Tämä on kirjoitettu ystävälle, joka on vakavasti sairas. Ystävälle, joka merkitsee minulle ja monelle muulle valtavan paljon.

Istun nojatuolilla ja ajatukseni juoksevat kilpaa keskenään. En saa itseäni rauhoittumaan. En saa mielestäni sitä kuvaa, kun istumme nuotiolla, etkä sinä ole siinä. Olen jo haudannut sinut, vaikka eilen vasta kuulin sairaudestasi.

Minä itkin. Itkin silloin, itken nyt, itken huomenna, koska pelkään, että menetämme sinut. En silti aio itkeä kanssasi, sillä haluan nauttia sinun kanssasi jokaisen hetken.

Olet niin kaunis ihminen. Niin kaunis, etten henkeä saa. Olen sanonut niin ennenkin, mutta vain harvoin. Nyt sanon sen sinulle.

Sinä ansaitsisit kultaa ja timantteja, loputonta rakkautta. Olet niin hyvä ihminen ja kaipaan sinua jo nyt, vaikka olet vielä siinä.

Pelkään, mitä ihmisille sinun ympärilläsi tapahtuu. Sillä sinä olet kantava voima. Sellainen, jota ilman on vaikea katsoa aurinkoon.

Mutta minä en hautaa sinua vielä. Koska toivoa on. Ja sen haluan sanoa. Toivoa on. Se toivo auttaa minua eteenpäin tässä yksinäisessä surussani. Surussa, jonka jaan varmasti monen kanssa, mutta joka täytyy surra yksin. Se, että pelkää menettävänsä. Sen pelon elän yksin. Ja sen pelon minä vielä selätän.

Minun on kuuma. Ajatukseni eivät järjesty. Ne sinkoilevat sinne tänne kuin sokeat kanat. Ajatuksiin kesästä, hetkistä kanssasi ja merestä ilman sinua. Ne sinkoilevat kaikkialle ja olen hajota niihin.

Mutta sitten. Ukulele tuo minut takaisin tähän hetkeen. Se soi niin kauniisti. Paratiisi. Sinäkin soitat sitä joskus. Et sinä vielä ole kuollut. Ottakaamme siis ilo irti tästä ajasta, joka meille on annettu.

Haluan kiitää sinua kaikesta. Olet korvaamaton meille. Rakastamme sinua.

Saattohoitopotilas

Katsoin ylös ja näin kuun möllöttävän taivaalla. Se oli kovin pyöreä ja punainen. Mummonmökki oli hiljainen ja heiveröinen. Mutta se oli muistoja täynnä.

Lähdin kävelemään pientä taloa kohti ja minut valtasi epäilevä tunne. Kuin joku muukin olisi täällä. En saanut mielestäni sitä ajatusta, että Marko olisi hiipinyt mökkiin sillä välin, kun kävin uimassa, mutta en uskonut siihen. Mitä lähemmäksi pääsin taloa, sitä varmempi olin, etten ollut enää yksin. Saavuin ovelle ja huomasin sen olevan raollaan. Olinko minä jättänyt sen, vai oliko täällä joku muu. Avasin oven varovasti vain huomatakseni Markon.

”Mitä helvettiä sinä teet täällä” tiuskaisin. Kävelin miehen luokse ja katselin miten pieneksi kuihtunut ihminen makasi mummomme vuoteella hiljaa. Marko ei vastannut, mutta en minä sitä odottanutkaan.

En ollut varma, mutta epäilin, että Marko siirtyy tuonpuoleiseen kohta. Ainakin lääkärit olivat epäilleet, ettei hän jaksa kauaa enää.

Marko liikahti hieman ja se näytti kivuliaalta. Hän yritti parantaa asentoaan, mutta ei jaksanut. Kävelin, puoliksi juoksin vuoteen viereen ja nostin yläruumista, jotta sain hänen alleen tyynyjä. ”Noin, onko nyt hyvä?” Marko nyökkäsi ja minä rauhoituin hieman. Hän näytti paremmalta nyt, kun kuun valo osui kasvoihin. Kuu ei ollut kelmeä tänä yönä. Hyvä niin.

