Rakastan sinua arjesta huolimatta

Sinä et taaskaan sanonut mitään. Olit vain hiljaa vaikka pyysin sinulta sanoja. Et edes katsonut minua. Annoit ilta suukon ja käänsit kylkeä. Ihan niin kuin kaikki nämä vuodet. ”Mutta minä rakastan sinua” ajattelin. ”Rakastan ja kaipaan niin perkeleesti.” Käännyin selälleni ja tuijotin kattoa hiljaa. Miten me olimme ajautuneet tähän? Miksi me emme olleet enää toisillemme rakastavaisia? Oliko rakkaus välillämme sittenkin kuollut? Intohimo ainakin oli kuollut. Kauan sitten yksinäisyyteensä. 

En saanut unta. Tuijotin kattoa herkeämättä. Hämärä teki temppujaan ja olin näkevinäni liikettä. Hievahdin levottomasti. Sinä käännyit selällesi vierelläni ja nukuit raskaasti. Miksi et halua minua enää? Miksi et suutele kuin olisin ainoa veden lähteesi? Miksi katsot minua niin väsyneesti? Miksi? Mieleeni pulppusi yhä enemmän kysymyksiä kysymysten perään ja aloin väsyä. Jospa nukahtaisin pian. Pääsisin pois tästä piinasta huomiseen. Silloin voisin taas päivän paneutua ajattelemaan työtä. Olisit poissa mielestäni edes muutaman tunnin. Sydämeni huokaisi ja pyysi, että lopettaisin sen piinaamisen, mutta miten? Sinä et kuunnellut, etkä ymmärtänyt. Sinä syytit arkea, lapsia, työtä, elämää. Sanoit, että tämä on normaalia ja että kyllä sinä rakastat ja haluat. Että kaikille käy näin ja tämä menee kyllä ohi kunhan lapset kasvavat. 

Käännyin sinuun päin. Katselin kun nukuit. Katselin miten rintakehäsi nousi hiljaa ylös ja laskeutui alas. Nenäsi teki omaa liikerataansa ja huulesi lepattivat kevyesti ulos tulevan ilman tahdissa. Luomesi puristuivat välillä kiinni ja välillä niiden alla oleva silmä liikehti levottomasti. Mitähän unta näet? Onko se painajaista vai jotain ihanaa? Näetkö koskaan unta minusta? Meistä? Näetkö unta siitä miten kosketan sinua omistavasti ja rakastavasti? Haluan sinua palavasti ja rohkeasti? Kuinka sivelen rintakehääsi hiljaa kuiskaten rakkauden tunnustuksia korvaasi? Miten niskasi taittuu nautinnosta kun koskettelen sinua? Janoatko minua loputtomasti? Oi, miten haluaisinkaan koskettaa sinua. Miten haluaisin, että sinä koskisit minua. Ehkä tuntisin itseni paremmaksi. Ehkä minulla ei olisi niin huono itsetunto jos sinä haluaisit minua. Lakkaisin tämän loputtoman laihduttamisen ja järjettömän ulkonäkökeskeisyyteni. Silmäni painuvat kiinni ja nukahdan hiljaiseen nyyhkytykseeni.

Kello soi. Se herättää samaan aikaan joka aamu. Nousen hitaasti istumaan. Minä inhoan aamuja. Itsehän valvoin taas yöhön sekavien ajatusteni kanssa. Kunpa osaisin sulkea aivoni iltaisin ja mennä vain ajoissa nukkumaan. Sinä nouset yhtä väsyneenä. Näytät vieläkin seksikkäältä aamuisin. Hiuksesi vähän pörröisenä ja silmäsi täynnä rähmää. Vatsasi on ihana. Haluaisin halata sinua, mutta nyt ei ehdi. Sitä paitsi sinä luultavasti vain työntäisit minut pois vedoten kiireeseen. 

Lapset eivät haluaisi herätä, mutta minun on vain herätettävä heidät. Käyn molempien luona silittämässä ja herättelemässä ja voihkin tätä typerää aamua. Sinä keität kahvit ja teet aamiaista lapsille ja itsellesi. Et puhu. Et kosketa. Et katso. Pysähdyn keittiön ovelle seuraamaan sinua. Tätä tämä on ihan jokaisena arkiaamuna. Jos totta puhutaan, ei viikonloput tästä paljonkaan eroa. Vain sillä, ettei kello soi, eikä lapsia tarvitse herättää. Muuten kaava on täysin sama. Eikä kaavassa ole mitään vikaa. Hyvähän tämä on näin, mutta… jotain puuttuu ja sieluni kääntyy mutkalle aina kun se jokin pistää silmään. Nykyisin sitä tapahtuu kamalan usein. Olen kohta sokea kaikesta pistelystä.

Koska viimeksi olen nauranut kanssasi oikeasti? Koska olet nauranut minun vitseilleni tai muuten vain hölmöille jutuilleni? Tai koska olet katsonut minua silmiin ja tunnustanut, että olen hölmö, mutta rakastat minua silti? Pomo rykäisee selkäni takana ja herään ajatuksistani. Selvitämme jotain väärinkäsitystä miltei koko päivän ja saamme kuin saammekin sotkun selvitettyä ja asiakkaan tyytyväiseksi. 

