Kirjamessut ajatusten herättäjänä

Olin tänään messuilla. Olin siellä myös perjantaina. Heräsin ajattelemaan. Ajatukseni on juosseet kelatun mainoskatkon vauhdilla, mutta tänään sain niistä otteen.
Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit" löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui minuun. Se tunne.

Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi seinälle tai mikä pahinta, pölyttymään varastoon lukemattomana. Minä en halua kirjoittaa kirjaa siksi.
Minä tarvitsen nyt aikaa. Aikaa itselleni ja kirjalle. Kirjoittamiselle.

Poistuin messuilta ostaen kahden naistenlehden vuosikerrat. Tilaajalahjat kassissa siirryin reippain askelin junalle. En pystynyt ajattelemaan mitään. Olin ihan tyhjä kaikesta. Tilasin nämä lehdet siksi, että näillä voisi olla minulle annettavaa. Minun kohderyhmäni lukee näitä lehtiä. Hyvä ystäväni tönäisi minua niiden suuntaan jo perjantaina ja kehotti vetämään henkeä ja ottamaan rauhassa. Hän ei luovu toivosta vaan uskoo minuun niin lujasti, ettei anna minunkaan lakata uskomasta. Minulla on ihmisiä, lukijoita jotka uskovat minuun. Ajatusten mahlainen virta alkoi liikkua hitaasti läpi ruumiini. Minun pitäisi puhua jonkun kanssa. Tai kirjoittaa.

Luin matkalla juttua Erinistä. Minä pidän Erinistä. Luin hänen halustaan ottaa kaikelle aikaa ja tunsin, että ajattelen samalla tavalla. Olen sellainen luonne, että saatan herkästi ajautua kiireeseen. En kuitenkaan enää halua sellaista. Minun psyykeeni ei kestä sellaista. Olen aikuinen nainen ja olen tietoinen siitä, että vanhenen. Tietoinen siitä, että lapseni vanhenevat. Oman vanhenemisen kestän, mutta lasten vanheneminen on vähän rankkaa. En halua huomata lasteni aikuistuttua, etten ehtinyt tehdä heidän kanssaan mitään. En ehtinyt nauttia elämästä heidän kanssa.
En myöskään halua huomata, etten ehtinyt nauttia kirjoittamisesta. Minä rakastan kirjoittamista, enkä aio tuhota sitä rakkautta. Rakastan aikaa ja aion ottaa sitä. Käännän urakelloni toiseen suuntaan. Vielä muutama kuukausi sitten olin valmis painamaan töitä tuplasti enemmän kuin muut, että pääsen euron syrjään, mutta en enää. En ole valmis siihen. Se leipä joka nyt on pöydässä, on riitettävä. En varmaan pääse muuttamaan omakotitaloon näillä palkoilla, mutta sitten en pääse. Näillä palkoilla voin kuitenkin nauttia ajasta, lapsistani, kirjoittamisesta, elämästä.

on siis luovuttava unelmasta jotta voi unelmoida. Minun on luovuttava unelmasta omakotitalosta siksi, että voin kirjoittaa. En voi luopua leipätyöstäni sillä en saa kirjoittamisesta penniäkään rahaa enkä voi anella apurahoja. Järjestän siis työni niin, että saan aikaa. Järjestän elämäni niin, etten riennä mihinkään. En alennusmyynteihin, enkä kissanristiäisiin enkä osallistu vapaaehtoisena pesemään likaisia lintuja. Minun pitää nyt allakoida. Allakoida niin, että voin toteuttaa unelmia rikkomatta toisia.

Ja se ajatus jonka syrjästä sain kiinni... päätin, etten tarvitse kustantamoita. Ne tulevat luokseni kun on sen aika. Ennen sitä voin olla omalla aikakaudellani ja tehdä tätä niissä välineissä ja medioissa jotka koen omakseni. Kustantamot elävät vielä eilisessä ja minulla on pääsylippu huomiseen.

Itken sohvalla kun näen Erinin laualavan"Mitä tänne jää". Cheekin biisi jota en ole koskaan kuullut.
Erin tekee siitä sellaisen, että minä itken. Lapset on hämmentyneitä ja mies huolissaan. Mitä nyt?

