Ote Onnellisesta

Tämä on ote kirjoitustyönalla olevasta kirjastani. Onko tuttua? Herääkö muistot jossakin kaukana? Kiireisen äidin arkea...
---------------------------------------------------

En avannut ensimmäistäkään kirjaa kotimatkalla. En tuntenut normaalia pakottavaa tarvetta selata yhdenkään sivuja. Kirjat painoivat kasissa kun kävelin viimeisiä metrejä. Pysähdyin portinpieleen. Katselin taloamme. Milloin onni on jättänyt tuon talon? Se on kaunis ja pieni, mutta se ei ole onnellinen koti enää. Kun me saimme sen, se oli onnellinen. Siellä on eletty normaalia tasapaksua, mutta onnellista elämää. Tai niin luulisin. Talon maalatut seinät alkavat kaivata uutta kerrosta ja räystäät notkuu. Otto on ihan kohtuullisen taitava käsistään, mutta se ei näy ainakaan talossamme. Oton taidot ja kädet ovat eräänkin rakkaan konepellin alla. Huokaan syvään ja otan päättäväisesti askeleen kohti ovea. En tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Olenko katkera Otolle kun hän ei ole pitänyt huolta talostamme. Onko se yksi syy tähän apatiaan? Ettei Otto ole tehnyt mitään kunnostusta. Ei parisuhteessa eikä talossa. Samassa suutun itselleni; Miten voin syyttää tästä Ottoa? Minä osaan pitää vasaraa kädessäni ihan yhtälailla! Minä olen yhtä syyllinen talon rapistumiseen. Talon ja parisuhteen.  Askeleet ovat tuoneet minut ovelle ja muistan kuin salamaniskusta, että oli minun vuoroni hakea Sanni tarhasta. Voi helvetti!  Katson paniikissa kelloa ja huomaan, että olen nyt jo myöhässä. Päiväkoti menee ihan juuri kiinni ja Sannin hoitoaika on loppunut jo tunti sitten. Avaan oven ja heitän kirjat eteiseen. Kumpikaan isommista tytöistä ei ole kotona. Paiskaan oven takaisin kiinni ja lähden juoksemaan kohti Sannin päiväkotia. Kiukku kasvaa sisälläni samaan tahtiin juoksuaskelteni kanssa. Olen erittäin pettynyt itseeni. Minä en koskaan unohda tällaisia asioita ja nyt taas. Tämä on jo toinen tai kolmas kerta kun unohdan hakea Sannin omalla vuorollani. Aikaisemmin olen muistanut sen kuitenkin jotenkuten ajoissa ja olen ehtinyt ilman, että joku joutuisi odottamaan minua. Nyt en ehdi ajoissa ja tiedän, että joku joutuu jäämään ylitöihin minun vuokseni, enkä pidä ajatuksesta yhtään. Se sama henkilö joutuu nyt luultavasti pitkittämään jonkun muun työpäivää kun se joku muu odottaa toisen päiväkodin pihalla, että äiti tai isä tulisi hakemaan, kun äiti tai isä myöhästyy kun ei pääse töistä ajoissa kun sen äidin tai isän hoitolapsen äiti myöhästyy!. Voi helvetin helvetti! Pitäisikö minun mennä lääkäriin? Onkohan minulla joku etenevä muistisairaus? Minä en koskaan unohtele mitään ja nyt tuntuu, että unohdan koko ajan ja ihan kaikkea. Pakotan itseni juoksemaan vaikka keuhkoihin sattuu ja minua oksettaa. En enää pysty edes ajattelemaan kun joudun keskittymään, että saan happea. Päiväkoti häämöttää tien päässä ja näen Sannin pikkuisen hahmon seisomassa aitaa vasten. Pikkuisen epämääräisen hahmon vieressä seisoo aikuinen ja kuvittelen miten tätä aikuista vituttaa enemmän kuin pitkään aikaan. Kuvittelen miten vihainen hän on MINULLE. Siis minulle. Inhoan sitä jos joku on vihainen minulle. Revin viimeisetkin voimat itsestäni ja juoksen vielä muutaman kymmentä