Täällä haisi mummonmökki. Sellainen hieman makea, mutta tunkkainen. Olen varma, että tämä on homeessa katosta lattiaan, mutta en välitä, sillä tämä on minun mökkini. Mummoni mökki. Marko asui yleensä täällä. En tajua, miten hän pystyi olemaan mökissä tuntikausia, sillä minulle tuli sairas olo, kun olin siellä tarpeeksi kauan. Mutta halusin silti olla täällä. Täällä oli mummon henki.

Muistan mummon istuneen tuolla portailla ja jutelleen lapsenlapsilleen. Tarinoita, millä ei ollut mitään totuuspohjaa. Me lapset rakastimme hänen tarinoitaan. Ja mummo rakasti kertoa niitä. Minä muistan erityisesti puputarinat, joita hän kertoili meille pienimmille lapsille. Vanhemmille, hänellä oli tapana kertoa juttuja hämähäkeistä ja rosvoista.

Marko oli pikkuisena mummon suurin fani. Vaikka mummo oli Markolle välillä ankara, niin Marko rakasti häntä. Muistan, miten istuimme keinussa ja Markolla alkoi särkeä päätä. Poika pyysi saada mennä nukkumaan, mutta mummo kielsi tiukasti. Marko suuttui ja sanoi minulle, että mummo oli ilkeä ja minähän tietenkin heti kerroin sen mummolle. Mummo otti mietteliään ilmeen ja sanoi sitten, ettei nimittely auttaisi.

Marko alkoi voihkia hiljaa. ”Sattuuko sinuun?” kysyin ja tajusin kysymykseni olevan typerä. Tottakai häneen sattui. Hän sairasti laajalle levinnyttä parantumatonta keuhkosyöpää ja oli ollut saattohoidossa jo jonkun tovin. Häneen oli sattunut jo kauan.

”Mmm. Sattuu, mutta olkoon niin.” Marko sai sanotuksi ja minua itketti.

Mökkimaisema oli kaunis. Kanat kotkottivat hiljaa taustalla, kun menin ulos hengittämään. Kuu möllötti edelleen. Se loisti punaisena järven päällä. Joutsen pariskunta uiskenteli veden pinnalla välillä päästäen kyhmyjoutsenen rumaa ääntä. Punainen mökki näytti vieläkin punaisemmalta. Sen takaa aukesi peltomaisema, vaikka ei se oikeasti ollut pelto. Päätalo seisoi pellon ja mummonmökin välissä. Se oli jykevä hirsimökki, joka rakennettiin meille lapsen lapsille, kun mummo oli vielä elossa. Siellä Markonkin olisi pitänyt olla. Tippapullojen ja vuoteensa luona.

Menin takaisin sisälle ja istuin Markon viereen. Otin häntä kädestä ja katsoin silmiin. ”Marko. Miksi tulit tänne. Kaikista paikoista juuri tänne haisevaan mökkiin kuolemaan?” Marko voihki hiljaa, enkä saanut ensin selvää puheesta.

”Minä haluan kuolla täällä…” Marko mumisi sitten hiljaa.

”Mutta en ymmärrä. Anna minun hakea kipulääkkeesi. Saisit kuolla ilman kipuja edes.” sanoin epätoivoisena.

Marko vain pudisteli päätään ja voihkaisi hieman. Sitten hän yritti taas parantaa asentoaan, mutta tyytyi jäämään aloilleen. Hän nosti kättään minua kohti, mutta ei sanonut mitään ja laski sitten kätensä takaisin.

”Mitä?” minä kysyin, mutta en saanut enää vastausta.

Minun maailmani oli murskaantumassa. Marko teki kuolemaa, enkä voinut estää sitä. Olin jo tottunut ajatukseen sairaasta veljestä, mutta en siihen, että menettäisin hänet kohta kokonaan. Olin muuttumassa surusta pieneksi rusinaksi ja kärsin suuresti häpeää, että ajauduin omiin tunteisiini. En saisi ajatella nyt itseäni. Minun pitäisi olla veljeni tukena hänen viimeisellä matkallaan, mutta en voinut sille mitään, että tunteeni ottivat vallan.

