Risteyksessä
Ovikello soi tasan kello kuusi. Olimme sopineet, että he tulevat kuuden jälkeen.
Avaan oven ja hymyilen vieraille, vaikka minua ei hymyilytä.
Eteiseen astuu neljä ihmistä. Pikkuinen tomera mies, hänen vanhemmat ja ujo isosisko. He näyttävät onnellisilta. Sydämeni tuntuu raskaalta ja mieleni tekisi itkeä. Olen hämmentynyt tästä tunteesta. Alan puhua hermostuneesti ja esittelen heille heidän uutta kotiaan. Yhtäkkiä sukat tuntuvat liimautuvan lattiaan, enkä oikein pääse liikkeelle. Käteni vapisevat. Piilotan ne syliini.
"Tässä tämä nyt on. Mitä te haluaisitte ensin katsoa? Näitteköhän te kaiken silloin näytöllä?" .
Nuori nainen hymyilee ystävällisesti ja kertoo miksi he ovat tulleet. Hän tuntuu varovaiselta, mutta ymmärrän häntä. Minäkin olisin varovainen tässä tilanteessa. En varmasti osaisi itsekään olla "luontevasti", kun tilanne olisi tämä. Hymyilen taas ja tuleva ex-mieheni liittyy hölmöön hymyyni. Kumpikaan meistä ei osaa olla.
"No tuolla pihalla on sellainen lähde johon kuuluu pumppu...sellaisen saa kaupasta ihan halvalla. Tai sitten voin jättä tuon omani teille. Enhän mä sillä kerrostalossa mitään...". Ex-mies katsoo surullisesti minuun ja olen varma, että hän alkaa kohta itkeä. Viestin silmilläni hänelle, ettei nyt vain hajoa. Nieleksin itsekin, mutta pikkumiehen varaukseton nauru ja juoksentelu pitää muiden ajatukset kurissa. Keskityn pikkumieheen ja annan ex-miehen puhua lämmityksistä ja teknisistä asioista.
Uskomatonta. Tämä loppuu todella. Tämä talo, jota olemme rakkaudella ja rakkaudessa rakentaneet, korjanneet ja rakastaneet, on nyt jonkun toisen koti. Joku toinen näkee kevät aamuna omenapuuni kukat. Joku toinen kitkee ruusuistani rikkaruohot. Joku toinen... joku toinen makaa mieheni vuoteessa ennemmin tai myöhemmin. Joku toinen makaa minun vuoteessano joskus. Joku toinen on lapselleni ystävä, aikuinen, äiti.
Talon jokainen nurkka on minulla rakas. Jokainen lattialauta merkityksellinen. Kaikissa kaapeissa on minun elämäni jäljet. Mihin tahansa katson, näen sen elämän jota tässä talossa on eletty. Kaikki ne rakkauden täyttämät vuodet, kaikki onnen hetket, riidat, itkut, kasvukivut. Kaikki.
"Kiitos kun saatiin tulla. Sovitaan jatkosta sitten viimeistään kun nähdään. Meidän pitää nyt mennä, mutta kiitos vielä." nuori nainen hyvästelee ja painaa oven kiinni perässää.
me. Me menemme eri suuntiin samantien. En voi jäädä tähän, katsoa ennen niin paljon rakastamaani ihmistä. En pysty katsomaan häntä, sillä hajoaisin kuin kukintansa päättävä ruusu pudottaa terälehtensä. Yksi kerrallaan kuolisin pois. Tänään menen yksin uuteen kotiini. Olen siellä yksin omassa uudessa vuoteessani. Osa minusta on kuollut. Hautaan sen tämän talon mukana. Jätän sen tänne ruusujeni luokse. Minun on synnyttävä uudelleen, mutta nyt en siihen pysty.
Mieheni, se entinen. Hän tulee taakseni ja laskee kätensä olkapäälleni. "Kyllä me tästä selvitään. Tästä tämä alkaa. Uusi elämä. Anteeksi kaikesta. Rakastan sinua kaikesta huolimatta.".
