tiistai 10. marraskuuta 2020

Sauna

Maisema. Hiljainen veden pinta. Valot pimenevässä yössä meren pinnan yläpuolella. Saaret kohoilevat veden alta. Taivas on värjäytynyt ja se kuiskailee minulle. "Elä vielä hetki. Elä vielä toinenkin. Anna tuulen silittää huolesi ja murheesi."

Yö on jo pimeä vaikka kello ei ole paljonkaan. Saunan lämmin höyry kerääntyy iholle ja valuu pisaroina lauteiden välistä lattialle. Nousen, sillä en saa enää henkeä. Tarvitsen viileää meri-ilmaa. Merta. Minun tarvitsee päästä uimaan. Kylmenevään veteen. Syksyn taivaan alla.

Ilma on kostea. Kävelen reippaasti kohti merta. lyhyt laituri tikkaineen odottaa minua. Meri odottaa minua. Pimeys pelottaa. On aina pelottanut, mutta nyt, kun pitäisi uida pimeässä meressä, alan epäillä. Jalkani eivät epäile, vaan ne kuljettavat minut tikkaille ja kiipeän ne alas. Rauhallinen meri huuhtoo nyt poskilleni kihoavat kyyneleet. Pidän tikkaista kiinni. En uskalla irrottaa. 

Mietin hiljaa mielessäni en mitään. Hiljaa. Saunakaveri juttelee. En kuule mitä hän sanoo. Nostan vichy pullon huulille ja mumisen jotain. Ehkä hänkään ei kuuntele minua. Minulla ei ole pyyhettä. Tunne on vapautunut. Tuuli kutittelee ja kuivattaa minut. 



 Kävelisinkö yksin pimeässä. Istuisinko yksin valossa. Makaisinko yksin kivussa. Raottaisinko maailmaani sinulle. Rikkoisinko elämäni tässä.

Kieltäydyn siitä. Kieltäydyn kaikesta mikä satuttaa ja silti sattuu. Kipu on kanssani nyt ja aina. Se ei juurikaan kysele lupaa, vaan tulee aina silloin kun ei pitäisi ja silloinkin, kun sille on lupa. Se kiipeää minua pitkin loputtoman matkan. Kiipeää kunnes löytää mitä etsii ja sitten... se pusertaa itsensä läpi joka solun. Saa suun maistumaan vereltä ja sappinesteeltä. 

Kipu viiltää, kaivaa lihaksia irti jäisellä lusikalla, polttaa sieraimissa, leikkaa irti vatsalaukun ja valmistaa siitä aterian itselleen. Kohtu on jälkiruokaa. Ja tukka on kipeä.

Jalat eivät kanna tätä raunioitunutta ruumista enää. En jaksa enää kulkea tätä polkua, mutta on pakko. Ainoa polku pois kivusta, vaikkei sellaista olekaan. Laahaan elottomuutta mukanani ja näen kirkkauden polun päässä. Siellä täytyy olla rauha ja kivuttomuus.

Kipu minussa huutaa. Älä mene. Älä jätä minua. Pidä minusta kiinni ja ota syliisi. Keinuta hiljaa yöhön ja lue satuja. Minä pyristelen kivun sanoja vastaan ja kuljen. Hitaasti. Kuljen. Hitaasti, kunnes olen valossa. 

Euforia pyyhkii pois kivun ja hymyilen ensimmäistä kertaa sitten. Elämä tuntuu ja soluni tihkuvat mustaa verta lattialle. Jälkeeni jää vana kipua ja vesi huuhtelee sen loputtomaan mereen. Minä pulahdan uimaan, jotta viimeisetkin rippeet jäisivät veteen kiinni ja ne jättäisivät minut.

Mutta tiedän, ettei tämä lopu koskaan. Haluaisin nauttia tästä vielä vähän, mutta kipu huutaa minulle jo. Tule takaisin. Et voi mennä. Olen sinussa ikuisesti. Kipu huutaa ja minä kuulen sen. Kuulen, nousen. Hengitän ja itken. Kipu ottaa minut uuteen syleilyyn, niin kuin joka kerta ennenkin. Ei. Ei se jätä minua. Ikinä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Rakastan sinua arjesta huolimatta

Sinä et taaskaan sanonut mitään. Olit vain hiljaa vaikka pyysin sinulta sanoja. Et edes katsonut minua. Annoit ilta suukon ja käänsit kylkeä. Ihan niin kuin kaikki nämä vuodet. ”Mutta minä rakastan sinua” ajattelin. ”Rakastan ja kaipaan niin perkeleesti.” Käännyin selälleni ja tuijotin kattoa hiljaa. Miten me olimme ajautuneet tähän? Miksi me emme olleet enää toisillemme rakastavaisia? Oliko rakkaus välillämme sittenkin kuollut? Intohimo ainakin oli kuollut. Kauan sitten yksinäisyyteensä. 