Minussa on heräännyt ja kuollut niin paljon tänään, etten tiedä mitä tuntea tai ajatella. Tajusin kirjamessuilla käydessäni kustantamoiden juttusilla, etten ole samalla aikakaudella niiden kanssa. Heräsin siihen jo eilen. Olen kokeillut tätä ennenkin. Ensimmäisen käsikirjoituksen kanssa. En halua olla jonossa muiden pöytälaatikkokirjailijoiden kanssa käsi ojossa odottamassa armopalaa jumalalliselta kustantamolta.

Minä olen ihminen. Ihminen joka haluaa kirjoittaa teile. Hlauaa julkaista tekstejä teille. Haluan, että te tunnette, ajattelette, vaikutatte ja olette. Olette olemassa. Tuntevina ihmisinä ja vaaditte minulta. Vaaditte kustantamoilta jotain muuta. Kirjailijat ovat aika oman onnensa nojassa ja kustantamoiden varassa. Suomi on pullollaan ihmisiä, jotka haluavat julkaista. Kukin omalla syyllään. Toisilla (useimmilla) on joku omasta mielestään (ja äidin) loistava aihe, josta he kirjoittavat sydän verellä tai muuten vain halutessaan jakaa tietoa.

Niin minäkin. Kirjoitan sydän verellä. Haluan jakaa tietoa ja minulla on miljoona loistavaa aihetta.
Mikä tekee minusta erilaisen. En vielä tiedä, mutta aion ottaa selvää.
Ehkä se on nämä tämäniltaiset kyyneleet. Ehkä se on se, että herätän ihmisissä tunteita. Tai se, että haluan olla luova myös siinä miten julkaisen tekstejäni.

Itkin niin paljon, että minun oli pakko mennä "piiloon". En osaa selittää tätä. Minun on kirjoitettava, koska se on minun tapani pitää itsdeni hengissä. olen tässä hiljan tavannut ihmisen joka on tietämättään tullut minulle todella tärkeäksi. Olen tuntenut hänet työni puolesta jo jonkin aikaa, mutta vasta kun hän löysi tekstini, olen ymmärtänyt, että tämä ihminen kuuluu elämääni ja on kohtalooni kirjoitettu. Tämä ihminen esitti minulle tänään tärkeitä kysymyksiä.

Haluan kirjoittaa.
Miksi?
Tarvitsen sitä.
Miksi?
Koska se on tapani kanavoida tunteitani.
Miksi?
Koska se antaa minulle tyydytystä kun huomaan, että joku muukin voi tuntea samoin.
Miksi?
Koska oivallan, etten ole koskaan yksin.
Miksi?
Koska en halua olla yksin.
Miksi?
Koska haluan olla lähellä ihmistä, mutta en välttämättä kasvotusten.
Miksi?
En tarvitse fyysistä läsnäoloa, mutta tarvitsen ihmistä.

Voisin jatkaa kysymyksiä vaikka kuinka ja kauan, mutta se on raskasta. Ymmärsin kuitenkin tänään, että minun pitää tehdä niin. Minun pitää kysyä itseltäni miksi. Tarpeeksi monta kertaa. Ja sitten minun pitää tehdä liiketoimintasuunnitelma ja alkaa tehdä tästä enemmän.

Minä tarvitsen teitä. Mutta pyydän, älkää pitäkö minua tyhmänä, tavallisena ja joukkoon hukkuvana. Älkää antako minulle itsestään selviä ohjenuoria ja elämänohjeita. Älkää pitäkö minua samanlaisena kun muut.
Minä erotun joukosta. Erotun siksi, että minulla on se. Se joka monelta puuttuu. Minä osaan kirjoittaa.

Elli.-Jasmiini

Toisen kohtalon koskettamana

Tänään oli merkityksellinen päivä.
Tapasin pitkästä aikaa entisen kollegani. Sovimme treffeistä jo eilen ja olin innoissani.
On ihan nähdä ystävää pitkän ajan jälkeen. Ihana päästä purnaamaan yhteisistä huolenaiheista ja jakaa työntekemisen iloa ja tuskaa.
Kiirehdin aamuruuhkassa kohti konttoria. Pääsin perille ja kuoriuduin ulkovarusteista naulakkoon. Lähdin reppuselässä reippain askelin kohti englannin kurssia kun sivusilmällä näin ystäväni keskustelemassa toisten kollekoiden kanssa. Ilahduin, mutta minulle tuli outo tunne. En ehtinyt jäädä siihen vaan pyyhälsin ohi ja juoksin kohti englanninkieltä.

