Henkisesti raiskattu

Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista.

Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena.

Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia. 
Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä.

Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet.

Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten hänen käsityksensä mukaan hän ja minä olimme yhtä. Minä en ollut yhtä hänen kanssaan, mutta hän oli minun kanssa. En osannut rimpuilla irti. Pelkäsin, että hän hajoaa atomeiksi. Niin hän minulle väitti. Minä olin yhtäkkiä vastuussa aikuisen naisen elämästä. Minä, teini-ikäinen.

Hän halusi nukkua samassa vuoteessa kanssani ja kun muutimme sellaiseen asuntoon missä molemmilla oli oma huone, hän murtui. Hän itki, että tahtoi nukkua samassa huoneessa kanssani, mutta minä pidin pintani. Halusin ehdottomasti nukkua yksin.

Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Hän pelasti minut. Otti syliinsä ja kantoi turvaan.
Ystäväni efebofiili istui iltaisin keittiössä ja aneli minua lukemaan hänelle satuja, peittelemään. Yli kolmekymmentävuotias kaappilesbo ja rikkinäinen seitentoistakesäinen.

Voin vain kuvitella mitä silloinen tuore poikaystäväni ajatteli. Pian muutin pois helvetistä ja pääsin omaan kotiin. Perustin perheen ja olin onnellinen. Mutta mieleni on sairastunut. Se ei parane koskaan. Sieluni on saastunut ja vajaa.

Aikuisen naisen sairas rakkaus. Minusta ei tule koskaan kokonaista.

Seison keittössä. Tai tarkemmin, nojaan tiskialtaaseen keittiön tapaisessa tilassa.
Kyyneleet valuvat poskilleni ja kurkkua kuristaa.
Tiskiallas tuntuu takapuoltani vasten ja tunnoton suru puskee läpi niin, että korvissa soi.

Kurkunpäähän sattuu silmittömästi, mutta pienen ihmisen vaativat huudot pakottavan pyyhkimään kyyneleet.
Lapsi kiljahtelee onnesta, juoksee sohvan taakse piiloon ja lopuksi kiipeä syliin. Enkä voi mitään kyynelille jotka valuvat armottomasti rinnuksilleni. Pyyhin kasvoni lapsen puseroon niin, että pieni nauraa ymmärtämättä mistään mitään.

En minäkään ymmärrä.

Tätä tämä on. Jossain vaiheessa matkaa huomaan olevani aallonharjalla. Olen iloinen, huoleton ja täynnä elämää. Sitten se tulee. Säännöllisesti ja aina. Varmasti ja joka kerta. Pohja. Syvänne johon olen hukkua. Joskus se on helpompaa ja pääsen kiipeämään takaisin ylös suhteellisen helposti. Toisinaan kaivonpohja on niin syvällä, että matka sieltä ylös on liian pitkä.

Se on minun tuomioni. Minun rangaistukseni kaikesta pahasta ja hyvästä. Putoan ja nousen aina ja varmasti, eikä siihen koskaan ole syytä. Voimani loppuvat aina yhtä yllättäen ja palautuvat samalla tavalla. Vuodesta toiseen.

Minulla on kahdensuuntainen mielialahäiriö. Lievä. Silti se on rasittava ja voimia vievä.
Tänään on taas se päivä, kun huomaan lentäväni matalalla. Yllätän itseni itkemästä ilman syytä ja voimattomuus on niin valtava, että se tuntuu fyysisenä vapinana. Kiukkuan lähimmäisilleni ilman syytä. He ovat minun oman sotani siviliuhreja. Voi, kunpa voisin olla jotain muuta. Voi, kun minulla ei olisi sotatilaa sisälläni. Kun voisin olla parempi ihminen.

Mutta en ole. Olen juuri tällainen. Elämän sotkema pieni ihminen. Yritän parhaani. Muutama viikko ja sitten on helpompaa, ehkä.

Kun katso elämääsi taaksepäin kuusikymppisenä, mitä näet?

Mitä haluaisit nähdä?

