Näyttöviikko ja uusi liikeidea...

 Aurinko pilkistää verhon takaa. Olen kauhusta kankeana, sillä on uusi päivä. Ensi viikon maanantai lähestyy. Uusi viikko täynnä odotuksia ja pelkoa. "Ei tarvitse jännittää, hyvin se menee" sanotaan, mutta silti sitä jännittää aina. 

Näyttöviikko. Se tarkoittaa sitä, että teen harjoittelupaikassa "valvovan silmän alla" kaiken. Minun pitää osoittaa tekemällä oma osaamiseni sovituista asioista. Olen sopinut esimerkiksi, että työskentelen lievästi autistisen henkilön kanssa. Etsimme yhdessä tulevaisuuteen vaihtoehtoja. Soitamme paikkoihin ja kyselemme, etsimme. Ja sitten teen CV:n useammankin kanssa. Englanniksi ja suomeksi.

Siinä ydin. Ei rakettitiedettä, mutta huolellisuutta vaativaa hommaa. Ja ennen kaikkea tietämystä, ongelmanratkaisukykyä ja hienostenuisuutta (outo sana). Joku voisi ajatella, että helppo nakki. Niin minäkin, mutta jännittää silti. Jos teenkin jonkun virheen, tai en osaakaan nähdä jotain asiaa oikealta kantilta tai tai tai...

Uskon itseeni, mutta jännitän. Äitini olisi ylpeä minusta, kävi miten kävi. Hän olikin. Ja hän oli innostunut tästä koulutuksesta. Ajatuksesta minusta auttamassa ihmisiä. Minäkin olen siitä innoissani. Ja kun vielä saisin tehdä sen niin, että siihen on yhdistetty mielenterveys- ja kenties päihdeongelmatkin. Että saisin todella auttaa ennaltaehkäisevästi tai laittaa kädet säkkiin ja kaivaa se toivo asiakkaalle. Että voisin yhdistää kaiken mitä olen elämässäni oppinut. Koulutuksistani oleellisia; yrittäjän eat, kokemusasiantuntijan koulutus, mieleterveys- ja päihdetyön at, kuntoutus-, tuki- ja ohjauspalveluiden eat. Näillä saa varmasti hyvää aikaan.

Eilen innostuin uudesta ajatuksesta ystäväni kanssa. Hän on pitkään pohtinut mahdollisuutta järjestää mielenterveyteen ja hyvinvointiin liittyvät messut, mutta se on jäänyt elämän takia ajatuksen tasolle. No me keksittiin, että voisihan sitä lähteä pienestä liikkeelle. Mun lempi hokemaa aina kokemusasiantuntijan roolissa.

Miltä kuulostaisi voimaannuttavan valokuvauksen viikonloppu mielenterveysluennoitsijan luennon saattelemana? Jospa viikonloppu järjestettäisiin Utössä mökissä, jossa laitetaan itse ruoka, vaiko kylpylähotellissa maaseudun rauhassa? Hinta olisi aika sama, mutta hotellissa ei tarvitsisi laittaa ruokaa ja siellä olisi mahdollisuus kenties hemmotella itseään.

En tiedä vielä. Kuten sanoin, ajatus lähti eilen lentoon. Toivottavasti lento päättyy turvalliseen laskeutumiseen, viikonloppuihin hienojen kurssilaisten kera ja itse kunkin voimaantumiseen.

Rannekkeella huvipuistoon.

 Onko ihmisen elämä yhtä huvipuistoa? 

Liput laitteisiin maksaa paljon. Onneksi on ilmaisiakin. Mutta ne ovat yleensä aika snadeille skideille. Sosioekonominen asema vaikuttaa siihen miten laitteisiin pääsee. Pääseekö kaikkiin vai vain yhteen. Ja on arpapeliä, kun ensimmäisen kerran laitteeseen menee, että tuleeko siellä helvetin pahaolo vai järjetöntä hauskuutta.

Minä olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen päässyt erilaisiin laitteisiin. Mutta onko se aina ollut kivaa. EI. Olen mennyt laitteisiin yhtään miettimättä ja tuloksena yrjöt, itku ja potku. Ahdistuneena mutta rohkeana olen siirtynyt seuraavaan laitteeseen ja tulos on sitten mitä on. Viime aikoina elämä on heittänyt eteeni aivan liikaa paskaa. Liian monta menetystä, liian lyhyessä ajassa ja liikaa taloudellista kurimusta. Liikaa kaikkea. Tämä laite ei ole suosikkini.

