Mitähän mieleni miettivi?

Olen siis saanut työpaikan. Se on koulutusohjelma, joka kestää puoli vuotta. Elleivät he halua minusta eroon aikaisemmin, tai itse haluan lähteä aikaisemmin. Kaikki on mahdollista.

Minäpä pelkään eniten sitä, että tuotan heille pettymyksen. Se pelko on jotenkin niin käsinkosketeltavan konkreettinen, etten tiedä miten päin olisin. Juon teetä ja mietin.

Mietin kaikkea sitä mitä on sattunut parin päivän sisällä. Sen lisäksi, että pääsin tähän tämänpäiväiseen työhaastatteluun, sovin uuden työhaastattelun eri putkan kanssa ensiviikolle. En ole perunut sitä uutta sovittua haastattelua, koska... Haluan nähdä mitä heillä on tarjottavaa. 

Ja puntarissa painaa kaksi asiaa. Toinen paikka olisi vähän helpompi, ehkä ja toinen kestää mahdollisesti vain puoli vuotta. Mutta toisesta saan uuden koulutuksen alalle, joka minua kiinnostaa, toinen uppoisi jo osaamaani tekemiseen.

Tämänpäiväinen haastattelu oli todella miellyttävä. Kaksi hyvin mukavan tuntuista ja rehellistä ihmistä vastassa. Työnkuva tuntui mielenkiintoiselta ja tietyissä raameissa muokattavalta hommalta. Ei siis huonompi juttu. Etätöitä tehdään näin koronan vuoksi alkuun, mutta tarkoitus olisi palata normiin jossain vaiheessa. Normi tarkoittaisi paria päivää viikossa etänä, muuten konttorilla tai muissa pisteissä.

Valitakko siis työ, jossa saan uutta osaamista ja uuden koulutuksen plakkariin. Voisi auttaa tulevaisuudessa työnsaannissa tosi paljon. Vaiko työ, joka tapahtuu osittain selkärangasta? Se olisi mahdollisesti vakituinen (joskaan tänä päivänä vakituinen ei ole mitenkään vakituinen).

No. Katson ensiviikkoon. Siihen asti tuuletan tätä tänään saamaani myönteistä vastausta kysymykseen: "Pääsenkö teille duuniin?" ja alan orientoitua siihen. Sopimukset on jo plakakrissa ja opiskelut alkaa maanantaina. 

Terveisin PikkuElli