En saanut unta. Tuijotin kattoa herkeämättä. Hämärä teki temppujaan ja olin näkevinäni liikettä. Hievahdin levottomasti. Sinä käännyit selällesi vierelläni ja nukuit raskaasti. Miksi et halua minua enää? Miksi et suutele kuin olisin ainoa veden lähteesi? Miksi katsot minua niin väsyneesti? Miksi? Mieleeni pulppusi yhä enemmän kysymyksiä kysymysten perään ja aloin väsyä. Jospa nukahtaisin pian. Pääsisin pois tästä piinasta huomiseen. Silloin voisin taas päivän paneutua ajattelemaan työtä. Olisit poissa mielestäni edes muutaman tunnin. Sydämeni huokaisi ja pyysi, että lopettaisin sen piinaamisen, mutta miten? Sinä et kuunnellut, etkä ymmärtänyt. Sinä syytit arkea, lapsia, työtä, elämää. Sanoit, että tämä on normaalia ja että kyllä sinä rakastat ja haluat. Että kaikille käy näin ja tämä menee kyllä ohi kunhan lapset kasvavat. 

Käännyin sinuun päin. Katselin kun nukuit. Katselin miten rintakehäsi nousi hiljaa ylös ja laskeutui alas. Nenäsi teki omaa liikerataansa ja huulesi lepattivat kevyesti ulos tulevan ilman tahdissa. Luomesi puristuivat välillä kiinni ja välillä niiden alla oleva silmä liikehti levottomasti. Mitähän unta näet? Onko se painajaista vai jotain ihanaa? Näetkö koskaan unta minusta? Meistä? Näetkö unta siitä miten kosketan sinua omistavasti ja rakastavasti? Haluan sinua palavasti ja rohkeasti? Kuinka sivelen rintakehääsi hiljaa kuiskaten rakkauden tunnustuksia korvaasi? Miten niskasi taittuu nautinnosta kun koskettelen sinua? Janoatko minua loputtomasti? Oi, miten haluaisinkaan koskettaa sinua. Miten haluaisin, että sinä koskisit minua. Ehkä tuntisin itseni paremmaksi. Ehkä minulla ei olisi niin huono itsetunto jos sinä haluaisit minua. Lakkaisin tämän loputtoman laihduttamisen ja järjettömän ulkonäkökeskeisyyteni. Silmäni painuvat kiinni ja nukahdan hiljaiseen nyyhkytykseeni.

Kello soi. Se herättää samaan aikaan joka aamu. Nousen hitaasti istumaan. Minä inhoan aamuja. Itsehän valvoin taas yöhön sekavien ajatusteni kanssa. Kunpa osaisin sulkea aivoni iltaisin ja mennä vain ajoissa nukkumaan. Sinä nouset yhtä väsyneenä. Näytät vieläkin seksikkäältä aamuisin. Hiuksesi vähän pörröisenä ja silmäsi täynnä rähmää. Vatsasi on ihana. Haluaisin halata sinua, mutta nyt ei ehdi. Sitä paitsi sinä luultavasti vain työntäisit minut pois vedoten kiireeseen. 

Lapset eivät haluaisi herätä, mutta minun on vain herätettävä heidät. Käyn molempien luona silittämässä ja herättelemässä ja voihkin tätä typerää aamua. Sinä keität kahvit ja teet aamiaista lapsille ja itsellesi. Et puhu. Et kosketa. Et katso. Pysähdyn keittiön ovelle seuraamaan sinua. Tätä tämä on ihan jokaisena arkiaamuna. Jos totta puhutaan, ei viikonloput tästä paljonkaan eroa. Vain sillä, ettei kello soi, eikä lapsia tarvitse herättää. Muuten kaava on täysin sama. Eikä kaavassa ole mitään vikaa. Hyvähän tämä on näin, mutta… jotain puuttuu ja sieluni kääntyy mutkalle aina kun se jokin pistää silmään. Nykyisin sitä tapahtuu kamalan usein. Olen kohta sokea kaikesta pistelystä.

Koska viimeksi olen nauranut kanssasi oikeasti? Koska olet nauranut minun vitseilleni tai muuten vain hölmöille jutuilleni? Tai koska olet katsonut minua silmiin ja tunnustanut, että olen hölmö, mutta rakastat minua silti? Pomo rykäisee selkäni takana ja herään ajatuksistani. Selvitämme jotain väärinkäsitystä miltei koko päivän ja saamme kuin saammekin sotkun selvitettyä ja asiakkaan tyytyväiseksi. 

Olen ollut ajattelematta sinua kokonaisen päivän. Mutta kun päivä on ohi, sinä tulet mieleeni sellaisella voimalla, että heikommalta loppuu happi. Haukon henkeä ja yritän olla itkemättä. Olen junassa. Olisiko se erinomaisen typerän näköistä, jos alkaisin nyt pillittämään tässä. Kaikkien nähden. Äh. Ja mitä minä itkisin? Minulla on onnellinen avioliitto. Minulla on aviomies joka rakastaa minua ja kaksi maailman kauneinta ja viisainta lasta. Minulla on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Paitsi… jokin puuttuu. Ja se minua itkettää. Voi ei, en voi pidätellä. Se tulee tahtomatta. Kyynel vierähtää silmäkulmaan ja yritän pyyhkiä sen huomaamatta. Et itke nyt! Olen tulla hulluksi. Auttakaa minua nyt helvetti! En voi puhua kenellekään. Olen lohduttoman yksin tässä junan penkillä. Maisemat vaihtuvat vilkkaasti, kunnes juna hidastaa ja olen perillä. Minua vastapäätä istunut nainen ei edes katso minua. Hän ei siis huomannut muutamaa karannutta kyyneltä. Tunnen suurta helpotusta, mutta tuska ei poistu.

