Tämä on kirjoitettu ystävälle, joka on vakavasti sairas. Ystävälle, joka merkitsee minulle ja monelle muulle valtavan paljon.

Istun nojatuolilla ja ajatukseni juoksevat kilpaa keskenään. En saa itseäni rauhoittumaan. En saa mielestäni sitä kuvaa, kun istumme nuotiolla, etkä sinä ole siinä. Olen jo haudannut sinut, vaikka eilen vasta kuulin sairaudestasi.

Minä itkin. Itkin silloin, itken nyt, itken huomenna, koska pelkään, että menetämme sinut. En silti aio itkeä kanssasi, sillä haluan nauttia sinun kanssasi jokaisen hetken.

Olet niin kaunis ihminen. Niin kaunis, etten henkeä saa. Olen sanonut niin ennenkin, mutta vain harvoin. Nyt sanon sen sinulle.

Sinä ansaitsisit kultaa ja timantteja, loputonta rakkautta. Olet niin hyvä ihminen ja kaipaan sinua jo nyt, vaikka olet vielä siinä.

Pelkään, mitä ihmisille sinun ympärilläsi tapahtuu. Sillä sinä olet kantava voima. Sellainen, jota ilman on vaikea katsoa aurinkoon.

Mutta minä en hautaa sinua vielä. Koska toivoa on. Ja sen haluan sanoa. Toivoa on. Se toivo auttaa minua eteenpäin tässä yksinäisessä surussani. Surussa, jonka jaan varmasti monen kanssa, mutta joka täytyy surra yksin. Se, että pelkää menettävänsä. Sen pelon elän yksin. Ja sen pelon minä vielä selätän.

Minun on kuuma. Ajatukseni eivät järjesty. Ne sinkoilevat sinne tänne kuin sokeat kanat. Ajatuksiin kesästä, hetkistä kanssasi ja merestä ilman sinua. Ne sinkoilevat kaikkialle ja olen hajota niihin.

Mutta sitten. Ukulele tuo minut takaisin tähän hetkeen. Se soi niin kauniisti. Paratiisi. Sinäkin soitat sitä joskus. Et sinä vielä ole kuollut. Ottakaamme siis ilo irti tästä ajasta, joka meille on annettu.

Haluan kiitää sinua kaikesta. Olet korvaamaton meille. Rakastamme sinua.