Saattohoitopotilas

Katsoin ylös ja näin kuun möllöttävän taivaalla. Se oli kovin pyöreä ja punainen. Mummonmökki oli hiljainen ja heiveröinen. Mutta se oli muistoja täynnä.

Lähdin kävelemään pientä taloa kohti ja minut valtasi epäilevä tunne. Kuin joku muukin olisi täällä. En saanut mielestäni sitä ajatusta, että Marko olisi hiipinyt mökkiin sillä välin, kun kävin uimassa, mutta en uskonut siihen. Mitä lähemmäksi pääsin taloa, sitä varmempi olin, etten ollut enää yksin. Saavuin ovelle ja huomasin sen olevan raollaan. Olinko minä jättänyt sen, vai oliko täällä joku muu. Avasin oven varovasti vain huomatakseni Markon.

”Mitä helvettiä sinä teet täällä” tiuskaisin. Kävelin miehen luokse ja katselin miten pieneksi kuihtunut ihminen makasi mummomme vuoteella hiljaa. Marko ei vastannut, mutta en minä sitä odottanutkaan.

En ollut varma, mutta epäilin, että Marko siirtyy tuonpuoleiseen kohta. Ainakin lääkärit olivat epäilleet, ettei hän jaksa kauaa enää.

Marko liikahti hieman ja se näytti kivuliaalta. Hän yritti parantaa asentoaan, mutta ei jaksanut. Kävelin, puoliksi juoksin vuoteen viereen ja nostin yläruumista, jotta sain hänen alleen tyynyjä. ”Noin, onko nyt hyvä?” Marko nyökkäsi ja minä rauhoituin hieman. Hän näytti paremmalta nyt, kun kuun valo osui kasvoihin. Kuu ei ollut kelmeä tänä yönä. Hyvä niin.

Täällä haisi mummonmökki. Sellainen hieman makea, mutta tunkkainen. Olen varma, että tämä on homeessa katosta lattiaan, mutta en välitä, sillä tämä on minun mökkini. Mummoni mökki. Marko asui yleensä täällä. En tajua, miten hän pystyi olemaan mökissä tuntikausia, sillä minulle tuli sairas olo, kun olin siellä tarpeeksi kauan. Mutta halusin silti olla täällä. Täällä oli mummon henki.

Muistan mummon istuneen tuolla portailla ja jutelleen lapsenlapsilleen. Tarinoita, millä ei ollut mitään totuuspohjaa. Me lapset rakastimme hänen tarinoitaan. Ja mummo rakasti kertoa niitä. Minä muistan erityisesti puputarinat, joita hän kertoili meille pienimmille lapsille. Vanhemmille, hänellä oli tapana kertoa juttuja hämähäkeistä ja rosvoista.

Marko oli pikkuisena mummon suurin fani. Vaikka mummo oli Markolle välillä ankara, niin Marko rakasti häntä. Muistan, miten istuimme keinussa ja Markolla alkoi särkeä päätä. Poika pyysi saada mennä nukkumaan, mutta mummo kielsi tiukasti. Marko suuttui ja sanoi minulle, että mummo oli ilkeä ja minähän tietenkin heti kerroin sen mummolle. Mummo otti mietteliään ilmeen ja sanoi sitten, ettei nimittely auttaisi.

Marko alkoi voihkia hiljaa. ”Sattuuko sinuun?” kysyin ja tajusin kysymykseni olevan typerä. Tottakai häneen sattui. Hän sairasti laajalle levinnyttä parantumatonta keuhkosyöpää ja oli ollut saattohoidossa jo jonkun tovin. Häneen oli sattunut jo kauan.

”Mmm. Sattuu, mutta olkoon niin.” Marko sai sanotuksi ja minua itketti.