Minä en halua nähdä tätä mihin olen itseäni määrätietoisesti ajamassa. En halua nähdä sitä, miten olen taistellut tieni suuressa yrityksessä tähän pisteeseen. Kestänyt kaikki muutokset, ylä- ja alamäet sekä talouden kurimukset. En halua nähdä sitä, miten joka päivä kestin asiakkaiden epäasiallisen käytöksen ja prosessien jatkuvan ontumisen. Miten kehitin kehittämistäni ja palkaksi en saanut edes lämmintä kättä.

En halua nähdä, miten suurimman osan elämästäni omistan sellaiselle asialle, mikä on itselleni yhdentekevä.

Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole kauheaa stressiä, en koe vastenmielisyyttä työnantajaani kohden, eikä minua kohdella huonosti työpaikalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja yhteisö. 

Asiakkaat ovat pääsääntöisesti asiallisia ja heidän kanssaan työskentely on joskus antoisaakin. Työni on mukavaa ja pidän siitä. Projektityöskentely sopii minulle. Minulla on erinomaiset työolosuhteet, hyvät työvälineet ja esimiehet. Kollegat ovat mukavia ja auttavia, eikä minun koskaan tarvitse selvityä asioista yksin. Minua ei kiusata, eikä työilmapiiri ole huono.

Mutta.

En halua nähdä tällaista elämää. Aamu alkaa työllä ja päättyy illalla työhön. Sellaiseen työhön joka ei sytytä. Työhön joka ei herätä minussa intohimoja, eikä anna minulle oikeasti mitään. Ei siis anna elämälleni mitään sisältöä. Ammatillisesti työni on jees, mutta ei oman henkilökohtaisen elämäni kannalta mitenkään merkittävää.

On vähän naiivia ajatella, että elämä menisi niin kuin Strömsössä ja että elämässä pitäisi aina olla sisältöä, mutta minä nyt kuitenkin ajattelen niin kaikkien muidenkin vähän päälle kolmekymppisten naisten ja miesten kanssa. En ole sittenkään sitä sukupolvea, joka ajattelee että ensin tulee työ ja sitten elämä.

Ei. Ensin tulee elämä ja sitten työ. Työ voisi olla elämä, jolloin niitä ei tarvitsisi välttämättä erottaa niin vahvasti. Olisiko se muka niin hölmöä? Ei. Mutta kun se talous!!

Miksi kaiken pitää riippua taloudesta?!? Miksi rahan pitää olla niin hemmetin tärkeä? Voisin ihan hyvin alkaa työstämään uutta kirjaani ja kaupitella itseäni lehdille bloggaajana tai kirjoitella novelleja, ehkä jopa jotain muutakin, mutta kun minä en saa siitä rahaa. Minun pitäisi muuttaa arvojärjestystäni radikaalisti, että voisin tehdä muutoksen. Minun pitäisi pudottaa raha ja saavutettu elintaso jonnekin toiselle tasolle, jotta voisin tavoitella toisenlaista työelämää. Helpommin sanottu kuin tehty.

En muuten edes ole tässä tilanteessani yksin. Minun lisäkseni perheessäni on neljä henkilöä. Tämä koskettaa heitä kaikkia. Kaikkien elintasoa. Harrastusten määrä, ruoan laatu ja lomamatkojen määränpää, muilla paikkakunnilla vietetyt viikonloput, lomat kahdestaan minun ja mieheni kesken, illalliset ystävien kanssa. Kaikki tämä muuttuisi. Mitä vaatteita lapsillani oli päällä ja miten hyvät lenkkarit he jalkaansa laittaisivat. Ennen kaikkea minä en enää kävisi kampaajalla (jossa käyn kerran vuodessa), eikä hiuksiin tulisi uutta väriä, vaatekaappi jäisi sille tolalle missä se nyt on ja ne uudet talvikengät jäisi ostamatta. Palelisin näillä vanhoilla talvitakeilla ja unelmoisin uudesta sitten joskus. Mieheni ei minun vaatetuksestani ole moksiskaan, mutta kyllä nuo lomamatkojen uupumiset voisi kirpaista. Ja onhan meillä vene. Sen ylläpito ei ole halpaa. Siitä en luovu joten avocadot jäisi ruokakauppaan ja kirpputorilta kävisin ostamassa nykyistäkin useammin. Asumiskustannukset ovat pienemmät nyt kuin kerrostalossa asumisen aikana, joten sillä tavalla tilanne voisi nyt olla otollinen.

