Mä mietin. Sitten harkkapaikasta. Syyllisyydestä ja hyvästä fiiliksestä. Vähän kuolemaa ja sikana elämää.

Todella pitkästä aikaa olen innoissani ja hyvällä tuulella. Tunnen itseni energiseksi ja draivi on hyvä.

Mutta kaikilla ei ole niin ja tunnen lievää syyllisyyttä asiasta. 

Ympärilläni on ihmisiä, jotka surevat ja ovat alakuloisia, jopa masentuneita. Ahdistuneita ja kokevat yksinäisyyttä. Millä oikeudella minä en tunne niin? Haluaisin puristaa jokaista ja ottaa syliin. Silittää päätä ja lohduttaa, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Olen menettänyt rakkaista rakkaimman isäni. Tapahtumat ovat järkyttäviä ja synkkiä. Niin synkkiä, että vakuutusyhtiölle sisareni kirjailemassa kirjeessä läpikäydyt muistot tulvahtivat sieluuni kammottavalla voimalla. Voima olkoon kanssasi sisko. Teet arvokasta työtä läheistesi eteen.  

Mutta ei. En tunne suurta tuskaa tai ahdistusta. Suruakin vain ajoittain. Pelkään, että tilanne muuttuu jossain vaiheessa. Itken kännipäissäni räkä poskella  kaiken ulos tilanteessa, jossa se ei ole soveliasta. Tai sitten hajoan atomeiksi nanosekunnissa, enkä pysty suoriutumaan arjesta pitkään aikaan.

Syyllisyyden kanssa kamppailen kyllä, mutta samalla olen erittäin iloinen siitä, että minulla on ennemmin hyvä olo, kuin paska fiilis. 

Hyvä oloni johtuu mahtavasta työyhteisöstä jossa saan nyt suorittaa harjoitteluani. Esimies liidaa äärimmäisen rentoa, ammattitaitoista, hauskaa ja empaattista porukkaa. Lisää positiivisia synonyymeja olisi vaikka millä ja mitalla. Toinen seikka on tuleva harkka MTKL:ssa. Saan kunnian olla mukana tekemässä jännittäviä, uusia ja ihania juttuja. Niistä lähempänä enemmän. Lisäksi ohjaajanani on erittäin pätevä ja positiivinen ihminen. Hän osaa nostaa itsetuntoani kummallisesti muutamilla sanoilla ja sai minut tänäänkin tuntemaan itseni arvokkaaksi ja tärkeäksi. Lisäksi on kesä ja kärpäset. Opinnot sujuu ja koira on söpö.

Joskus ajattelen, että tunnen syyllisyyttä vain siksi, että pitää tuntea. Mutta ei se ole niin. Tunnen ihan aitoa syyllisyyttä ja surua, mutta olen niin hyvin lääkitty, etten syöksy enää päistikkaa alakuloon. Ei mikään ole varmaa. Ei edes se, että suren arvokkaasti. Mutta surenko arvokkaasti? Mikä on edes arvokkaasti suremista? 

Vanhuus yllättää

 Radio pauhaa makuuhuoneessa. Tv olohuoneessa. Selaan kännykkää, enkä mieti. Sitten se tulee mieleen.

Mutsi on vanhus. Milloin niin kävi? Miksi niin kävi ja miksi hänellä on kipuja?

Mutsi on ollut tervein ja upein ihminen ketä tunnen. Mutsilla ei ole ennen tätä ollut kipuja. Ei flunssaa kummempaa. Sitäkin harvoin. 

Nyt hän kulkee kyyryssä, jos kulkee. Istuu sohvalla ja juttelee kuten ennen, mutta jotain on muuttunut. Mutsista on tullut vanhus. Enkä minä ole huomannut sitä. Totuus lävähti kasvoille, kun faija nukkui pois. 

Silloin tajusin mihin maailmaan olemme ajautumassa. Olemme ajautumassa tai ajautuneet siihen pisteeseen, missä oma elämä alkaa tuntua toisarvoiselta ja pelottavalta. Missä kaikki ajatukset pyörivät mutsin luona. 