”Marko. Anna minä vien sinut takaisin talolle.” Pyysin. Mutta Marko pudisti päätään. Suuttumus alkoi nostaa päätään, mutta yritin niellä sen. ”Ei saatana. Sinuun sattuu. En pysty edes kuvittelemaan kuinka paljon sinuun sattuu. En kestä katsella sinua tuollaisena. Voihkivana, hikoilevana. Anna minä haen ne lääkkeet.” Mutta Marko pudisteli edelleen päätään. Hän oli päättänyt, ettei antaisi minun puhua häntä ympäri. Hän tunsi minut liian hyvin tietääkseen, etten voisi tehdä mitään ilman, että hän todella suostuisi. Ja hän oli kaikesta kivusta huolimatta päättänyt, ettei antaisi siskonsa hakea niitä helvetin lääkkeitä. Hän kuolisi tänä yönä ilman niitä.

Marko alkoi voihkia kovempaa, kunnes hiljeni äkkiä. Tuli kuoleman hiljaista. Minä puristin itseni pieneksi ja vain istuin Markon vieressä. Puristin edelleen kättä, joka veltostui hitaasti. Kyyneleet kihosivat poskilleni, enkä voinut niille mitään. Marko ei haluaisi minun vollottavan tässä kuin pieni lapsi. En voinut enää mitään. Loppu oli tullut. Aloin toimia rationaalisesti. Soitin sairaanhoitajalle, että Marko oli kuollut. Sairaanhoitaja osoitti osanottonsa ja antoi minulle toimintaohjeet. ”Mene ihan ensiksi keittämään itsellesi kuppi teetä. Sen jälkeen lääkäri tulee ja hoitaa loput. Sinun ei enää tarvitse tehdä muuta, kuin surra.”

Jätin Markon makaamaan mummonmökkiin. Samalle vuoteelle, jolle mummo kuoli. Mummo nukkui pois hiljaisuudessa kenenkään tietämättä. Isä löysi mummon. Minä löysin Markon.

Kun kirjoitan itsestäni, voinkin kirjoittaa sinusta. Kumpi koskettaa sinua enemmän. Minä vai Inkeri?

 Minä

Hulluus ajaa mua helvettiin. Se pistää mut nauramaan. Nauran kaikelle. Itselle, sinulle, heille. Maailmalle. Nauran, koska se on ainoa mikä pitää minut täällä. Tässä elämässä kiinni. Mun hulluuteni on sairas, mielipuolinen. Olen varma, että sinä olet pelkkää paperia. Ainakin minulle. Olet pelkkä kuori, jolla ei ole merkitystä. Heitän sinut biojätteeseen.

Olen ylivoimainen. Olen jotain, mitä monetkaan ei pysty ymmärtämään, mutta minä en välitä. Minä olen. Olen niin voimakas ja mahtava. Olen ammattitaitoinen ja parempi kuin moni muu. Kirjoitan paremmin kuin moni muu. Olen ihmeellinen, upea. Olen lähes kuolematon. Olenhan minä.

Mutta kun voimani vihdoin hyytyvät, minusta jää jäljelle vain biojätteen katkuinen paperi. Yhtäkkiä kaipaan sinua. Murskaava suru ryöpsähtää sisältäni ulos. Olen kuin painekattila, joka räjähtää. Silmitön vihan, suru, ahdistus ja kaikki. Kaikki leviää lattialle, enkä saa kaavittua sitä. Se leviää ja minä olen sotkussa. Valun hikeä yrittäessäni siivota, mutta en pysty siihen. Mustan ruskea tahna valuu kattilan reunoja pitkin ja tuntuu, että kattila on pohjattoman täynnä. Veri pakkautuu silmiini ja itken sitä ulos, kun muutakaan en voi.

Sitten tulet sinä. Taas. Kerta toisensa jälkeen tulet seisomaan keskelle kamalaa sotkua ja hymyilet. Soitat ukulelella minut takaisin maan pinnalle. Oloni kevenee ainakin hetkeksi, kun kuulen sinut. Kun näen ja tunnen sinut. Lämmin kätesi silittää ukulelea kauniisti, hiljaa ja rauhallisesti. Et olekaan mennyt. Et olekaan jättänyt. Et olekaan poissa. Olet siinä.