Kuten kollegani sanoi asiaa minun kanssa pohtiessani, moni sitä kolikkoa kääntelee, pitää vain löytää se kirkkaampi puoli.

Kukaan ei tee tätä puolestani, eikä tämä tule olemaan helppoa meni se sitten niin taikka näin. Unelmien eteen on painettava duunia…

ISO, Pekka Hiltunen

Ystäväni töytäisi kevyesti minua uuden Pekka Hiltusen kirjan suuntaan.
Eipä ollut vaikea homma, sillä minä pidän Pekasta paljon. Hänellä on kyky kirjoittaa ja hän tekee aina loistavaa taustatyötä.

Siispä näppäsin Elisa Kirjan sovelluksen auki ja kävin hankkimassa itselleni ISO -nimisen kirijan.
Tässä aiheesta kirjoittamani arvostelu.

Nyt kun lukemisesta on aikaa muutama viikko, niin ajatuksen soljuvat vähän helpommin. Kirja oli mielestäni järisyttävä.
Sen lisäksi, että se sisälsi valtavan määrän tutkittua faktaa ja oikoi paatuneita, vääräksi väännettyjä käsityksiämme asioista, niin siihen oli hämmentävän helppo samaistua.

Ei ollut pienintäkään ongelmaa nähdä itseään 136 kiloisena, suurena naisena, jonka päivän painajainen on mäen ylös nouseminen ja pikkupojan haukkunnan kuuleminen. Ei ollut hetkeäkään ongelmallista kuvitella itsensä makaamaan iltaisin ja öisin sänkyyn ja mielukuvituksissaan puhumaan suunsa puhtaaksi. Valikoiden sanansa huolella ja perustaen puheensa tutkittuun faktaan.

Hyvä kirja. Voin väittää, että moni "hoikkakin" ihminen tuntee samanlaisia asioita kuin tässä kirjassa. vain siksi, että yhteiskuntamme on mitä on. Ei se pahalla, mutta ei se hyvälläkään. Me rakastamme niitä perkeleen kaavoja ja taulukoita niin paljon! Ihan kuin elämää ei voisi elää ilman kaavaa tai taulukkoa?!

Että näin. Hyvä kirja, hyvä Pekka. Lisää maltilla odotellen,
Elli-Jasmiini

Minun rikkinäiset ihmiset

Minun rikkinäiset ihmiseni

Ajattelen teitä. Joka päivä, monesti

Halaan teitä ajatuksissani ja pitelen sylissäni

Annan teille aikaa vain olla ja itkeä, nauraa tai huutaa

Mielessäni. Olen tässä teidän vieressä koko ajan

En päästä kädestänne irti, vaikka niin voisitte luulla

En pakota teitä mihinkään, mutta haluan, että tiedätte;

Olen tässä. Pidän teitä sylissäni ja halaan ajatuksissani

Olen tässä ja autan teitä korjaamaan omat rikkinäiset sielunne

En voi pelastaa teitä, se teidän täytyy tehdä itse, mutta olen tässä ja pitelen teitä sylissäni

Autan teitä. Pitelen teitä sylissäni.

Sulje minut syliisi syksy!

Rakastan tätä. Tätä maan tuoksua. Ilma on vielä viileä, vaikka aurinko on jo noussut. Sen säteet eivät jaksa enää lämmittä minua, eikä luontoa joka on riippuvainen sen valosta, elämän eliksiiristä.