Mutsi nauraa makuuhuoneessa ja puhuu puhelimessa ystävättärensä kanssa. Kuuntelen hänen nauruaan ja sydämessäni läikähtää onni. Hänen huumorintajunsa on säilynyt kivuista huolimatta. Mun mutsi on maailman hauskin tyyppi!

Muistan miten kipulääkkeiden viemä terä palautui ja vitsit suihkivat pitkin huoneen seiniä. Ihanaa! Ihana nauraa hänen kanssaan. Sitä ei vanhuus ole poistanut.

Vanhempieni vanhuus on ollut minulle sokea piste. En ole halunnut ajatella sitä ja vaikka totuus on läpsinyt minua poskille jo vähän aikaa, olen vältellyt sitä tehokkaasti. Nyt. Ei ole enää paluuta. 

En kuitenkaa enää pelkää sitä. Huomaan ajattelevani kuinka onnekas olen. Saan kokea mutsin vanhuuden. Kaikille ei sitä iloa suoda. Mutsin vanhuus on siunaus sillä se helpottaa mm. omaan vanhenemiseeni liittyviä pelkoja ja epäilyksiä. 

Mutsi. Rohkea ja ihana nainen. Nainen, joka ei pelkää. Joka kohtaa oman vanhuutensa arvokkaasti ja rohkeasti. Mutsi on vanhus ja rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on. Naurava, viisas ja rakastettava vanhus.  

Kun isäni otti ja kuoli. Lyhyt tuntojen purkaus.

 On sanomattakin selvää, että elämäni on muuttunut. Mutta jotenkin jännästi... se ei ole muuttunut. Istun tässä sohvalla läppäri sylissäni, kuten ennenkin. Arki rullaa kotona, koulussa, töissä, kuten ennenkin. Koira on oma suloinen itsensä, lapsi ruinaa uutta skuuttia, ruoka porisee hellalla ja mikään ei ole muuttunut.

Isäni nukkui pois. Lähti saappaat jalassa, kuten sanotaan. Jos jostain, niin siitä olen onnellinen. Ei pitkittynyttä kärsimystä, ei tuskaa jota ei pysty käsittelemään, ei sairaanloista yksinäisyyttä. Vain kuolema, joka vei mennessään. Lähes kerralla. 

Varmasti jokainen haluaa lähteä saappaat jalassa, mutta faija ansaitsi sen. Kaiken sen jälkeen. Kaiken kokemansa ja elämänsä jälkeen. Hänen elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Ei helppoa, eikä kotoisaa. Eihän kenenkään elämä ole, mutta faija sai kyllä tarpeeksi paskaa niskaansa. Sairauksia, taloushuolia, konkursseja ja mitä vielä.

Faija rakasti Elvistä ja aurinkoa. Elviksen kokoomalevy ajautui joskus minulle ja kuuntelin sitä jonkin syyn vuoksi, en muista miksi. En oikeastaan tunne Elvistä muutamaa ylisoitettua hittiä lukuunottamatta, mutta itkin kun isäni poismenon jälkeen se soi hotellin ravintolassa. Ikinä kuullutkaan koko biisiä, mutta sen esittäjä kertoi laulun olevan Elvistä. Siispä itkin muutaman kyyneleen.

Minä, sisko ja siskontyttö otettiin tatuoinnit faijan muistolle. Jokaisella on omanlaisensa, mutta kaikissa on sama innoittaja. Faija.

Ja sitten itkusta sananen. En ole itkenyt kunnolla kertaakaan. En kertaakaan. Tänään itku oli lähellä töissä kerran, mutta ei niin lähellä, että olisin tuntenut tarvetta tiristää kyyneliä. Älkää nyt herranijumalani sentään luulko väärin! En ole itkenyt, mutta olen surun murtama. Ei mene hetkeäkään, kun mieleni tekisi huutaa: "faija on kuollut, antakaa minulle armoa!" Mutta en huuda, enkä edes inahda. Sen sijaan hengitän, elän, olen, ajattelen ja olen ajattelematta. Teen mitä pitää ja tunnen tyytyväisyyttä siihen, että pystyn. Siivosin tänään tiskipöydän ja olin siitä ylpeä. Ok muuten on kyllä paskaista. Mut, paskanko väliä?