Mutta kaiken tämän jälkeenkin olen toiveikas. Kyllä. Toiveikas. Uusi laite odottaa! 

Viimepäivinä olen alkanut ajatella, miten mutsi olisi ylpeä ja se on antanut minulle erilaista voimaa ja jaksamista. Olen kuvitellut keskusteluitamme ja olen alkanut löytää uudelleen suuntaa ja mielenkiintoisia twistejä. Mutsi osasi aina kääntää katseeni oleelliseen ja jos olen harhaillut hetken, olen jälleen menossa kohti raiteita. Kiitos mutsi!

Syksy. Mielen päämäärätöntä meteliä.

 Rapa kerääntyy pikkukoiran turkkiin. Huokaisen. Sataa vettä ja on kylmä. Ei niin kylmä, etteikö koira haluaisi pissille, mutta niin märkää, ettei pissilenkki ole kovinkaan pitkä. Itse voisin kävellä sateessakin. En ole sokerista vaikka makea olenkin!

Ahdistus on syöpynyt sisääni ja muuttaa muotoaan joka päivä. Valoa tunnelin päässä? Ehkä, en tiedä vielä. Tai tiedän. On sitä. En ole persoonaltani sellainen, että jäisin kiinni asioihin. Menen eteenpäin aina. Ja tässäkin surussa ja ikävässä aikanani kyllä.

Kunpa olisi kevät! Kaikki alkaisi vasta kukoistamaan ja kasvamaan. Minä olen kesän lapsi. Kirjaimellisesti. Mutta kevät on ihanaa aikaa. Vihreän eri sävyt hemmottelevat näköhermoja ja huumaavat kevään tuoksut tuntuvat sielussa asti. Kukka kasvaa nurmikon seassa tai kallion rakosessa. Ihailen niitä. Ne taistelevat tiensä valoon vaikeimmassakin paikassa. Ja kukoistavat karusta ympäristöstä huolimatta. 

Syksy taas. Rakastan sitä, kun ruska valtaa alaa. Kun tuuli puhaltaa lehdet naamalle ja hiekka pölisee niiden alla. Kun lehdet tippuvat puista, alkaa luonto näyttää minun mieleltäni. Riisutulta ja yksinäiseltä. Riivatulta ja tyhjältä. Voisin sanoa, että tyhjältä taululta, mutta minusta ei tunnu siltä. Minusta tuntuu siltä kuin olisin taulu täynnä kaikkia maailman värejä sekaisin. Niin sekaisin, että se muistuttaa enää mustaa aukkoa. Tai sitten tätä tyttäreni tekemää kuvaa. Kuva on kuin minä. Minua revitään joka suuntaan ohuilla langoilla. Langat on niin ohuita, että ne voivat katketa milloin vain ja se pelottaa minua. Vaikka ehkä langan katkeaminen olisi parempi. Parempi niin, että olisin vapaampi. 

Mutta rakas pieni koirani. Sen märkä kuono lohduttaa ja ilostuttaa minua joka päivä. Se oli mutsin yksi lempi koirista. Se oli tassuterapeutti, joka lohdutti mutsiakin niinä vaikeina aikoina, kun maailma tuntui todella hankalalta ja epäoikeudenmukaiselta. Mutsi oli Lulun kummitäti. Ihana sellainen. Rakas. Kuvassa olemme juuri löytäneet kivan metsän täältä leppävaarasta.

Olen päässyt niin monen asian yli. Jättänyt taakseni ja mennyt eteenpäin kivusta huolimatta. Miksi en onnistuisi nytkin. Onhan minulla maailman paras tassuterapeutti ja perheeni. Läheiseni. Onhan minulla. 

Kreikka, oi Kreikka!

Viime viikko oli aivan ihana. Märkä (alkoholiin viittaan tällä) ja täynnä ystäviä. Ajatusten vaihtoa, hömppää ja musiikkia. Laulua ja naurua. Holympialaisia (voitto kotiin!) ja hyvää ruokaa.

Vene keinahtelee hiljalleen. Melkein huomaamattomasti. Laituri rauhoittaa aaltoja. On lähdön aika. Vene on bunkrattu (lastattu viinalla ja ruoalla) ja olemme valmiita purjehtimaan Kreikan saaristossa. Ilmassa on jännitystä. Jokaisella omanlaisensa. Miehistö koostuu eri ikäisistä, erilaisista ihmisistä. Ihanista, luotettavista ja aidoista. Rakkaista. Osa tuntee toisensa entuudestaan ja osa ei. Mutta minä menen takuuseen, että tämä juttu toimii!