"Well, this means that I´m not so good at spoken egnlish but training makes masters!"

Ihanan motivoiva tunti oli ohi ja intoa täynnä siirryin sovittuun tapaamispaikkaan. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, mutta sain kohta viestin, että hän tulisi hetken kuluttua. Menin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kurssikaverin kanssa syömään. Olemme istuneet jo muutamia tunteja samalla kurssilla, mutta tänään pääsimme vauhtiin ja molempien suut kävivät lakkaamatta. Meillä oli niin paljon puhuttavaa. Pistimme merkille, että tulemme hyvin juttuun. Olemme molemmat saman tyyppisellä tempperamentilla varustettuja ja meillä oli varmasti myös siksi aika hauskaa. Mietin, että samalla kaavalla tapasin myös ystävättäreni ja tunsin olevani onnekas kun ympärilläni on näin ihania, lahjakkaita ja hauskoja ihmisiä.

Ystävättäreni saapui paikalle ja kurssikaveri poistui tyylikkäästi takavasemmalle tietäen, että meillä on kuulumisia kurottavana. Ystäväni istui aina yhtä tomerasti pöytään ja päpätti kiihkeästi kuten aina. Kuroimme kuulumisia, mutta sitten tapahtui jotain. Ystäväni kasvoille levisi ilme jota en ole koskaan nähnyt. Hän aloitti tarinansa kertomalla kuinka oli keväällä kärsinyt kovista vatsakivuista. Ennen kun pääsimme tämän pidemmälle, olin jo kuvitellut tarinan kulun. Minua kylmäsi. Yllättäen pöytäämme istui kuitenkin yhteinen tuttumme, mutta ystäväni totesi hyvin pian, että voisimme jo lähteä jatkamaan "töitämme" ja siirtyä pois ravintolan tiloista. Tämä sopi minulle hyvin ja tuttu jäi pöydän kulmaan syömään lounastaan tyytyväisenä.

Juttelimme niitä ja näitä, enkä voinut irrottaa katsettani hänen uudestä hiustyylistään. Hänellä on aina ollut lyhyt hiusmalli, mutta tämä oli jotenkin erilainen. Muistutti minun hiuksiani silloin kun teininä uhmasin maailmaa ja leikkasin kaljun jonka annoin sitten kyllä kasvaa saman tien takaisin. Ihan kuin ystäväni olisi ajanut puolipitkän siilin, eikä se näyttänyt ihan häneltä. En kuitenkaan kokenut aiheelliseksi lähestyä häntä asiasta sillä tunsin, että hänellä on jotain sellaista sydämmellä, minkä haluaa jakaa minun kanssani.

Menimme hissiin ja kun ystäväni varmistui meidän olevan kahden hän jatkoi kertomustaan. "Menin siis lääkäriin kun oli niin älyttömän kipee maha. Sieltä löytyi kasvaimia. Näin isoja. Ja jos niistä ei yksi olisi kiertynyt tällälailla itsensä ympärille, niin niitä ei olisi havaittu."
Tuijotan ystävääni suu auki. Tiesin tämän. Jotenkin näin, ettei kaikki ole kuin ennen. Ettei tämä pohjoisen hullu ole ihan niin hullu kuin ennen. "Ei kai ne vaan ollu pahanlaatusia." kysyin, vaikka tiesin.

Kun minulle sitten valkeni mistä oli kyse, halasin häntä. "Luojan kiitos sä olet siinä!". Ystäväni naurahti ja myönsi olevansa samaa mieltä. Kävelimme käytävällä ja hän puhui koko ajan. Minusta tuntui kuin hänen olisi pakko vain kertoa jollekin. Pakko purkaa. Ja minä olin siinä ja kuuntelin. Kerroin avoimesti, että ymmärsin niitä, jotka eivät tienneet mitä sanoa. Kerroin, että tämä kosketti minua ja pisti ajattelemaan. Hän uskoi sen. Uskoi, että tämä on vaikeaa myös meille muille. Meille ei niin läheisille ihmisille joiden tarvitsee suhtautua, muttemme tiedä miten. Kevät on jo kulunut ja kesä sen myötä. Minun pohjoisen akkani on töissä ja puhkuu energiaa lähes samoin kuin ennen. Kysyin, että pelottaako tuleva kontrolli. "Ei vielä, mutta varmasti sitten lähempänä.".

