Risteyksessä

Ovikello soi tasan kello kuusi. Olimme sopineet, että he tulevat kuuden jälkeen.
Avaan oven ja hymyilen vieraille, vaikka minua ei hymyilytä.

Eteiseen astuu neljä ihmistä. Pikkuinen tomera mies, hänen vanhemmat ja ujo isosisko. He näyttävät onnellisilta. Sydämeni tuntuu raskaalta ja mieleni tekisi itkeä. Olen hämmentynyt tästä tunteesta. Alan puhua hermostuneesti ja esittelen heille heidän uutta kotiaan. Yhtäkkiä sukat tuntuvat liimautuvan lattiaan, enkä oikein pääse liikkeelle. Käteni vapisevat. Piilotan ne syliini.

"Tässä tämä nyt on. Mitä te haluaisitte ensin katsoa? Näitteköhän te kaiken silloin näytöllä?" .
Nuori nainen hymyilee ystävällisesti ja kertoo miksi he ovat tulleet. Hän tuntuu varovaiselta, mutta ymmärrän häntä. Minäkin olisin varovainen tässä tilanteessa. En varmasti osaisi itsekään olla "luontevasti", kun tilanne olisi tämä. Hymyilen taas ja tuleva ex-mieheni liittyy hölmöön hymyyni. Kumpikaan meistä ei osaa olla.
"No tuolla pihalla on sellainen lähde johon kuuluu pumppu...sellaisen saa kaupasta ihan halvalla. Tai sitten voin jättä tuon omani teille. Enhän mä sillä kerrostalossa mitään...". Ex-mies katsoo surullisesti minuun ja olen varma, että hän alkaa kohta itkeä. Viestin silmilläni hänelle, ettei nyt vain hajoa. Nieleksin itsekin, mutta pikkumiehen varaukseton nauru ja juoksentelu pitää muiden ajatukset kurissa. Keskityn pikkumieheen ja annan ex-miehen puhua lämmityksistä ja teknisistä asioista.

Uskomatonta. Tämä loppuu todella. Tämä talo, jota olemme rakkaudella ja rakkaudessa rakentaneet, korjanneet ja rakastaneet, on nyt jonkun toisen koti. Joku toinen näkee kevät aamuna omenapuuni kukat. Joku toinen kitkee ruusuistani rikkaruohot. Joku toinen... joku toinen makaa mieheni vuoteessa ennemmin tai myöhemmin. Joku toinen makaa minun vuoteessano joskus. Joku toinen on lapselleni ystävä, aikuinen, äiti.
Talon jokainen nurkka on minulla rakas. Jokainen lattialauta merkityksellinen. Kaikissa kaapeissa on minun elämäni jäljet. Mihin tahansa katson, näen sen elämän jota tässä talossa on eletty. Kaikki ne rakkauden täyttämät vuodet, kaikki onnen hetket, riidat, itkut, kasvukivut. Kaikki.

"Kiitos kun saatiin tulla. Sovitaan jatkosta sitten viimeistään kun nähdään. Meidän pitää nyt mennä, mutta kiitos vielä." nuori nainen hyvästelee ja painaa oven kiinni perässää.

me. Me menemme eri suuntiin samantien. En voi jäädä tähän, katsoa ennen niin paljon rakastamaani ihmistä.  En pysty katsomaan häntä, sillä hajoaisin kuin kukintansa päättävä ruusu pudottaa terälehtensä. Yksi kerrallaan kuolisin pois. Tänään menen yksin uuteen kotiini. Olen siellä yksin omassa uudessa vuoteessani. Osa minusta on kuollut. Hautaan sen tämän talon mukana. Jätän sen tänne ruusujeni luokse. Minun on synnyttävä uudelleen, mutta nyt en siihen pysty.

Mieheni, se entinen. Hän tulee taakseni ja laskee kätensä olkapäälleni. "Kyllä me tästä selvitään. Tästä tämä alkaa. Uusi elämä. Anteeksi kaikesta. Rakastan sinua kaikesta huolimatta.".

Se tunne!

Meidän nukkekoti on nyt myyty. Kyllä. Joku muu muuttaa tähän meidän itselle tekemään kotiin ja tekee siitä omansa. Tavallaan ihanaa ja tavallaan ihan kamalaa. Me todella muutamme pois tästä. Unelmat käyvät toteen, paitsi, että meillä ei ole sitä omakotitaloa vielä....

Käytiin eilen katsomassa taloa. Ihan... ihan jees. Tehtiin tarjous.

Ilta alkoi taittua nukkumaanmenon puolelle, kun puhelin soi. Välittäjä ilmoitti, ettei tarjoustamme ole hyväksytty. Myyjä teki vastatarjouksen joka oli suorastaan surullisen huvittava. Kerroin välittäjälle, että palaamme asiaan huomenna. Suljin puhelimen. Käänsin kasvot kippariin ja sanomatta mitään, tiesimme. Se talo ei ole meille. Kaivoin sen talon... siis SEN talon myynti-ilmoituksen internetistä, välittäjän sähköpostin valmiiksi ja odotin hengittämättä.

Kippari (ja minä) tajusi, ettei ole mitään järkeä ostaa taloa joka on järkevä, jos se on kompromissi. Olemme päättäneet, ettei lähdetä kompromisseilemään mitään. Kävimme uudelleen läpi unelmatalomme ilmoitusta. Pyörittelimme kuvia, kävimme tosiseikkoja läpi. Sitten kipparin suusta lipsahti päätös. Niin, kippari ei ole maailman nopein päätöksen tekijä, ja vaikka nytkin on aikaa tämän talon ihailuun kulunut jo viisi kuukautta, niin kipparille tämä on nopea päätös. Se talo me ostetaan. Kunnon tarjous sähköpostiin ja "nukkumaan".

Yö on kulunut. Kumpikaan ei ole nukkunut kunnolla silmällistäkään. En pysty syömään, kun jännittää ja stressaa. Pitäisi kirjoittaa pari sanaa yhteen kirjaan. Mutta, mutta. No! Jos syön nyt ja sitten unohdan koko jutun ja alan kirjoittaa? Ei... kun ei. Jokohan on hyvä aika soittaa välittäjälle ja huomauttaa sähköpostista? Jokohan? Vai odotanko vielä... odotan. Ensin aamiaista.