Faija piti siisteydestä. Minä olin tarkka siisteydestä, kunnes päätin päästää itseni helpommalla ja luovutin. Pidän edelleen siisteydestä, mutta "se akka joka siivoaa meillä" ei jaksa välittää.

Faija RAKASTI aurinkoa. Niin minäkin. Sillä erotuksella, että faijan ei tarvinnut kuin ajatella keväällä aurinkoa, niin nahka ruskistui ja iho kesi. Minä taas saan grillata huolella ennen, kuin se näkyy missään. (Toim. huom. grillaaminen on epämuodikasta ja epäterveellistä!) Sinä päivänä, kun hyvästelimme faijan sairaalan vuoteella, hänen käsivartensa iho kesi. Hän oli siis saanut aurinkoa jota niin rakasti.

Faija oli myös motoristi. Minä olen veneilijä. Meitä yhdisti intohimo ja sitoutuminen, sekä ihan päätön halu harrastaa omaa lajiaan. Muistan hyvin, miten faija istui pyöränsä päälle ylpeänä. Voin kuvitella miten hyvältä ajaminen tuntui, koska uskon tuntevani samaa huumaa ja rakkautta. Faija joutui luopumaan kolmipyöräisestä moottoriajoneuvostaan joitain vuosia sitten ja se oli hänelle kova paikka. Tilalle tuli sähkömopo. Se ei ihan ollut sama asia, mutta antoi vapautta, jota faija varmasti kaipasi.

Olen puhunut sisarusteni kanssa. Äitini kanssa. Mieheni kanssa. Lasteni kanssa, työpaikalla, koulussa, ystäville ja ehkä kaupan kassallekin. Kaikesta puheesta huolimatta en pääse tuskastani. Veljeni viisas sanoi hyvin, kun sanoi, ettei tämä tunne koskaan häviä, mutta muuttaa muotoaan. Sen sanottuaan muistin, että erittäin läheisen ja rakkaan serkkuni kuolemasta on kulunut jo kymmeniä vuosia, ja silti tämä tunne on. On, eikä lähde. Muuttunut ja taustalla, mutta on silti. 

Päätän raporttini tältä erää tähän.

Kiitos. 

Rakkautta.

Lenille.

 Mä olin ihan pikkuinen. Sellainen alakoululainen. Mulla oli kivi. Sellainen sileä missä luki Leniza. Kauneimmalla kaunolla kirjoitettu, millä vain minun pikkuinen käteni osasi. Kuljin se mukana joka paikkaan. Koulussa se oli penaalissani ja katselin sitä kyynelsilmin. Sisko. Olit niin kaukana silloin. Ameriikassa asti. Sielussani oli ikävä.

Elämä ajoi meitä erilleen. Sinulla oli omasi ja minulla omani. Elin hurjia nuoruusvuosia ja sain siipeeni liikaakin. Ja silloin. Juuri silloin sinä otit minua kädestä kiinni ja vedit syliisi. Silitit minua hiuksista ja hymyilit. "Ymmärrän sinua. Sisko, olet tärkeä"  Ja olimme taas yhdessä. Sisko ja minä.

Paljon olen sinulle velkaa. Lähes kaiken. Olet kantanut minua aina. Luotan sinuun. Luotan elämään. Sisko. Kasvoin sellaiseksi naiseksi joka tänään olen, sinä vierelläni.

Olet minulle yksi maailman tärkeimmistä. Kiitollisena sinulle, halusin vain sanoa, että rakastan sinua.

Hyvää syntymäpäivää!

Rakkaudella

Pikkusisko

Ihminen jättää minuun jälkensä ja tekee minusta sen mikä olen.

 Aamulla kello soi liian aikaisin. En ole tottunut näihin aamuihin. Eikä koiranikaan. Se katselee minua kulmiensa alta, eikä halua nousta. Sitä ei kiinnosta.

Tosiasia kuitenkin on, että minun on noustava ja koiran on käytävä pissalla. Se mulkoilee minua pahana, kun tönin sitä pepulle. "Noniin, ylös siitä nyt..." Käytän vastahakoisen pikkupiskin pihalla ja palautan sen lämpöiseen.

