itsekin ihan samalla lailla keksinyt kaiken maailman helpotuksia arkeen, kun voimat ei vain riitä, enkä ole niistä kovinkaan ylpeä. Otetaan tähän vielä huomioon se, miten meiltä vanhemmilta vaaditaan vaikkapa sosiaalisessa mediassa kaikenlaisia hattutemppuja lastemme kasvattamisessa, että en yhtään ihmettele, vaikka ihan "tavallisenkin" lapsen vanhempi väsyy!
Yhteenvetona ja loppukaneettina voinen sanoa, että huraa, huraa, huraa! Asiat etenevät!