metriä kunnes olen portilla. Ystävällinen aikuinen nainen hymyilee minulle ja sanoo, ettei minun olisi tarvinnut juosta. Kyllä hän olisi odottanut. "Sanni on hauska tyttö. Ei tässä mitän hätä ole." Hymyilen hänelle, samalla hallitsematon kyynelten parvi pyrkii ulos ainoasta avoimesta ikkunasta ja alan itkeä lohduttomasti. "Herran jumala!" Nainen sanoo ja tulee poritn toiselle puolelle uskomattoman nopeasti. Hän tarttuu hartioihini ja yrittää tavoittaa katsettani. En kuitenkaan pysty enää nostamaan päätäni vaan itken lohduttomasti ja kurkkuun nouseva räkä pistää minut oksentamaan. Sanni alkaa olla peloissaan, mutta ei sano mitään, tuijottaa vain seisoen aitaa vasten. Tunnen naisen kädet ympärilläni ja hänen lämmin ja vilpitön halauksensa tuntuu lohdulliselta. Hän ei sano mitään, halaa vain. Pyyhin suupieliäni ja kyyneleitäni. Nikottelen tuskaisesti ja naisen läsnäolo helpottaa oloani sen verran, että saan itseeni ryhtiä. "Voi anna anteeksi. En yhtään tiedä mikä muhun meni. Olen varmaan vain tiedätkö väsynyt kun on nukkunut öitä vähän huonosti. Mä sotkin nyt sun takinkin kun tällälailla, anteeksi hei ihan hirveästi. Mä unohdin hakea Sannin kun kävin kirjastossa ja tai siis en unohtanut, mutta aikataulu meni tiukaksi ja vitsi, mä… en tiedä, anteeksi, en mä tahallani, en…" Aikuinen nainen pitää minua hartioista edelleen kiinni ja nostaa epäuskoiset kasvoni kevyellä kosketuksella leukaani. "No niin. Ei ole mitän hätää. Ota tyttö ja menkää kotin lepäämään. Tuo tyttö huomenna aamusta taas tänne ja sinä menet lääkärin hakemaan vähän apua. Tätä sattuu joskus. Pienen lasten vanhemmat on uskomattoman paineen alla. Älä meistä aikuisista huoli. Kaikki kääntyy hyväksi, usko minua.". Vasta, kun saan pienen tyttäreni syliini tajuan, että nainen ei ole Sannin omia hoitajia. Kurtistan vähän kulmiani ja hiukan murtaen suomea puhuva kurdinainen hymyilee minulle. "Olen sijainen tänän ja huomenna. Sairastapaus. Huolehdi itsestäsi. Lapsesi tarvitsee sinua." Hän sanoo ja vilkuttaa meille hyvästiksi poistuessaan päiväkotiin sisälle. Hän menee luultavasti laittamaan paikat kiinni ja poistuu sitten omaan kotiinsa missä ikinä se sitten onkaan. Paha oloni painuu syrjään kun Sannin herkeämätön katse on minussa kiinni. Lapsi tuntuu kysyvän minulta tapahtuneesta, mutta en halua sanoa mitään. Painan lapsen päätä olkapäätäni vasten ja sanon kaiken olevan ihan hyvin. Äidillä on vain vähän pahamieli kun äiti ei oikein tiedä mistään mitään. Sanni puristaa minua syliinsä koko kotimatkan. Olen turtana tapahtuneesta, emmekä sano sanaakaan koko matkan aikana. Kun pääsemme portille, lasken Sannin maahan ja otan häntä kädestä kiinni. Katson talon nuhjuisia seiniä uudelleen. Tunnen tarvetta korjata kaikki. Jokainen nurkka ja räystäs. Naulat on naulattava uudelleen ja ulkoseinät on maalattava. Räystäät päätän puhdistaa tällä viikolla ja lupaan itselleni puhua Oton kanssa remontista. Tämä on minun koti. Meidän koti. Se näyttää juuri siltä kun sieluni ja minä haluan, että se näyttää paremmalta.

----------------------------------------------------------------------------------------------

Vielä on sivuja kirjoitettavana... kohta, oi kohta mä saan kirjoittaa kokonaisen viikon!