Mökkimaisema oli kaunis. Kanat kotkottivat hiljaa taustalla, kun menin ulos hengittämään. Kuu möllötti edelleen. Se loisti punaisena järven päällä. Joutsen pariskunta uiskenteli veden pinnalla välillä päästäen kyhmyjoutsenen rumaa ääntä. Punainen mökki näytti vieläkin punaisemmalta. Sen takaa aukesi peltomaisema, vaikka ei se oikeasti ollut pelto. Päätalo seisoi pellon ja mummonmökin välissä. Se oli jykevä hirsimökki, joka rakennettiin meille lapsen lapsille, kun mummo oli vielä elossa. Siellä Markonkin olisi pitänyt olla. Tippapullojen ja vuoteensa luona.

Menin takaisin sisälle ja istuin Markon viereen. Otin häntä kädestä ja katsoin silmiin. ”Marko. Miksi tulit tänne. Kaikista paikoista juuri tänne haisevaan mökkiin kuolemaan?” Marko voihki hiljaa, enkä saanut ensin selvää puheesta.

”Minä haluan kuolla täällä…” Marko mumisi sitten hiljaa.

”Mutta en ymmärrä. Anna minun hakea kipulääkkeesi. Saisit kuolla ilman kipuja edes.” sanoin epätoivoisena.

Marko vain pudisteli päätään ja voihkaisi hieman. Sitten hän yritti taas parantaa asentoaan, mutta tyytyi jäämään aloilleen. Hän nosti kättään minua kohti, mutta ei sanonut mitään ja laski sitten kätensä takaisin.

”Mitä?” minä kysyin, mutta en saanut enää vastausta.

Minun maailmani oli murskaantumassa. Marko teki kuolemaa, enkä voinut estää sitä. Olin jo tottunut ajatukseen sairaasta veljestä, mutta en siihen, että menettäisin hänet kohta kokonaan. Olin muuttumassa surusta pieneksi rusinaksi ja kärsin suuresti häpeää, että ajauduin omiin tunteisiini. En saisi ajatella nyt itseäni. Minun pitäisi olla veljeni tukena hänen viimeisellä matkallaan, mutta en voinut sille mitään, että tunteeni ottivat vallan.

”Marko. Anna minä vien sinut takaisin talolle.” Pyysin. Mutta Marko pudisti päätään. Suuttumus alkoi nostaa päätään, mutta yritin niellä sen. ”Ei saatana. Sinuun sattuu. En pysty edes kuvittelemaan kuinka paljon sinuun sattuu. En kestä katsella sinua tuollaisena. Voihkivana, hikoilevana. Anna minä haen ne lääkkeet.” Mutta Marko pudisteli edelleen päätään. Hän oli päättänyt, ettei antaisi minun puhua häntä ympäri. Hän tunsi minut liian hyvin tietääkseen, etten voisi tehdä mitään ilman, että hän todella suostuisi. Ja hän oli kaikesta kivusta huolimatta päättänyt, ettei antaisi siskonsa hakea niitä helvetin lääkkeitä. Hän kuolisi tänä yönä ilman niitä.

Marko alkoi voihkia kovempaa, kunnes hiljeni äkkiä. Tuli kuoleman hiljaista. Minä puristin itseni pieneksi ja vain istuin Markon vieressä. Puristin edelleen kättä, joka veltostui hitaasti. Kyyneleet kihosivat poskilleni, enkä voinut niille mitään. Marko ei haluaisi minun vollottavan tässä kuin pieni lapsi. En voinut enää mitään. Loppu oli tullut. Aloin toimia rationaalisesti. Soitin sairaanhoitajalle, että Marko oli kuollut. Sairaanhoitaja osoitti osanottonsa ja antoi minulle toimintaohjeet. ”Mene ihan ensiksi keittämään itsellesi kuppi teetä. Sen jälkeen lääkäri tulee ja hoitaa loput. Sinun ei enää tarvitse tehdä muuta, kuin surra.”

Jätin Markon makaamaan mummonmökkiin. Samalle vuoteelle, jolle mummo kuoli. Mummo nukkui pois hiljaisuudessa kenenkään tietämättä. Isä löysi mummon. Minä löysin Markon.