Olen ollut ajattelematta sinua kokonaisen päivän. Mutta kun päivä on ohi, sinä tulet mieleeni sellaisella voimalla, että heikommalta loppuu happi. Haukon henkeä ja yritän olla itkemättä. Olen junassa. Olisiko se erinomaisen typerän näköistä, jos alkaisin nyt pillittämään tässä. Kaikkien nähden. Äh. Ja mitä minä itkisin? Minulla on onnellinen avioliitto. Minulla on aviomies joka rakastaa minua ja kaksi maailman kauneinta ja viisainta lasta. Minulla on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Paitsi… jokin puuttuu. Ja se minua itkettää. Voi ei, en voi pidätellä. Se tulee tahtomatta. Kyynel vierähtää silmäkulmaan ja yritän pyyhkiä sen huomaamatta. Et itke nyt! Olen tulla hulluksi. Auttakaa minua nyt helvetti! En voi puhua kenellekään. Olen lohduttoman yksin tässä junan penkillä. Maisemat vaihtuvat vilkkaasti, kunnes juna hidastaa ja olen perillä. Minua vastapäätä istunut nainen ei edes katso minua. Hän ei siis huomannut muutamaa karannutta kyyneltä. Tunnen suurta helpotusta, mutta tuska ei poistu.

Nousen paikalta poistuakseni junasta. Uusi lohduton itku pyrkii silmäkulmiini, mutta nieleskelen sen. Kuka minä olen itkemään! Elämäni voisi olla huonommin. Voisin sairastaa syöpää tai mieheni voisi kuolla. Mitä tahansa voisi käydä, mutta minä en osaa olla kiitollinen. Minut lienee kasvatettu väärin tai sitten olen jotenkin kipeä päästäni. Sinun vihreät silmäsi tulevat mieleeni. Mistä olen keksinyt, että tosielämän pitäisi olla kuin kappale Fifty Shades Of Grayta? Minä niin kaipaisin sinun lohduttavia sanojasi nyt. Miten toivoisinkaan, että ottaisit minut syliisi ja silittäisit hiuksiani. Sanoisit, että kaikki on hyvin ja tämä on vain pahaa unta. Astun junasta ja kävelen kohti kotia. Asumme lähellä juna-asemaa joten minulla ei ole kovinkaan kauaa aikaa koota itseäni. 

Lapset ovat tänään harrastuksissaan alkuillan. Olemme kahden. Voisimme laittaa jotakin hyvää ruokaa, ottaa lasilliset viiniä ja rakastella. Mutta tiedän, ettemme syö mitään, sinä katsot televisiota ja minä siivoan. Kadun toisella puolella on koivujen kaunis rivistö. Ne alkavat jo kellertää. Kohta tulisi syksy ja mieleni värjäytyisi mustalla. Pimenisi aivan kuten yöt. Vedän koivujen tuoksua sieraimiini ja päätän lopettaa tämän pelleilyn. Puhuisin sinulle. Tunsin pientä värinää sielussani. Niin minä tekisin. Jos sinä et pystyisi hyväksymään ajatuksiani, etkä näkisi tilannettamme, niin joko olen itse ihan pimeä tai sitten tilanne on vielä huonompi. Minä haluan tähän selvyyden. Ei, sydämeni haluaa tähän selvyyden.

Lyhyt kävelyni on lopussa ja kotini häämöttää pienen rivitalon päässä. Sydän jyskyttää ja näen sinun autosi pysäköitynä omalle paikalleen. Tunteeni ovat niin sekavia. Minua pelottaa, jännittää, itkettää, naurattaa, huudattaa ja raivostuttaa. Vaihdan laukkua toiselle olalle. Sitten taas toiselle. Askeleeni hidastuvat, mutta vievät minua eteenpäin pysähtymättä. En enää uskalla kuvitella mitään. Luotan vain siihen, että teen oikean ratkaisun. En voisi perääntyä enää. Kaivan laukusta avaimen ja työnnän sen lukkoon. Käännän varovasti ja tönäisen ovea. Ovi aukeaa rutiininomaisesti ja äkkiä kaikki katoaa päästäni. Silmissäni pimenee ja putoan pyörtyen portaille.

Herään jyskyttävään särkyyn. Sinä pidät minua sylissäsi. ”Hei kaunokainen.” Sanot ja silität hiuksiani. ”Miksi ihmeessä menit pyörtymään? Juuri, kun olin tulossa avaamaan ovea” En tajua mistään mitään. Onkohan tämä jotain unta? ”Nipistä minua.” Pyydän ja katsot minua huvittuneena. ”Onko ihan pakko? En haluaisi satuttaa sinua.” Hymyilet tuota niin valloittava hymyä, jota en ole nähnyt vuosiin. ”Mitä ihmettä tapahtui? Viimeinen mitä muistan, niin olin avaamassa ovea.” ”Sinä vain pyörryit. Minulla ei ole aavistustakaan mistä se johtui, mutta minä säikähdin aivan järjettömästi.” Sitten sinä silitit hiuskiehkuran pois kasvoiltani ja suutelit minua niin kuin ei koskaan ennen. Vastasin suudelmaasi ensin kysyvästi, sitten ahneesti. Suudelmasi tuntui balsamilta haavoilleni. Päänsärystä ei ollut enää tietoakaan. Suutelit minua uudelleen, mutt nyt hitaasti ja kiusoitellen. sydämeni värisi onnesta, yllätyksestä ja jännityksestä. Mitä nyt tulisi tapahtumaan? Mistä on kyse? ”Lakkaa ajattelemasta ja suutele minua.” Sanot ja häkellyn. ”Mistä tiesit, että päässäni pyörii taas kysymyksiä?” Sinä katsoit minua jälleen huvittuneena. ”Kulta. Olemme olleet riittävän kauan yhdessä. Minä tunnen sinut. Silmistäsi näkee miten ajatuksesi juoksevat.” Otan sinun kasvosi käsieni väliin ja suutelen sinua kuin en koskaan ennen.