Minulla ei ole ollut mitään tuollaista. En tiedä miltä sytostaattihoidot tuntuvat. Kuuntelin kuinka minulle kuvailtiin tarkasti miten paljon häneltä poistettiin kasvaimien lisäksi. Kohtua, munasarjoja ja vatsanpeitteitä myöten. En kuitenkaan tullut surulliseksi, sillä tämä ihminen osoitti uskomatonta rohkeutta ja selviytymistä kertoessaan tästä minulle. Minä tiedän, että hän on sellainen ihminen joka puhuu selviytyäkseen ja tänään hän puhui minulle. Olen siitä kiitollinen.

Kiitos. Olet antanut minulle uuden suunnan. Minun on laitettava asiat vaakakuppiin ja ymmärrän sen, että jos sinulle ystäväni, terve, nuori ja kaunis, urheilullinen ja elämää uhkuva ihminen voi käydä näin, miksi ei minulle? Minä ihailen sinua. Olet niin kaunis ja henkeäsalpaavan todellinen. Olet elossa ja toivon niin paljon, että saat nauttia elämästäsi vielä pitkään. Kiitos, että jaoit tämän kanssani. Kiitos, että saan tuntea tämän sinun kanssasi ja saan palan sinun elämänkokemustasi. Kiitos.

Syksy ja sateet

Istun keittiössä nykyisen työpöytäni edessä. Katselen ulos ikkunasta josta aukeaa uusi näkymä. Käynnissäolevan piharemonttimme yksi saavutuksista on ollut karsia pihan vanhoja jo vaaralliseksi tai haitalliseksi käyneitä puita. Sen vuoksi suuri pihalla kasvanut kuusi on kaadettu ja meidän eteemme on avautunut uusi näkymä. En näe enää pihan pieniä oravia, enkä puussa temmeltäviä pikkulintuja. Prinsessakissa ei enää "metsästä" äänekkäästi säksättäen ja viiksikarvat vapisten kaikkia "villieläimiä".

Tilalle on tullut tilhet. Ne popsivat huomattavasti pienemmän pihalla kasvavan pihjalan punaisia marjoja. Pidän niistä. Voin seurata niiden elämää, enkä tunne ahdistusta kerrostalon ylimmässä kerroksessa asumisesta.  Se, etten tunne ahdistusta, on hyvä.

Olemme yhdessä perheeni kanssa tulleet siihen tulokseen, että emme ole valmiita muuttamaan omakotitaloon. Ei siksi, ettei meillä olisi taitoa omakotitaloasumiseen vaan siksi, ettei meillä on varallisuutta siihen tällä nykyisellä alueella jossa asumme. Alue on kuitenkin huikean hyvä paikka olla. Meille hyvä paikka. Meri on vieressä. Kaikkialle on lyhyt matka. Päätimme rakentaa tämän nykyisen nukkekotimme siis nyt sellaiseksi kuin haluamme. Sellaiseksi, että voimme olla tässä perheenä onnellisia. Lopetamme "myyntiremontoimisen" ja keskitymme tähän päivään. Jos emme asu tässä kymmenen vuoden päästä, niin sitten emme asu.

Tämä päätös on antanut minulle rauhaa. En ota enää uskomatonta painetta saunaremontista, putkiremontista, kylpyhuoneremontista, vaatehuoneremontista ja kaikista muista pienistä remonteista joita on mökki pullollaan. Hengitän syvään ja hymyilen. Minä teen kaiken minkä osaan ja vähän enemmän. Teen ne mahdollisuuksien mukaan ja ajatellen vain meidän omaa mukavuutta. Likaan käteni ja remontoin itse. Aika kivaa vaikka ihan mielettömästi siihen tulee menemään aikaa. Mutta se ei haittaa, koska tämä on meidän koti. Rohkaiseva soitto pankkivirkailijaltamme auttaa myös siäiseen rauhaan ja sen johdosta päätimme jättää kylpyhuoneemme ällöt persikan sävyiset kaakelimme paikoilleen ja näpertelemme rauhassa muuta. Tärkeintähän on kuitenkin se, että tämä on meidän koti. Pieni pesä.




