Se tunne!

Meidän nukkekoti on nyt myyty. Kyllä. Joku muu muuttaa tähän meidän itselle tekemään kotiin ja tekee siitä omansa. Tavallaan ihanaa ja tavallaan ihan kamalaa. Me todella muutamme pois tästä. Unelmat käyvät toteen, paitsi, että meillä ei ole sitä omakotitaloa vielä....

Käytiin eilen katsomassa taloa. Ihan... ihan jees. Tehtiin tarjous.

Ilta alkoi taittua nukkumaanmenon puolelle, kun puhelin soi. Välittäjä ilmoitti, ettei tarjoustamme ole hyväksytty. Myyjä teki vastatarjouksen joka oli suorastaan surullisen huvittava. Kerroin välittäjälle, että palaamme asiaan huomenna. Suljin puhelimen. Käänsin kasvot kippariin ja sanomatta mitään, tiesimme. Se talo ei ole meille. Kaivoin sen talon... siis SEN talon myynti-ilmoituksen internetistä, välittäjän sähköpostin valmiiksi ja odotin hengittämättä.

Kippari (ja minä) tajusi, ettei ole mitään järkeä ostaa taloa joka on järkevä, jos se on kompromissi. Olemme päättäneet, ettei lähdetä kompromisseilemään mitään. Kävimme uudelleen läpi unelmatalomme ilmoitusta. Pyörittelimme kuvia, kävimme tosiseikkoja läpi. Sitten kipparin suusta lipsahti päätös. Niin, kippari ei ole maailman nopein päätöksen tekijä, ja vaikka nytkin on aikaa tämän talon ihailuun kulunut jo viisi kuukautta, niin kipparille tämä on nopea päätös. Se talo me ostetaan. Kunnon tarjous sähköpostiin ja "nukkumaan".

Yö on kulunut. Kumpikaan ei ole nukkunut kunnolla silmällistäkään. En pysty syömään, kun jännittää ja stressaa. Pitäisi kirjoittaa pari sanaa yhteen kirjaan. Mutta, mutta. No! Jos syön nyt ja sitten unohdan koko jutun ja alan kirjoittaa? Ei... kun ei. Jokohan on hyvä aika soittaa välittäjälle ja huomauttaa sähköpostista? Jokohan? Vai odotanko vielä... odotan. Ensin aamiaista.