Nousen paikalta poistuakseni junasta. Uusi lohduton itku pyrkii silmäkulmiini, mutta nieleskelen sen. Kuka minä olen itkemään! Elämäni voisi olla huonommin. Voisin sairastaa syöpää tai mieheni voisi kuolla. Mitä tahansa voisi käydä, mutta minä en osaa olla kiitollinen. Minut lienee kasvatettu väärin tai sitten olen jotenkin kipeä päästäni. Sinun vihreät silmäsi tulevat mieleeni. Mistä olen keksinyt, että tosielämän pitäisi olla kuin kappale Fifty Shades Of Grayta? Minä niin kaipaisin sinun lohduttavia sanojasi nyt. Miten toivoisinkaan, että ottaisit minut syliisi ja silittäisit hiuksiani. Sanoisit, että kaikki on hyvin ja tämä on vain pahaa unta. Astun junasta ja kävelen kohti kotia. Asumme lähellä juna-asemaa joten minulla ei ole kovinkaan kauaa aikaa koota itseäni. 

Lapset ovat tänään harrastuksissaan alkuillan. Olemme kahden. Voisimme laittaa jotakin hyvää ruokaa, ottaa lasilliset viiniä ja rakastella. Mutta tiedän, ettemme syö mitään, sinä katsot televisiota ja minä siivoan. Kadun toisella puolella on koivujen kaunis rivistö. Ne alkavat jo kellertää. Kohta tulisi syksy ja mieleni värjäytyisi mustalla. Pimenisi aivan kuten yöt. Vedän koivujen tuoksua sieraimiini ja päätän lopettaa tämän pelleilyn. Puhuisin sinulle. Tunsin pientä värinää sielussani. Niin minä tekisin. Jos sinä et pystyisi hyväksymään ajatuksiani, etkä näkisi tilannettamme, niin joko olen itse ihan pimeä tai sitten tilanne on vielä huonompi. Minä haluan tähän selvyyden. Ei, sydämeni haluaa tähän selvyyden.

Lyhyt kävelyni on lopussa ja kotini häämöttää pienen rivitalon päässä. Sydän jyskyttää ja näen sinun autosi pysäköitynä omalle paikalleen. Tunteeni ovat niin sekavia. Minua pelottaa, jännittää, itkettää, naurattaa, huudattaa ja raivostuttaa. Vaihdan laukkua toiselle olalle. Sitten taas toiselle. Askeleeni hidastuvat, mutta vievät minua eteenpäin pysähtymättä. En enää uskalla kuvitella mitään. Luotan vain siihen, että teen oikean ratkaisun. En voisi perääntyä enää. Kaivan laukusta avaimen ja työnnän sen lukkoon. Käännän varovasti ja tönäisen ovea. Ovi aukeaa rutiininomaisesti ja äkkiä kaikki katoaa päästäni. Silmissäni pimenee ja putoan pyörtyen portaille.

Herään jyskyttävään särkyyn. Sinä pidät minua sylissäsi. ”Hei kaunokainen.” Sanot ja silität hiuksiani. ”Miksi ihmeessä menit pyörtymään? Juuri, kun olin tulossa avaamaan ovea” En tajua mistään mitään. Onkohan tämä jotain unta? ”Nipistä minua.” Pyydän ja katsot minua huvittuneena. ”Onko ihan pakko? En haluaisi satuttaa sinua.” Hymyilet tuota niin valloittava hymyä, jota en ole nähnyt vuosiin. ”Mitä ihmettä tapahtui? Viimeinen mitä muistan, niin olin avaamassa ovea.” ”Sinä vain pyörryit. Minulla ei ole aavistustakaan mistä se johtui, mutta minä säikähdin aivan järjettömästi.” Sitten sinä silitit hiuskiehkuran pois kasvoiltani ja suutelit minua niin kuin ei koskaan ennen. Vastasin suudelmaasi ensin kysyvästi, sitten ahneesti. Suudelmasi tuntui balsamilta haavoilleni. Päänsärystä ei ollut enää tietoakaan. Suutelit minua uudelleen, mutt nyt hitaasti ja kiusoitellen. sydämeni värisi onnesta, yllätyksestä ja jännityksestä. Mitä nyt tulisi tapahtumaan? Mistä on kyse? ”Lakkaa ajattelemasta ja suutele minua.” Sanot ja häkellyn. ”Mistä tiesit, että päässäni pyörii taas kysymyksiä?” Sinä katsoit minua jälleen huvittuneena. ”Kulta. Olemme olleet riittävän kauan yhdessä. Minä tunnen sinut. Silmistäsi näkee miten ajatuksesi juoksevat.” Otan sinun kasvosi käsieni väliin ja suutelen sinua kuin en koskaan ennen.

perjantai 6. marraskuuta 2020

Minun puuni, minun juureni

Jokaisen puu on erilainen. Minun puu tuntuu, näkyy, maistuu. Se haisee, tuoksuu, kuuluu ja keinuu.