------------------------------------

Inkeri

Hulluus ajaa Inkeriä helvettiin. Se pistää hänet nauramaan. Hän nauraa kaikelle. Itselle, sinulle, heille. Maailmalle. Nauraa, koska se on ainoa mikä pitää hänet täällä. Tässä elämässä kiinni. Inkerin hulluus on sairas, mielipuolinen. Hän on varma, että sinä olet pelkkää paperia. Ainakin hänelle. Olet pelkkä kuori, jolla ei ole merkitystä. Hän heittää sinut biojätteeseen.

Inkeri on ylivoimainen. Hän on jotain, mitä monetkaan eivät pysty ymmärtämään, mutta hän ei välitä. Hän on. Hän on niin voimakas ja mahtava. Ammattitaitoinen ja parempi kuin moni muu. Kirjoitaa paremmin kuin moni muu. On ihmeellinen, upea. On lähes kuolematon. Onhan hän.

Mutta kun hänen voimansa vihdoin hyytyvät, jää jäljelle vain biojätteen katkuinen paperi. Yhtäkkiä Inkeri kaipaa sinua. Murskaava suru ryöpsähtää sisältä ulos. Hän on kuin painekattila, joka räjähtää. Silmitön viha, suru, ahdistus ja kaikki. Kaikki leviää lattialle, eikä sitä saa kaavittua. Se leviää ja hän on sotkussa. Valuu hikeä yrittäessään siivota, mutta ei pysty siihen. Mustan ruskea tahna valuu kattilan reunoja pitkin ja tuntuu, että kattila on pohjattoman täynnä. Veri pakkautuu silmiin ja Inkeri itkee sitä ulos, kun muutakaan ei voi.

Sitten tulet sinä. Taas. Kerta toisensa jälkeen tulet seisomaan keskelle kamalaa sotkua ja hymyilet. Soitat ukulelella hänet takaisin maan pinnalle. Inkerin olo kevenee ainakin hetkeksi, kun hän kuule sinut. Kun hän näkee ja tuntee sinut. Lämmin kätesi silittää ukulelea kauniisti, hiljaa ja rauhallisesti. Et olekaan mennyt. Et olekaan jättänyt. Et olekaan poissa. Olet siinä.

-------------------------------------------------

Onko se hullua, kun Inkerinkin tarinassa puhutaan sinä -muodossa?

 

Varoitus. Teksti saattaa herättää voimakkaitakin tuntemuksia.

Muistan, miten sinun seksuaalifantasiasi syöpyivät mieleeni, kuin kyyn myrkky. Sinä istutit minut, milloin autoon, milloin sänkysi laidalle ja kerroit niistä. Minä kuuntelin, vaikka olisin halunnut vain kuolla pois. Olin kuin kohmeessa, enkä pystynyt liikkumaan. Jäin paikoilleni vuosiksi. Jäin kuuntelemaan irvokkaita tarinoitasi ja vastailemaan vastahakoisesti sinun kysymyksiisi, joita ei olisi koskaan saanut esittää. Jäin pakoilleni. Ahdistus liikkuu veressäni vieläkin. Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

En usko, että minulle jäi mitään hyvää tästä käteen, paitsi ehkä tämä tarve purkaa. Tämä kirjoittamisen pakottava tarve. Sinä teit minusta kirjoittavan, mutta en osaa olla sinulle siitä kiitollinen. En pysty antamaan sinulle siitä kiitosta. En, vaikka kirjoittaisin miljoona kirjaa. En, vaikka rikastuisin sillä. En.

Haluan päästä sinusta eroon. Haluan, etten enää koe tuskaa, jota sinä aiheutit. Haluan, ettet enää tule uniini kiduttamaan. Minä en ole ansainnut sinua. Eikä kukaan muukaan. Ei ainakaan ne kymmenet teinit, joiden kanssa teit työtä tai teet vielä tänäkin päivänä. Olen unohtanut kaikki sinun hyvät puolesi. En enää usko, että niitä on koskaan edes ollut.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, vaikka oletkin paholainen ihmisen ruumiissa. Toivon, että et enää tee sitä samaa kenellekään muulle, että olet päässyt paheestasi. Toivon, että pystyn päästämään sinusta irti vielä jonain päivänä. Minä en ole ansainnut sinua. Minä tarvitsen paljon parempaa.