Auto pörähtää käyntiin. Mieleni jää koiran kanssa sängyn päälle nukkumaan, mutta ruumiini tekee mitä siltä odotetaan. Käynnistää auton, ajaa pitkin maantietä, pysähtyy valoihin, jatkaa matkaa ja pysäköi. Nousee ylös autosta, soittaa ovikelloa, kuittaa työpaikan avaimen ja riisuu päällysvaatteet. Sitten se alkaa. Työpäivä.

Juon kahvia ja lueskelen yön tapahtumia. Rauhallista. Joku on halunnut tupakkaa yöllä ja toinen ei ole saanut unesta kiinni. Ei mitään merkittävää tai normaalista poikkeavaa.

Katselen merkintöjä ja mietin, miten minusta on kirjoitettu osastolla. Niillä jokaisella kerralla. Miten olen vaatinut tai ollut vaatimatta. Miten olen itkenyt ja ollut itkemättä. Pelannut korttia tai leikkinyt kuollutta. Miten jokainen soluni on huutanut apua, mutta olen tukahduttanut sen tyynyllä kasvoillani. Haukkonut henkeä kiirehtimättä, odottaen kuolemaa tai jotain, mikä sattuisi vähemmän, kuin elossa oleminen.

"Huomenta Elli!" Asukas sanoo iloisena. Täällä minua odotetaan. En osaa vielä tehdä kovinkaan montaa asiaa, mutta olen saanut tutustua näihin asukkaisiin vähitellen. Minulla ei koskaan ole kiire. Minulla on aikaa. Ehkä siksi, että olen opiskelija, enkä tosiaan osaa kaikkea, mutta myös siksi, että se kuuluu talon pelisääntöihin. Aika. Aikaa on ja pitää olla.

Istun sohvalle ja juttelen asukkaan kanssa. Mieleeni pulpahtelee jälleen omat muistot aamiaisista osastolla. Miltä leipä maistui ja kuinka kahvi oli pahaa. Miksi se oli aina seisseen makuista, vaikka oli aamu ja se oli takuulla tuoretta. Niin täälläkin. Jogurttia sai harvakseltaan. Yleensä puuroa, leipää tai lämmintä kättä. Päivällä lounas, sitten kahvi, päivällinen ja iltapala. Ruoasta ruokaan. Niin se rytmi menee. Ruoasta ruokaan.

Tänään ohjelmassa keskustelua apukysymysten avulla. Olen hiljaa ja kuuntelen. Mieleni sinkoilee omassa elämässäni ja kipupisteissäni. Peilaan jokaista asukasta omaan kohtalooni ja mietin, miten minä selviäisin tuosta tai tuosta. Huomaan olevani heikko ja itsepäinen. Miten helvetissä minä olen selvinnytkin näin pitkälle. 

Istun tässä ja kuuntelen ihmeissäni kaikkia näitä tarinoita elävästä elämästä. Kuuntelen kun hymy leviää kasvoille vain siksi, että joku kysyy sinulta jotakin aivan turhan päiväistä. Kunhan joku kysyy ja joku kuulee. Yksinäisyys. Se minulle tulee tästä mieleen. Tiedän, ettei kaikki koe yksinäisyyttä. Heillä saattaa olla seuraa paljonkin... oman päänsä sisällä. Mutta sellaista seuraa, joka viihdyttää. He voivat olla hyvinkin tyytyväisiä ja onnellisia pienistä asioista. Sitten on niitä, jotka kuolevat joka yö. 

Yksinäisyys on joskus niin käsin kosketeltavaa ja korviin kantautuvaa ääntä. Sellaista kamalaa, mitä ei halua kuulla, eikä nähdä. Itsekin voi varmasti löytää elämästään niitä hetkiä, kun on tuntenut yksinäisyyttä. Kerro se miljoonalla, niin pääset lähelle sitä tunnetta, jota minä tai moni muu olemme kokeneet. Ei kaikki koe sitä. Ei kaikki. Mutta joku. Ja se joku koskettaa minua. Se joku, jonka luona ei koskaan käy kukaan. Eikä kukaan kysy kuulumisia, paitsi minä tai ohjaaja. 