Puussa on erilaisia osia, toisiinsa kuuluvia mutta toisistaan silti erilaisia. Ne kiinnittyvät kuitujen avulla yhteen ja joskus ne pysyvät toisissaan kiinni vain ajatuksen voimalla. Lehdet, oksat, runko, juuret, kuori, mahla, kuitu ovat kaikki yhdessä, erikseen toistensa voimavara ja olemassaolon ehto. Ilman yhtä, et voi saada toista, mutta ilman toista, yksi ei ole niin kaunis.

Jokaisen puussa yksityiskohdat vaihtelevat. Ne vaihtelevat vuodesta toiseen, päivästä aamuun ja viikosta kuukausiin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kertoa. Ei ole vain yhtä tarinaa yhdestä ihmisestä vaan yhteenkuuluvat elämät nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat yksittäisiä tarinoita jokaisen omassa puussa.

Juureni ovat ihmisiä, vain muutamia ihmisiä elämässä. Minun ihmisiä, minun pienessä, lyhyessä, mutta merkityksellisessä elämässä. Ne ovat paksuja ja virtaavat voimaa enemmän kuin sata härkää, eikä kukaan voi kaivaa niitä minun maastani pois. Ne juurtavat syvälle ja pitävät minut hengissä. Ne ovat minun veteni, leipäni. Juureni, vereni, happeni.

Runko tuntuu karhealta. Siinä on syviä uurteita kuin ikijokien uomia viidakossa. Se tuntuu sormiin karhealta ja yllättävältä. Paksu runko kaartuu latvastaan kohti maata, mutta oksat pakottavat sen kurkottamaan uudelleen aurinkoon. Voisin kertoa sinulle minkä värinen se on, mutta en kerro. En tiedä.

Oksat ryntäilevät kohti taivasta. Tönivät toisiaan ja nauravat ääneen. Niitä syntyy koko ajan lisää ja vain voimakkaimmat jäävät eloon. Tuuli repii loputkin heikoimmista, mutta vain tehdäkseen tilaa taas uusille ja uusille oksille. Nuoret, pitkät ja kauniit varvut kilvoittelevat auringonpaisteessa kun tuuli kutittelee niitä kutsuvasti. En ole nähnyt vielä oksatonta puuta. Siksi minunkaan puuni ei ole sellainen. Puu tarvitsee oksansa, muuten se ei olisi puu.

Nenänpäällä keikkuu lehti. Vihreä, pieni ja soikea. Sahaiset laidat raapivat ihoa hellästi. Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Katselen kun miljoona pientä lehteä humisee tuulessa aurinkoa vasten. Ne ovat niin nuoria, kauniita ja niitä on loputtoman paljon.

Puu tuoksuu. Tuoksu kertoo sen iästä, maaperästä missä se kasvaa, vuodenajasta ja ilmastosta. Tuoksu kertoo kaiken jos sitä osaa lukea. Jos osaa eritellä puun tuoksusta kaikki nämä osat, osaa tulkita sen kasvua ja kehitystä. Voisi sanoa, että tuntee puun. Mutta tuoksu on sellainen mikä huokuu jokaisesta puusta vaikka puu ei haluaisi. Se on toisten mielestä miellyttävä, toisten mielestä pistävä. Se vaihtelee vaikuttavasta mitäänsanomattomaan.


Juuret; Äiti

Ei ollut mikään synkkä ja myrskyinen yö. Se oli ihan tavallinen kesäkuinen päivä. Vähän lämmin tosin. Juuri sen verran, että kätilön paita oli hiestä märkänä. Mitä siitä hien määrästä voidaan pitää ilman lämpötilan syynä, mitä sitten sen pienen, jumalattoman kovaäänisen ja nopean tyttövauvan syynä, ei voida varmuudella tietää.

Äidin sairaalavuode oli rullattu huoneeseen. Tyttö oli syntynyt hississä, matkalla synnytyssaliin. ”Nämä on niin hemmetin nopeita nämä minun lapset!” äiti hymyili hikiselle kätilölle joka kapaloi pientä vastasyntynyttä tyttövauvaa. Kätilö asetteli lapsen äitinsä syliin ja oli lähteä. ”Hei, annatko sen mallu askin siitä pöydältä. Pitää päästä kohta tupakille.” Kätilö hymyili ja totesi itsekin menevänsä, kun oli tässä vähän hässäkkää hetki sitten.