Mitähän mieleni miettivi?

Olen siis saanut työpaikan. Se on koulutusohjelma, joka kestää puoli vuotta. Elleivät he halua minusta eroon aikaisemmin, tai itse haluan lähteä aikaisemmin. Kaikki on mahdollista.

Minäpä pelkään eniten sitä, että tuotan heille pettymyksen. Se pelko on jotenkin niin käsinkosketeltavan konkreettinen, etten tiedä miten päin olisin. Juon teetä ja mietin.

Mietin kaikkea sitä mitä on sattunut parin päivän sisällä. Sen lisäksi, että pääsin tähän tämänpäiväiseen työhaastatteluun, sovin uuden työhaastattelun eri putkan kanssa ensiviikolle. En ole perunut sitä uutta sovittua haastattelua, koska... Haluan nähdä mitä heillä on tarjottavaa. 

Ja puntarissa painaa kaksi asiaa. Toinen paikka olisi vähän helpompi, ehkä ja toinen kestää mahdollisesti vain puoli vuotta. Mutta toisesta saan uuden koulutuksen alalle, joka minua kiinnostaa, toinen uppoisi jo osaamaani tekemiseen.

Tämänpäiväinen haastattelu oli todella miellyttävä. Kaksi hyvin mukavan tuntuista ja rehellistä ihmistä vastassa. Työnkuva tuntui mielenkiintoiselta ja tietyissä raameissa muokattavalta hommalta. Ei siis huonompi juttu. Etätöitä tehdään näin koronan vuoksi alkuun, mutta tarkoitus olisi palata normiin jossain vaiheessa. Normi tarkoittaisi paria päivää viikossa etänä, muuten konttorilla tai muissa pisteissä.

Valitakko siis työ, jossa saan uutta osaamista ja uuden koulutuksen plakkariin. Voisi auttaa tulevaisuudessa työnsaannissa tosi paljon. Vaiko työ, joka tapahtuu osittain selkärangasta? Se olisi mahdollisesti vakituinen (joskaan tänä päivänä vakituinen ei ole mitenkään vakituinen).

No. Katson ensiviikkoon. Siihen asti tuuletan tätä tänään saamaani myönteistä vastausta kysymykseen: "Pääsenkö teille duuniin?" ja alan orientoitua siihen. Sopimukset on jo plakakrissa ja opiskelut alkaa maanantaina. 

Terveisin PikkuElli

Lavuaari

Minun kotonani on kaaos. Sellainen, ei hallittu kaaos. Mutta miksi kaaoksen keskellä haluan, että lavuaarini kiiltää kuin kotonani ei olisi kaaosta? Miksi kotonani on kaaos. Koska en jaksa siivota. Tavarat ovat suurimmaksi osaksi oikeilla paikoillaan, mutta kukaan ei ole pessyt lattioita. Kukaan ei jaksa välittää.

Miksi sitten minä välittäisin? Niin. Siksi meillä ei kukaan siivoa. Koska kukaan ei välitä. Lapset eivät välitä, koska heille riittää se, että joku pitää huolen puhtaista vaatteista, käskyttää suihkuun ja passittaa nukkumaan ajoissa, vatsa täynnä. Mies ei välitä, koska ei vain työpäivän jälkeen jaksa. Minä en välitä, koska en välitä. Tarvitseeko minun selittää enempää.

Ehkä selitän. Alkuun minä välitin ja paljon. Siivosin paljon ja pidin huolen, että kaikki oli tiptop. Mieheni piti huolen, että kaikki oli tiptop. Meillä oli siistiä ja ihanaa. Raikasta ja kaunista. Sitten tuli ensimmäinen lapsi. Jaksoin vielä, koska olin nuori ja kaunis. Toinen lapsi. Vieläkin jaksoin, mutta sitten tuli mania. Siivosin kuin hullu. Jaksoin liikaakin.

Mania vaihtui masennukseen. En jaksanut enää, mutta joku jaksoi ja jaksoi. Maailma odotti ja minä jaksoin taas. Aika koitti ja kolmas lapsi syntyi. Olin voimieni tunnossa ja kotini oli todella siisti. Pääni ei. Mutta sitä ei kukaan nähnyt.