Avaan oven ja hymyilen vieraille, vaikka minua ei hymyilytä.
Eteiseen astuu neljä ihmistä. Pikkuinen tomera mies, hänen vanhemmat ja ujo isosisko. He näyttävät onnellisilta. Sydämeni tuntuu raskaalta ja mieleni tekisi itkeä. Olen hämmentynyt tästä tunteesta. Alan puhua hermostuneesti ja esittelen heille heidän uutta kotiaan. Yhtäkkiä sukat tuntuvat liimautuvan lattiaan, enkä oikein pääse liikkeelle. Käteni vapisevat. Piilotan ne syliini.
"Tässä tämä nyt on. Mitä te haluaisitte ensin katsoa? Näitteköhän te kaiken silloin näytöllä?" .
Nuori nainen hymyilee ystävällisesti ja kertoo miksi he ovat tulleet. Hän tuntuu varovaiselta, mutta ymmärrän häntä. Minäkin olisin varovainen tässä tilanteessa. En varmasti osaisi itsekään olla "luontevasti", kun tilanne olisi tämä. Hymyilen taas ja tuleva ex-mieheni liittyy hölmöön hymyyni. Kumpikaan meistä ei osaa olla.
"No tuolla pihalla on sellainen lähde johon kuuluu pumppu...sellaisen saa kaupasta ihan halvalla. Tai sitten voin jättä tuon omani teille. Enhän mä sillä kerrostalossa mitään...". Ex-mies katsoo surullisesti minuun ja olen varma, että hän alkaa kohta itkeä. Viestin silmilläni hänelle, ettei nyt vain hajoa. Nieleksin itsekin, mutta pikkumiehen varaukseton nauru ja juoksentelu pitää muiden ajatukset kurissa. Keskityn pikkumieheen ja annan ex-miehen puhua lämmityksistä ja teknisistä asioista.
Uskomatonta. Tämä loppuu todella. Tämä talo, jota olemme rakkaudella ja rakkaudessa rakentaneet, korjanneet ja rakastaneet, on nyt jonkun toisen koti. Joku toinen näkee kevät aamuna omenapuuni kukat. Joku toinen kitkee ruusuistani rikkaruohot. Joku toinen... joku toinen makaa mieheni vuoteessa ennemmin tai myöhemmin. Joku toinen makaa minun vuoteessano joskus. Joku toinen on lapselleni ystävä, aikuinen, äiti.
Talon jokainen nurkka on minulla rakas. Jokainen lattialauta merkityksellinen. Kaikissa kaapeissa on minun elämäni jäljet. Mihin tahansa katson, näen sen elämän jota tässä talossa on eletty. Kaikki ne rakkauden täyttämät vuodet, kaikki onnen hetket, riidat, itkut, kasvukivut. Kaikki.
"Kiitos kun saatiin tulla. Sovitaan jatkosta sitten viimeistään kun nähdään. Meidän pitää nyt mennä, mutta kiitos vielä." nuori nainen hyvästelee ja painaa oven kiinni perässää.
me. Me menemme eri suuntiin samantien. En voi jäädä tähän, katsoa ennen niin paljon rakastamaani ihmistä. En pysty katsomaan häntä, sillä hajoaisin kuin kukintansa päättävä ruusu pudottaa terälehtensä. Yksi kerrallaan kuolisin pois. Tänään menen yksin uuteen kotiini. Olen siellä yksin omassa uudessa vuoteessani. Osa minusta on kuollut. Hautaan sen tämän talon mukana. Jätän sen tänne ruusujeni luokse. Minun on synnyttävä uudelleen, mutta nyt en siihen pysty.
Mieheni, se entinen. Hän tulee taakseni ja laskee kätensä olkapäälleni. "Kyllä me tästä selvitään. Tästä tämä alkaa. Uusi elämä. Anteeksi kaikesta. Rakastan sinua kaikesta huolimatta.".
Kommentit
Lähetä kommentti