Huone hiljeni. Lapsi piti ihmeellistä tuhinaa. Äiti silitti pientä nenänpäätä. Äärettömyyttä suurempi rakkaus levisi huoneeseen. Mikään ei voinut viedä tätä hetkeä heiltä. Tämän jälkeen ei olisi enää aikaa. Maailma odottaisi, vaatisi. Sen mukaan pitäisi mennä. ”Minä rakastan sinua” Äiti kosketti lastaan uudelleen. ”Rakastan jokaista soluasi, niin kauan kuin elän.”


Juuret; Isä

Kahdeksan suurta kyyneltä tippui lattialle. Suru oli niin musertava, että nuori nainen, tyttö lysähti lattialle ulvomaan. Huuto kantautui suuren talon ulkopuolelle. Pelloilla päästäiset säntäilivät pakoon. Tyttö kietoi kätensä polviensa ympärille ja keinutti itseään. Mikään tuska ei ollut koskaan tuntunut tältä.

Takapuoli putosi housuista jatkuvasti vasten kylmää lattiaa ja koko hiphop touhu alkoi ottaa päähän. Vaatteet olivat kamalia ja inhottavia päällä, mutta kun on pakko, niin on pakko. Oikeat vaatteet auttoivat pysymään tilanteen päällä, mutta eivät ne näköjään pelastaneet sydänsuruilta. Äh, ei ollut yhtään oluttakaan! Ahdisti niin paljon. Tytön tunteet olivat suurempia kuin hänen housut. Ne olivat kuin musta muljahteleva möykky sydämessä. Hän oli varma, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Itsensä keinuttaminen rauhoitti ja huuto vaihtui epätoivoiseksi nyyhkytykseksi.

Isä laski kätensä lapsensa pään päälle. Hän ei sanonut mitään, oli vain lähellä. Kosketus tuntui niin hyvältä, että itku muuttui uudelleen tuskaisaksi huudoksi. Isä kaivoi tyttönsä lattialta ja otti syliinsä. Mies heilui hiljaa edestakaisin ja suuteli lapsensa päälakea uudelleen ja uudelleen. ”Shhh…. hengitä rauhassa. Shhh… Elämä on sinulle niin julma nyt. Tiedän. Tiedän, että mikään mitä sanon, ei auta. Olet turvassa, eikä kukaan perkeleen nulikka voi tulla tähän meidän väliin nyt. tiedän, että tämä on hölmöä, mutta koita olla rakastumatta nyt. Se sattuu.”

Kaksi hahmoa heilui hiljaa kuin heinänkorret tuulessa. Itku vaihtui hiljaisuudeksi, rakkaudeksi, ymmärrykseksi. Sanoja ei enää tarvittu. Tyttö tiesi, ettei olisi koskaan yksin.


Juuret; Pikkuveli

Pellon olivat kuuran peitossa, mutta nuorilla ei ollut kylmä. He pyöräilivät yön halki kotiin onnellisina ja väsyneinä. Maisema oli tajuttoman kaunis, mutta eivät nämä kaksi sitä ymmärtäneet. Pellot kertoivat talven tulevan ja joki höyrysi hitaana niiden halki. Hiekka rahisi pyöränkumien alla, eivätkä kumpikaan sanoneet mitään. Ei tarvinnut. Taaskaan. Ei koskaan. Riitti, että oli.

Aurinko oli nousemassa. Kello oli siis jo niin paljon, että Hesari oli jaettu ja äiti joisi aamuteetä keittiössä. Molemmat ajattelivat kuumaa teetä ja puuhellan edessä peiton alla nukkumista. Pieni matkatelkkari näyttäisi samat piirretyt kuin viimevuonna, viime kuussa, viime viikolla vai oliko se eilen?

Pyörät kaatuivat hiekkaiselle pihalle. Nopeat jalat kiiruhtivat satavuotiaalle alaovelle. Portaat kumisivat puisina, vanhoina kun ne kantoivat lapsia yläkertaan. Ylätasanteella tuoksui paahtoleipä. Äidin huolestuneet kasvot kirkastuivat ja hän sulki oven lastensa jälkeen. ”otatteko teetä?” Molemmat nyökkäsivät huojentuneina ja kylmän väreet viistivät selkärankaa kun he hakivat peittonsa ja asettuivat lattialle lämmittelemään. Kuuma tee kihelmöi vartalossa.

Veli. Pikkuveli. Satamiljoonaa vuotta olisi voinut olla heidän välillään, mutta he olivat siinä. Yhdessä, voittamattomina, uhmakkaina ja uskoivat toisiinsa. Heidän välissään ei koskaan olisi muuta. Vain he, usko, rakkaus ja kupillinen teetä.

 

Juuret; Isosisko

Kämmenet löivät bongorummun nahkaista kantta uudelleen ja uudelleen. Rumpujen kumea ääni kaikui käytävillä ja saleissa. Suvun naiset lauloivat ilosta. Lapsi oli syntynyt.