Aamu kääntyy päiväksi ja käyn kävelyllä asukkaan kanssa. Olemme vähäsanaisia ja kuljemme rauhallisesti. Kannustan ja juttelen kevyesti. En sekoile sanoissani, en takkua ajatuksissani. Mieleni on kirkas ja päämääräni selvä. Olen tässä hetkessä vain tätä ihmistä varten. 

SItten kirjoitan. Kirjoitan mitä olemme tehneet ja niin edelleen. Niitä asioita, mitä minusta on kirjoitettu. Niitä samoja. 

Kuoleman hetkellä kaikki unohtuu ja anteeksi annetaan

 Olen kohdannut surua ja kuoleman kohdalla antanut anteeksi. Menetin parhaan ystäväni, serkkuni, siskoni kymmeniä vuosia sitten. Jätin hänet raskain mielin. Unohdin kaiken pahan ja painoin mieleen kaiken hyvän. Jäljelle jäi lämmin muisto ja ikuinen ikävä.

Kun ihminen elää, olemme vihaisia ja katkeria. Muistamme ne huonot ajat ja vaalimme niitä, kuin pieniä lapsiamme. Aika ei paranna, vaikka niin sanotaan. Vai parantaako?

Kuolinvuoteella kohtaamme oman pienuutemme ja anteeksiantavaisuutemme. Unohdamme kaiken pahan. Muistamme vain kaiken hyvän. 

Tärkeintä on antaa anteeksi. Jos pysyisimme siihen jo, kun elämä vielä kulkee keuhkoissamme. Voisimme elää tätä elämää kevyemmin mielin. Mutta ei. 

Minä annoin juuri anteeksi eräälle henkilölle. En ole koskaan pitkävihainen, vaan tämä henkilö teki mielestäni jotain niin väärin, etten voinut antaa anteeksi kymmeneen vuoteen. Tajusin kuoleman kynnyksellä olleeni väärässä. Ihmiset tekevät virheitä ja päästävät suustaan sammakoita. Vaan kuolema paljastaa meistä oman ihimillisen puolemme. Se antaa meille uuden mahdollisuuden olla ihmisiä toisillemme. Päätin olla ihminen ja antaa anteeksi, unohtaa.

Tämä ihminen on hyvä. Virheistään huolimatta. Hän saattoi hautaan oman menneisyytensä, antoi anteeksi ja rakasti viimeiseen hengenvetoon saakka. 

Ihminen on onnellinen silloin, kun mikään ei paina. Ei mennyt, ei tuleva. Vain tämä hetki. Ja tämä hetki voi olla nyt. Nyt tai ei koskaan.

"Kun kitara soi, ei itkeä saa."

 Kannattelen itseäni kuilun partaalla. Olen eheä, vai olenko. Itkenkö vai nauranko, en tiedä enää.

Minun on jatkettava. Hiljaisuus loputon. Ei pääty, vaikka huudan. Huomaan olevani yksin. Sittenkin, vaikka en koskaan uskonut sitä mahdolliseksi. 

Kuilu on syvä ja pimeä. Se kutsuu minua luokseen, mutta pyristelen vastaan. Saanko tuntea näin? Pitääkö minun vain hypätä ja antaa sen viedä mukanaan? Niinkö kuuluu tehdä? Kerro minulle, en tiedä. En ole koskaan ollut tässä. Olen katsellut ennenkin kuilua, mutta en koskaan näin.

Yksinäisyys on raastavaa. Se repii minua, vaikka tappelen vastaan. Sen pieni pää on noussut sielussani esille veren kätköistä. Kuohun yli äyräitten, vaikka olen tyyni.

Mieleni pieni. Älä tee temppujasi. Anna minun selvitä tästä. Älä sinäkin jätä minua yksin. Mieleni pieni. Jätän taakseni kaiken, johon olen kasvanut kiinni. Jäljelle jää vain ammottava haava, jonka umpeutuminen ei ole mahdotonta, mutta saatanallista. Kuin joku kaataisi viinaa haavalle uudestaan ja uudestaan.

"suru soittaa mustin koskettimin..." kuuntelen. Kuuntelen. Suru saa minut vaikeroimaan. Yksin.