Laskeudun sammaloituneet portaat laaksoon ja silmieni eteen avautuu suurten tammien värittämä nuori syksy. Askeleeni ovat pehmeät polulla, jonka varteen on noussut sieniä. Kävelen hitaasti ja hengitän syvään. Vedän ilmaa sisään rauhallisesti ja lasken sen ulos harkiten. Hengitän.

Maa valmistautuu talveen. Se järjestää esityksen jollaista ei ole ennen nähty. Sen värit leiskuvat upean punaisina ja keltaisina, oranssina ja vihreänä puiden ja pensaiden latvoissa, ja oksat keräävät kaiken vihreän itseensä suojaan talvelta. Maa ei masennu talvesta, vaan on ylpeä loistostaan lumentuloon saakka jolloin se painuu uneen, kunnes kevät sen jälleen herättää.

Kävelen suuren tammen juurelle. Sen varsi on niin jylhä, etten yllä halaamaan sitä. Kurotan käteni sen ympärille siitäkin huolimatta ja pysähdyn tuntemaan.

Puun karhea pinta tuntuu lämpimältä poskeani vasten. Nenä kerää kirjon erilaisia tuoksuja ja kannustaa hengittämään syvään uudelleen ja uudelleen. Puristan käsiäni tiukempaan ja tunnen puunrungon vartaloani vasten suurena ja voimakkaana. Se on kestänyt kaiken, minkä elämä on sen eteen heittänyt. Tässä se seisoo vaikka myrskyt on sitä riepotelleet ja ihmiset kaltoin kohdelleet.

Puu antaa minulle voimaa. Maa antaa minulle voimaa. Sulje minut syliisi syksy! Anna minulle voimaa jaksaa pitkä ja pimeä talvi. Minä kerään itseeni sinun kauneutta ja energiaa, kuten puut vihreyttä oksillensa. Minä suojaan itseni talvelta sinun tuoksuillasi ja muistoillasi. Kannan itseni vahvana kuin puusi runko ja kestän myrskyjen tuulet kuten pikkuruiset ihmeesi ruohon alla piilossa.

Sulje minut syliisi syksy! Anna minulle voimaa. Herään keväällä maan kanssa uudelleen ja luota minuun, rakastan sinua taas, kun tulet ja suljet minut syliisi.

Tumman veden päällä ja Elisa Kirja

Yksi uusi, järisyttävä lukukokemus. Tumman veden päällä. Arvostelun voit lukaista Elisa Kirjan sivuilta täältä.

Peter on minusta hyvä näyttelijä. Näin Peterin erinomaisuuden ensimmäistä kertää muistaakseni Koirankynnen leikkaajassa. Mainio leffa ja upeaa näyttelijän työtä.

En kuitenkaan valinnut kirjaa pelkästään taiteilijan itsensä vuoksi. Valitsin sen siksi, koska minusta tuntui, että siinä voisi olla jotain sanottavaa. Jotain mikä voisi koskettaa. En kuitenkaan halunnut ladata siihen mitään odotuksia.

Vaikka taustalla laulavat linnut piristivät lukukokemusta ja joskus katuporan yllättävä ääni huvitti hieman, ei se vienyt pois sitä jäätävän intensiivistä tunnelmaa, jonka taiteilija loi omalla tummalla äänellään.

Kuuntelin kirjan nopeasti. Keksin tekosyitä, jotta voisin kuunnella sitä vielä vähän ja unohdin syödä, kun jumituin tunnelmaan.

Yksi kirjan parhaista henkilöhahmoista oli Peten isoisä. Mahtava ukko! Mieletön mielikuvitus ja järkkymätön luotettavuus sekä rakkaus lapsia kohtaan.

Kuten kirjoittamassani arvostelussa kerron, niin kirja sai minussa aikaan tunteen, että haluan olla lapsilleni luotettava aikuinen. Haluan olla sitä kaikille lapsille. Rakastan niin hyvin kuin suinkin voin ja toivon, että se auttaa jaksamaan tässä melko kierossa maailmassa.

Ehkäpä katson elokuvankin, kuka tietää, mutta ennen kuin sinä menet sen katsomaan... lue kirja.