Väsymys kiristi mieltä. Rummutus otti aivoon niin paljon, että rummuttaja rummuttaisi kohta jossain ihan muualla. Kyllä, hän oli juuri niin väsynyt ja vihainen, tai ehkä enemmän peloissaan. Supistus kaatoi kiukun peloksi ja tuskaksi. Se ryöppyi sydämeen aaltoina ja aistiharhoina verkkokalvoilta nenään asti. Nainen ulvahti tuskissaan ja mies syöksyi tuolilta hänen luokseen. ”Taisi sattua.” Mies antoi vaimonsa nojata itseensä ja auttoi hänet vuoteelle. ”Tää on ihan hanurista.” Sänkyyn kiipeäminen oli hankalaa kaikkien piuhojen ja suuren vatsan takia. ”Laitoitko jo Lenille viestiä, että tuo sen hammasharjan? Vai laitoinko itse? Missä mun puhelin edes on?” ”Au, au, auu. Voi hitto! Mä en jaksa tätä!” Nainen alkoi itkeä. Mies silitti naisen selkää ja painoi päänsä alas. Hänkään ei jaksanut. Häntä väsytti ja pelotti melkein yhtä paljon. Tämän ei pitänyt tapahtua vielä.

Yö oli niin värikäs, ettei nainen muistanut mitä värejä siinä oli. Aamu ei ollut vielä kunnolla alkanutkaan. Isosisko istui pikkusiskonsa vieressä hiljaa. He vaikeroivat yhdessä kun synnytys eteni. Siskon kasvoilta paistoi huoli ja ilo. Nainen kohosi vuoteelta selkä kaarevaksi taipuneena ja huusi. Kohta tässä maailmassa olisi yksi pieni ihminen lisää. Sisko ei malttanut odottaa, mutta istui silti rauhallisesti paikallaan.

 

 Juuret; Isoveli

Ovikello soi. Oven takana seisoi leveäharteinen pitkähiuksinen mies. Parta oli letitetty pitkäksi ruoskaksi leuan alle. Vuosien jälkeen. Kaikki oli päin helvettiä. Mies halasi pikkusiskoa pitkään. Kyyneleet kostuttivat silmät väkisin, eikä kumpikaan pystynyt puhumaan. Mies liikahti ja nainen päästi irti. Hän meni edeltä olohuoneeseen ja istui sohvalle.

”Pelkään etten pysy kasassa. Pelkään, että vaimoni menee pirstaleiksi kuin vanha peili, enkä saa liimattua paloja enää yhteen.” Mies sukii letitettyä partaansa. ”Se voi olla vaikeaa. Voi olla, että vaimosi meneekin pirstaleiksi, mutta sinä et ole se joka hänet liimaa kasaan.” Nojatuolin tassut liikahtavat puista lattiaa vasten. ”Sinä et kuitenkaan voi liimata itseäsi kasaan jos juot.” Nainen puhuu hiljaa. 

Kumpikaan eivät sano mitään. Juovat vain teetään ja tutkivat toisiaan hiljaa. Mies tunsi olevansa taas osa jotakin. Hänellä oli perhe ja vaikka maailma kaatuisi, pikkusisko istuisi tuossa ja joisi teetään. Hänen silmänsä kostuvat taas. Hän oli ajanut vaimonsa pois luotaan. Koko elämä oli pusertumassa rusinan kokoiseksi palloksi jonka hän voisi pian syödä pahimpaan elämännälkäänsä. Teekuppi laskeutuu pöydälle, mies nojaa käsiinsä ja hieraisee silmiään. ”Pistin korkin kiinni. En syö lääkkeitä enää. Pää on kirkkaampi kuin vuosiin ja se tuntuu liiankin rajulta. Mutta korkkia en avaa.” Hiljainen lusikan kilinä korostaa odottavaa tunnelmaa. Nainen ei sano mitään. Ei ole mitään sanottavaa. Teen tuoksu leijailee nojatuolin käsinojille. Mies laskee kämmenensä niille. Tunkkainen tuskanmaku nousee poskien sisäpinnalle. Hän tietää, että ero on väistämätön. Vain pikkusiskon hiljainen teekupin kilinä pitää hetkessä kiinni.

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Tarinoita osastolta

Iltapala. Se on kohokohta. Vai oliko se kuolaaminen kohokohta? En enää muista, niitä on yhtäkkiä niin paljon. Kärryssä on tarjolla leipää, juustoa, ehkä kinkkua ja sitten mahdollisesti tomaattia taikka kurkun viipaleita. Teetä ja vettä on luontevasti myös. Mitä enempää ihminen voisi toivoa? No ei kuulkaas mitään. Paitsi ehkä…

Seura. Olen vaihtanut osastoa. Vähemmän kuolaamista ehdottomasti, enemmän keskustelua ja sosiaalista toimintaa… APUA!

No kestän sen kyllä. Ihan varmasti. Onhan tämä hauskaakin. Kun olin lätkinyt härskiintynyttä margariinia leivälle ja sen päälle puoliksi kuivahtaneita kinkun siivuja, istuin alas suureen pöytään. Jokaisella tuolilla nökötti joku enemmän tai vähemmän puheliaana. 