Miksi näin yhdeksän vuotta jälkeen huomaan, että lavuaari kiiltää, mutta kotini on muuten kaaos. No ei se lavuaarikaan aina kiillä. Juuri siivosin siitä päivän roippeet ja tiskasin sen. Mietin vain, että haluaisin lavuaarini kiiltävän. Ostin Universalstoneakin sitä varten. Siellä se kaapissa odottaa avaamattomana.

Mikä tämän päättömän kirjoituksen lopputulema on? Ei mikään. Minun lavuaarini kiiltää (tai haluan sen kiiltävän), mutta kotini on kaaos. Ei siitä sen enempää.

Mutsille

 Uskollinen lukijani ja minun suurin fanini. Äitini. Olet kultaakin kalliimpi ja älykkäin ihminen ketä tunnen. Rakastan sinua taivaaseen ja takaisin. Sinulle olen kiitollinen kaikesta siitä älykkyydestä, jota minulle on suotu, samoin kuin lempeydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Sinulla on kapean katseen paikkasi, mutta niitä on niin vähän, etten ala niitä tässä luettelemaan. Sen sijaan kerron koko maailmalle, miten sinulla on kyky eheyttää ja antaa rohkeutta heikommallekin. Miten annat voimaa jokaiselle, joka tulee luoksesi. Sinulla on jotain sellaista, mitä maailma tarvitsee enemmän. Olet upea. Äitini. Sinun kanssasi tunnen olevani elossa.

Faijalle

 Minun miehen mallini. Olen ihailijasi. Sinä olet antanut minulle kaiken, minkä isä voi antaa. Sinä ja sinun Elviksesi. Sinun ihana musiikkimaksusi on kylvänyt hedelmää minussa. Olen laaja ja monipuolinen, kiitos sinun.

Olet näyttänyt, miten tehdään töitä, mutta olet herkkyydelläsi antanut minulle luvan pyytää apua ja tunnustaa, etten jaksa. Olet saanut kokea niin paljon ja sitä kautta olet opettanut minulle paljon. Sinun kokemuksesi kantaa minun sydämessäni ja nostaa minut ojasta kerta toisensa jälkeen.

Olet antanut minulle ehjän, viallisen ja kauniin perheen. Sinä sanoit minulle kerran: ”Älä rakastu, se sattuu” ja silti opetit, että rakkaus voi parantaa.

Olemme istuneet tuhannen kertaa pelipöydän ääreen ja olet huutanut voitonriemuissasi; ”BANG!”

Faija. Olet kultaakin kalliimpi ja korvaamaton.

Pikkuveli

 Voi pikkuveljeni mun. Näsäviisain ihminen mitä maa päällään kantaa. Sinulla on silti samaa älykkyyttä kuin mutsilla ja faijalla. Eli et oo ihan tyhmä jätkä. Et aina ehkä osaa ajatella tunteella, mutta minä tunnen sinut. Suutun sinulle nanosekunnissa ja voin olla vihainen pitkään, mutta loppujen lopuksi rakastan sinua niin paljon, että vihani kuihtuu alkujuurilleen. Sinä olet pelastanut minun mielenterveyteni monta kertaa korvaamattomalla järkeilylläsi.

Minä olen anteeksipyynnön velkaa. Anteeksi, etten ole ollut parempi sisko. Olen kyllä yrittänyt, mutta elämä on ajanut meidän maailman ääriin toisistamme. Olemme aikuistuneet eri aikaan ja olemme jakautuneet kahtia. Se on sääli, sillä minä kaipaan sinua ja sinun viiltäviä kommenttejasi.

Et vastannut minulle, kun soitin syntymäpäivänäsi. Etkä soittanut takaisin. Minä loukkaannuin, kunnes tajusin, että se on turhaa. Se kuuluu sinun tyyliisi. Et tee sitä tahallasi. Sinä vain olet. Minun pikkuveljeni.

Ja sitä paitsi. Sinulla on niin upea vaimo, että minäkin voisin mennä hänen kanssaan naimisiin. Ihan heti!