Pieni ajatusjuoksu päivään:

Suuret kosteat silmät katselivat minua sähköpaimenen takaa.
"Anteeksi" sanoin ja laskin katseeni heinikkoon.
"Mjuuuuu." lipaisit tuoreen heinätukon turpaasi ja siirryit sähköpaimenen luota kauemmaksi.
"En tahtonut, että tämä menee näin. Anteeksi, että en ehtinyt tänne ennen auringonnousua, mutta kiitos, että olet täällä kuuntelemassa minua silti."


ps. joskus mie muutan maalle!

Tuntematon jokin pitää minua kiinni tässä

Kostea pimeys pitää minua otteessa. Rintaani puristaa, enkä saa henkeä. Olen yksin. Olen niin yksin, etten tiedä edes kuka olen. Kuiva katu tuntuu jalkapohjissani. Kävelen, mutten tiedä mihin. Olen kävellyt jo tunteja, päiviä, vuosia. Musta tunne ei päästä irti. Olen kietonut itseni valheisiin eikä ole enää totuutta mitä kertoa. En tunne ketään eikä kukaan tunne minua. Apua.

Apua. Uin minkä pystyn. Yritän ylös. Näen merenpinnan yläpuolella paistavan auringon, mutten pääse sinne. En saa henkeä. Näen taivalla lentävät linnut, mutta en pääse niiden luokse. Pakokauhu asuu minussa. Olen yksin.

En tunne enää itseäni. En ole koskaan tuntenut. En tiedä miten pääsisin ulos tästä. Kukaan ei rakasta minua. Minä en rakasta minua. Apua. Älä jätä minua tänne. En tunne täältä ketään. Pelkään kuolevani. Pelkään, että kuolen.
---------------------------------------

Tämä on sinulle ystäväni. Usko minuun ja luota minuun. Minä autan sinua kun olet siihen valmis.

Älä luovu unelmasta!

Voiko olla?
Voiko olla niin, että joku minulle tuntematon henkilö on lukenut minun tekstejäni ja pitää niistä?
Voi olla. Hauskaa! Suorastaa mahtavaa! Niin hienoa, että olen loikkinut kuin jänis kuullessani siitä.
No kyllähän minä sen tiedän, ettei minulla ole ihan niin paljon ystäviä kun blogillani on lukijoita, mutta kun kuulen sen jostain muualta niin se tuntuu vain jotenkin... mielettömältä.

No niin. Tapani suurennella ja hypettää iskee taas päälle. Kukaan ei ymmärrä eikä saa tästä samanlaista juhlatunnelmaa kuin minä (paitsi mussu eli aviomies, joka on tottunut mun hössötykseen ja osaa ottaa sen vaadittavalla kanssahössötyksellä). Joku voisi ajatella, että mitä sitten jos joku lukee mitä olet kirjoittanut. Mutta minulle henkilökohtaisesti se on suuri juttu. Olen vuosia kirjoittanut itselleni. Kirjoittanut "salaa". Nyt minun ei enää tarvitse. Voin olla juuri niin helvetin hölmö kuin haluan ja silti joku jaksaa lukea!! Joku muu kuin ne kolme rakasta sukulaistani ja pari muuta yhtä hassua tyyppiä.

Haluatteko tietää miltä se tuntuu?
Ihanalta. Lämmin henkäys onnea pulpahtaa rintaan. Puhallan kevyesti sormiini lämmitelläkseni. Lämpö tuntuu vähitellen jokaisessa jäsenessä. Nousen tuolilta ja mieleni tekee loikkia. Hyppiä kuin jänis paikasta toiseen. Olen kotikonttorilla ja työhanskat putoaa välittömästi. Tiedän, että ne on pistettävä käteen vielä tänään, mutta nyt pidän lounastauon ja aloitan sen hyppimällä ja huutamalla! Tunnen pakottavaa tarvetta purkaa yllättävästä tilanteesta johtuvaa mielihyvää hihkuen ja ilakoiden.
Phiuuh. Noin. Nyt on ilakoitu. Vatsan yläosassa on edelleen miellyttävä pörinä. Rauhoittelin itseäni rakentamalla maukkaan salaatin ja lukemalla erittäin mielenkintoista ja mukaansa tempaavaa kirjaa. Vielä on kuitenkin sanottava mutama sana, ennen kuin voin taas ryhtyä ansaitsemaan elantoani.