Minun vieressäni istuu Jorma (en oikeasti kyllä muista nimeä). Jormalla on pikkutakki päällä ja hän syö ainakin seitsemän leipää jonka päällä on valehtelematta puoli pakettia sitä härskiintynyttä margariinia ja kaikki kinkkusiipaleet mitkä vain löytyi (hyvä ettei minun siivuja alkanut ryöväämään). Jorma on puhelias mies. Hänellä riittää juttua varsinkin siitä, miten hänellä kyllä olisi varaa yksityisellekin, onhan hän yrittäjä. Hänellä on hirveän hyvät sopimukset yksityiselle, eihän työntekijät katsos tiedä, minkälaisia sopimuksia johtajilla on. Jorma voisi tilata tännekin tosta noin vaan johtajalääkärin katsomaan häntä ja homma olisi sillä selvä, mutta kun ei hän viitti…

En voinut mitään, mutta silmäni alkoivat pyöriä samalla tavalla kuin ne nyt oli tottuneet tässä kuluneiden päivien aikana pyörimään. Kuolan sain pidettyä kurissa, mutta haamukuolasin kyllä ja rutkasti. Ihan hetkittäin minä tunnen olevaani ihan terve. Ihan pieninä hetkinä kun Jorma tai kaverit tulevat jutulle. En nyt ihan juhlimaan alkaisi, mutta niinä hetkinä uskon vahvasti tulevaisuuteen. Tai ainakin seuraavaan kahteen minuuttiin.

Enempää en muista. Miksi muistamaankaan. Osasto on kummallinen paikka. Siellä tapaa ihmisiä, joita ei koskaan enää tapaa. Vaikka niin luvattaisiin, ei tapaa.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Kirjoitus menneiltä vuosilta. Rakkaudesta tämäkin.

 Yö on pimeä ja viileä. Takki ei pysy kiinni vaikka kuinka yritän. Hihna nykäisee taaksepäin. Vanha koira on löytänyt hajun, josta se ei pääse irti. Jään paikoilleni seisomaan. Koira on ihana otus. Sen pakottaa hidastamaan. Ehtii katsella maisemia, kun tuo haistelee niin tarkasti kaikki hajut.

”Eikö voi vain viihtyä toisen seurassa? Mitä rakkaus on?” Mies kysyy alavireinen katse minuun käännettynä. ”Hmm, en tiedä. Etkö sinä koskaan ole tuntenut sellaista rakkautta, että voisit tehdä mitä vain toisen eteen?” Nykäisen hihnasta vähän kovempaa. En jaksa enää odottaa koiraa kun se lyllertää masentavan hitaasti edestakaisin jonkun uroksen hajuissa. ”En” hän sanoo kylmästi. Minua puistattaa. En voi käsittää ettei joku usko rakkauteen. 

Pakotan hartiani pois hyökkäysasennosta ja otan isosiskomaisen ilmeen kasvoilleni. ”Etkö koskaan ole rakastanut ketään enemmän kuin itseäsi?” Kallistan päätäni hieman, sillä haluan kuulla vastauksen kirkkaasti. ”Kerran, mutta siitä seurasi vain huonoa, joten en viitsi enää. En usko, että todella tarvitsee rakastaa ketään enemmän kuin itseään.” Miehen silmissä paistaa vakavuus ja varmuus. Kylmyys, jos minulta kysytään. ”Voi kulta pieni. Elämähän on kamalaa, jos ei rakasta. Sinusta tulee vielä helvetin yksinäinen mies jos et muuta tapaasi ajatella.” 

Mies kääntää katseensa joelle päin. Koira unohtaa vihdoin hajut ja suostuu kulkemaan minun valitsemaa reittiä. Pimeässä ei näy ketään. Kello on lähempänä neljää aamulla, eikä aurinko ole vielä noussut kunnolla. Syyskuun loppu on kostea ja kylmä. Minun pitäisi pestä koiran tassut kun pääsisimme sisälle. ”Minä en halua kompastua enää. Minua on sattunut todella paljon, enkä tiedä onko sinulla siitä käsitystäkään. Minä haluan vain hengailla, pitää hauskaa.” Hän katselee edelleen joelle ja olen aivan varma, että näen pilkahduksen tuskaa silmissä. ”Naisesi rakastaa sinua. Hän ei aio odottaa. Hän haluaa perheen, miehen ja lapsia ja sinä sanot vakavissasi nyt, ettet aio antaa niitä hänelle. Särjet hänen sydämensä. Oletko kertonut hänelle?” Kiihdytän kävelyäni huomaamattani. Koiran kynnet rapisevat asfalttiin kun se yrittää vetää minua muualle.

Minua suuttuttaa tämän miehen tapa ajatella. En ymmärrä miksi hän ei anna itsensä rakastaa, enkä  ymmärrä, miksi hän haluaa tietoisesti satuttaa toista. ”Miksi et kerro hänelle?” Puren hampaita yhteen ja huomaan olevani melkein raivoissani. Hän kulkee hitaasti vierelläni ja katselee välillä koiraa, välillä joen rantaviivaa. ”En halua satuttaa.” Välillämme oleva ikäero kutistuu äkkiä olemattomaksi. Tunnen itseni pieneksi ja turhaksi. ”En minä tiedä. Minä rakastan omaa miestäni enemmän kuin elämää, enemmän kuin mitään muuta. Kiipeän Mount Everestille jos hän pyytää. En ymmärrä sinua.” 