On aika irrottaa köydet ja lähteä lipumaan kohti uutta satamaa. Ihanaa! Ajatukset on seuraavassa satamassa ja tulevassa päivässä. Luvassa on tuulta, joten voisimme mahdollisesti oikeasti purjehtia!!

Aikaisempina vuosina purjehdus on näillä lomilla ollut vähäisempää kevyiden tuulien vuoksi, mutta nyt ollaankin Kreikassa. Eri tuulissa. Esi maisemissa.

Tuskani on hiljainen nyt. Videokuvaan lähtöä satamasta, enkä koske mihinkään muuhun kuin kameran rec -nappulaan. Ihaillen katson, miten sanattomasti homma toimii. Jokainen miehistön jäsen on purjehtija, joten kapteenin ei tarvitse korottaa ääntään, vaan riittää ajatus, jonka voimin miehistö toimii.

Ajatus siitä, että saan olla viikon lämmössä, aalloilla, tuulessa ja auringon laskuissa lämmittää. Tuntuu hyvältä olla täällä. Muualla. Poissa.

Täällä on kissoja paljon. Osa niistä muistuttaa omia kissojamme menneiltä vuosilta. Yhtä röyhkeitä ja huumorintajuisia. 

Tuuli on juuri sopiva. Nämä veneet ovat alirikattuja eli lyhyesti, liian vähän kaikkea kokoonsa nähden. Se tuo omat haasteensa purjehtimiseen. Mutta miehistö sai veneen kulkemaan jossain vaiheessa jopa 9kn. Eli ihan jees!

Reissu oli meidän urheiluseuran  yhteinen (Club Sportivo Fernet Branca) ja veneitä oli yhteensä viisi kappaletta.

Aallot veivät meitä tuulen mukana eri kohteisiin. Siellä täällä näkyi suuria Kreikan lippuja ja joitakin kanssa purjehtijoita. Tiesimme, että satamat saattavat olla täynnä. Joku muukin halusi nauttia merestä, tuulesta ja toivottavasti myös heillä oli hyvää seuraa.

En pysty jyskyttävältä päänsäryltäni kirjoittamaan kamalan pitkää proosaa, joten lyhyestä virsi kaunis.

Alla lisää kuvia.

Tähän on hyvä päättää tämä tynkä matkakertomus. Pidempi sellainen ilmestyy jossain vaiheessa Clubin sivuille. Nyt, buranaa naamariin ja potslojo!

 Miksi elämä heittää eteen kaiken tämän? Enkö minä muka ole jo saanut tarpeeksi? En väitä, että kukaan on kuolematon, mutta onko pakko muistuttaa elämän lyhyydestä tällä syklillä? Onko aivan pakko?

En jaksa hengittää, en puhua. Ainoa mitä jaksan on tämä. Enkä tätäkään enää kauaa. Teen töitä hiljalleen. Sana kerrallaan. Saan olla joku muu. Joku joka jaksaa ja pystyy. Joku jonka elämä on vielä ehjää. Saan olla joku vahva ja kaunis. Minä en ole.

Suru on niin massiivista. Vasta nyt tajuan, ettei ole enää paluuta. Ei ole enää vaarilaa jossa mummukin asuu. 

Tapasin sisaruksiani. Vaarilassa jossa mummukaan ei enää asu. Sekaisin tuntein ajoin pimenevässä illassa. Vaihdoin kaistaa ja sitten takaisin. Painoin kaasua ja sitten annoin vauhdin hyytyä. En kuullut radiosta mitään vaikka se soi. En nähnyt muuta liikennettä vaikka sitä oli. Jätin auton tuttuun ruutuun ja kävelin tuttua polkua. Avasin tutun oven, mutta en astunut enää tuttuun asuntoon.

Kaikki oli muuttunut, vaikka loppujen lopuksi siellä oli vain siivottu hiukan. Ensin olin vihainen. Miksi on siivottu ilman minua. Mutta samalla ajatuksen juoksulla totesin olevani hölmö. 

Kaulassani killuu äitini sormus. En tajua miten se on mahtunut äidin sormeen. Se ei mene minun pikkirilliinkään. Koskettelen sitä vähän väliä. Kuin se toisi jotain takaisin. Poimin sen veristen tavaroiden joukosta. Minuun iskostui todellisuus kun otin sen. Mutta samalla aloin kieltää totuutta. Nyt se on vain vaikeampaa kuin isän kohdalla.