Uskon, että minulla on hyvä tulevaisuus. Rahakas? En tiedä, mutta sellainen, että voin elää itseni kanssa. Uskon, että vielä jonain päivänä voin tehdä sellaista työtä joka ei tunnu työn tekemiseltä ja joka tekee minut onnelliseksi! Minä tulen ja näytän teille vielä! *hymyilee leveästi ja päättäväisesti*

Pakottava tarve!

En voi tälle mitään.
Minun on pakko kirjoittaa.
Kirjoittaa kunnes sormet on turvoksissa ja avioliitto katkolla.

Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kirjoitan naisesta, onnesta ja sen etsimisestä. Ihan siis näistä aiheista joista olen täällä kirjoittanut. Älkää peljätkö! En minä itsestäni kirjoita. Aloitan vain helposta aiheesta ja katsotaan mihin se johtaa. Minä kirjoitan myös miehestä. Se on jännittävää. Osaanko istua miehen penkissä, pukea miehen housut ylleni ja tuntea kuten mies.

Sain ajatuksen näin vain. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ja silti kuitenkin uskon, että tämä on odottanut tulemistaan jo vähän aikaa. Ajatukset nousevat ja kuolevat päässäni kamalaa vauhtia. Tunteet jyllää ja olen meidän perheen itkupilli. En edes aina tiedä miksi itken, mutta tämä minun henkilökohtainen projektini on syystä tai toisesta tunteellinen. Olen ajamassa itseäni kohti unelmaani varmalla otteella vaikka en sitä ehkä ääneen myönnä. Taas saan ajatuksen. Lisään henkilölle lempivärin, uuden ystävän sekä tunteen. Minun pitää mönkiä kirjakauppaan ostamaan tälle kirjalle vihko. Sellainen tosi kiva vihko. Tulen kantamaan sitä mukanani. Tajusin, että  kaikki hyvät (tai huonot) ajatukset katoavat päästä jos en kirjaa niitä ylös ja kirjoittaminen vaikeutuu. Huomaan ajattelevani sitä koko ajan. Kirjaa. Siitä on tullut minulle huumetta.

Nyt kun olen kirjoittanut kahdenksantoista sivua ja alkanut luoda henkilöä, minusta tuntuu, etten osaa mitään. Kun olen päättänyt ottaa miehen mukaan kirjoittamiseeni, taidan jänistää. No, en jänistä, mutta epäilen pidättekö siitä. Jaksaako minun kirjoittamaa kirjaa lukea kukaan? Onko se riittävän mielenkiintoinen romaaniksi?
Minua on kannustettu. Olen saanut positiivista palautetta ja vakavan kehoituksen jatkaa kirjoittamista sekä lähestyä kustantamoita. No ensin pitää olla jotain mikä kanssa lähestyä. Sitä tässä tehdään... lähestytään kovaa vauhtia! Onhan minulla jo yksi raato pöytälaatikossa, mutta eikö jokaisella oikealla kirjailijalla ole sellainen? Ei sitä voi lähteä työstämään koska silloin menettäisin orastavan kirjailijan identiteettini. Huoh... (Sen sijaan julkaisen raadosta pätkän kerrallaan toisessa blogissa; Migreenikon päiväkirja )

Lukisitteko? Lukisitteko naisesta? Tavallisesta elämästä? Miehestä naisen kanssa? Tavallisesta miehestä tuntoineen. Onkohan tämä elämäntarina?Vai kenties tarina ihmisistä elämän partaalla? Niin vaikea sanoa mitään. Pitää vain luottaa siihen, että luki sitä kukaan tai ei, minä ylitän itseni. Jos vaikka minusta ei koskaan tule menestyskirjailijaa, minusta voi tulla kirjailija. Jos vaikka en koskaan voisi tehdä kirjaani työkseni joka päivä, voin tehdä joka päivä työtä kirjani eteen. Sen minä aion tehdä.