”Et ystävä rakas vieläkään vastannut ensimmäiseen kysymykseeni, mitä rakkaus on? Selitä se minulle. Perustele minulle, miksi minun pitäisi haluta kuolla toisen puolesta.” Ystäväni hymyilee. Turhaudun, koska en osaa selittää. ”Rakkaus on kemiaa. Et voi sille mitään. Jos kerran et voi sille mitään, niin eikö olisi mukavampaa rakastaa sitten kunnolla? Äh, en minä tiedä.” 

Koira haluaisi taas jäädä haistelemaan, mutta nykäisen sen hihnaa turhautuneesti ja se luopuu ajatuksestaan. ”Minä tiedän vain, että rakastan miestäni. Tiedän, että voisin kuolla tämän ihmisen vuoksi ja tiedän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. En minä tiedä rakastanko häntä loppuun asti, mutta nyt minusta tuntuu siltä. Rakkaus on ihana asia. Se antaa elämälleni suolan ja tarkoituksen, kuorruttaa kakkuni ja tuoksuu tuulessa. Jos se ei riitä sinulle selitykseksi, niin en tiedä…” 

Mies pysähtyy. Olemme tulleet joen rantaan pienelle polulle. Vanha koirarouva haistelee innoissaan sinne tänne ja istahtaa odottamaan minua pienelle nurmiläntille. Seisomme vierekkäin ja tähyämme joen uomaa ylös. ”Elli. Me olemme tästä erimieltä. Silti, sinun tapasi rakastaa on sinun tapasi. Minulla on omani.” Hän vetää minut syliinsä ja puristaa lujaa. ”Rakastan sinua silti.” ”Minäkin rakastan sinua, silti.”

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Onko sulla jo paska mutsi -palkinto? Mulla on!

"Ponnista!" kätilö sanoi, enkä arvannut, että siitä alkaisi elämäni paras ja kauhein aika. Ponnistin. Ponnistin minkä pystyin ja itkun sekaisin tuntein huomasin, ettei tästä tulisi mitään. Olin luovuttamassa, mutta minua kannustettiin lempeästi ja toistuvasti. Ja tiesinhän minä, ettei tästä enää voi perääntyä. Sattui niin vietävästi aina siihen asti, kun sain koskettaa sinun nenänpäätäsi. Kaikki kipu hävisi. Tai niin luulin. Siltä se tuntui. Sen hetken. 

Toisen synnytyksen kohdalla menetin hetkeksi tajuntani ja kolmannen kanssa se sujui kuin tanssi. Kaikki kolme olivat niin erilaisia, kuten syntyneet lapsetkin. Ja niiden äiti. Jokaisen kohdalla erilainen. Eri ihminen.

Minä olen ollut terroristi, kauhujen kauhu ja maailman paras mutsi. Olen voittanut paskin mutsi -palkinnon monta kertaa omasta mielestäni, mutta myös lasteni. OIkeasti. Olen ollut huono äiti. Mutta myös hyvä. Ehkä paras mitä lapsilleni olisi koskaan voinut tulla. 

Kun sairastuin, järkytyin. Luulin, että nyt minä olen nyt huono äiti. Luulin väärin. Nyt vasta minä olen hyvä äiti. Ennen diagnoosia en suoriutunut äitiydestä kunnialla. Sain raivokohtauksia ja kasvatusmetodini olivat kuin silloisista realitysarjoista kotoisin. Vääristyneitä mielipiteitä ja olettamuksia. Luulin olevani hyvä ja jämpti mutsi. En ollut.

En tajunnut, äitiydestä mitään ennen kolmatta lasta ja diagnoosia. Ennen lääkitystä ja oikeaa hoitoa. En tajunnut siitä kertakaikkiaan mitään. Kaksi vanhempaa lastani joutuivat kärsimään sairauteni varjopuolista aika monta vuotta. 

Voi kun voisin ottaa kaikki ne vuodet takaisin ja muuttaa itseäni. Mutta en voi. Kun voisin siirtää vuoria ja taivaita lasteni vuoksi. Mutta en voi. Nyt maksan sitä velkaa, jonka silloin tein. Ja lapseni myös. 

Elämä ei ole koskaan helppoa. Tiedän sen, mutta olisin voinut antaa paremman startin elämälle, jos... jos... 

Lapseni maksavat minun sauraudestani ja käytöksestäni nyt. Kalliisti. Kauniisti ja kunnialla heistä kaikki rastinsa kantavat ja ehkä joku päivä saan anteeksi. Rakastanhan heitä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Riittääkö se, riittäähän?


Loputon olo, loputon.

Päivästä päivään. Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin. Siltä musta nyt tuntuu. Marttyyrilta, levottomalta tuhkimolta. Ilta pimenee hi...