Isän kuoleman oli erilainen. Hän nukkui pois hengityskoneessa toukokuussa. Nyt. Nyt sen todellisuus on ottanut roolia ja kun äiti kuoli, minulle ei jäänyt enää mitään jäljelle. Missä on minun tukipilarini. Missä on minun suurin ihailijani. Missä minun idolini.

LUOJAN KIITOS jäljelle on jäänyt rakkaat sisarukseni, jokainen heistä. Perheeni, jokainen heistä. Ystäväni, jokainen heistä. Silti tuska tuntuu liian suurelta juuri nyt.

Haluaisin luovuttaa ja nukkua pois, mutta samalla sisälläni huutaa joku, ettei ole vielä aika.

Äidille. Rakkaimmalle.

Maailma tuntuu nyt niin epäoikeudenmukaiselta. Sattuu niin, etten voi hengittää ilman vihlovaa kipua. En voi uskoa todeksi sitä, että äitini on poissa. Olen vereslihalla ja niin yksinäinen. Vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä, vain jokunen ymmärtää miltä tämä tuntuu, vaikka jokaisen kipu onkin erilaista. 

Sinun tyhjä sohvankulmasi. Istuin siihen tänään. Oli kuin se olisi vielä ollut lämmin. Siihen on painunut sinun jälkesi. Tunnustelin sitä. Yritin aistia sinua. Yritin kaivaa mieleni lokeroista muiston sinusta eläväksi. Mutta sinä et enää tule takaisin. 

Hymyilit sunnuntaina. Olit huolissasi asioista ja ehkä koit yksinäisyyttä, mutta sanoit rakastavasi minua. Ja minä sanoin rakastavani sinua. Kuulen äänesi. Näen sinut silmissäni, sielussani. Kuulen lohdulliset sanasi. Näen suuren sydämesi. 

Olen ehkä väsynyt ja tuskainen. Mutta en halua. En halua tuntea tätä tunnetta. Tätä musertavaa tunnetta. En halua. 

Älykkäin nainen päällä maan on mennyt. Mennyt pilven reunalle honeyn viereen. Suojelemaan meitä. Rakastamaan meitä. 

Älysi oli hämmentävä viimeiseen saakka. Olit tunteiltasi älykäs ja tietomääräsi oli käsinkosketeltavan suuri. Jaksoit olla aina vaan utelias elämää ja maailmaa kohtaan. Tunsit suurta surua maailman vääryyden vuoksi ja samaan aikaan suunnatonta iloa pienistä ihmeistä. 

Äiti. Mummu, isomummu, puoliso, sisko, ystävä ja kaikkea. Rakkain niin monelle. Lähellä sydäntä, lähellä. 

Jätän tämän tähän ja kiitän kaikkia osanotoista.

Kaksi jalkaa ja kaksi kättä

Mielessä lepää ajatus siitä, että olen kykenevä ihminen, vaikka joskus tuntuu, etten ole. Samettisen pehmeä ääni kaiuttimista laulaa jotain suloista, enkä saata olla ajattelematta menetettyjä rakkaitani. Ajatus kiertää, velloo ja ryömii. En pääse irti. Yritän kaikkeni noustakseni täältä. Olen kuilun partaalla sukeltamassa liian syvään päätyyn. Vain kaksi jalkaa ja kaksi kättä pitää minut tässä maailmassa. Pidän niillä tiukasti kiinni kuilun reunassa kasvavasta puusta ja toivon ihan helvetisti, että se ei repeä juuriltaan.

Mahassa kouristelee. Silmiä kirvelee. Keuhkoissa polttelee. Ikävä.

Viime päivät on olleet tunteiden sekameteliä. Olen tuntenut kaikki tunteet mitä vain maailman kirjoissa on lueteltu. 

Olen ollut kykenevä ihminen, mutta juuri nyt kykyni on kadoksissa. En osaakaan ottaa itseäni irti tästä piinasta. 

Ikävä ei kuole koskaan, mutta se muuttaa itseään siedettävämmäksi ajan kanssa. Uskon ja tiedän niin. 

Kykenisinkö rikkomaan hiljaisuuden ja tarttumaan hetkeen? Ajattelin niin ja päätin, että minä pystyn. Ja silti nyt tuntuu siltä, että koko maailmani on vaarassa hukkua perkeleen alle. 

Olen sekava ja puhun nyt kaikesta yhtä aikaa. Antakaa se anteeksi. Jatkossa lupaan olla yhtä sekava ja loputtoman surumielinen. Ja paskat. Oikeasti olen posi. Täällä olen vain itseäni varten. Päätökset, ikävä, elämä. Kaikki suloisesti sekaisin.

Anteeksi ja kiitos.