Minun puuni, minun juureni

Jokaisen puu on erilainen. Minun puu tuntuu, näkyy, maistuu. Se haisee, tuoksuu, kuuluu ja keinuu.

Puussa on erilaisia osia, toisiinsa kuuluvia mutta toisistaan silti erilaisia. Ne kiinnittyvät kuitujen avulla yhteen ja joskus ne pysyvät toisissaan kiinni vain ajatuksen voimalla. Lehdet, oksat, runko, juuret, kuori, mahla, kuitu ovat kaikki yhdessä, erikseen toistensa voimavara ja olemassaolon ehto. Ilman yhtä, et voi saada toista, mutta ilman toista, yksi ei ole niin kaunis.

Jokaisen puussa yksityiskohdat vaihtelevat. Ne vaihtelevat vuodesta toiseen, päivästä aamuun ja viikosta kuukausiin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kertoa. Ei ole vain yhtä tarinaa yhdestä ihmisestä vaan yhteenkuuluvat elämät nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat yksittäisiä tarinoita jokaisen omassa puussa.

Juureni ovat ihmisiä, vain muutamia ihmisiä elämässä. Minun ihmisiä, minun pienessä, lyhyessä, mutta merkityksellisessä elämässä. Ne ovat paksuja ja virtaavat voimaa enemmän kuin sata härkää, eikä kukaan voi kaivaa niitä minun maastani pois. Ne juurtavat syvälle ja pitävät minut hengissä. Ne ovat minun veteni, leipäni. Juureni, vereni, happeni.

Runko tuntuu karhealta. Siinä on syviä uurteita kuin ikijokien uomia viidakossa. Se tuntuu sormiin karhealta ja yllättävältä. Paksu runko kaartuu latvastaan kohti maata, mutta oksat pakottavat sen kurkottamaan uudelleen aurinkoon. Voisin kertoa sinulle minkä värinen se on, mutta en kerro. En tiedä.

Oksat ryntäilevät kohti taivasta. Tönivät toisiaan ja nauravat ääneen. Niitä syntyy koko ajan lisää ja vain voimakkaimmat jäävät eloon. Tuuli repii loputkin heikoimmista, mutta vain tehdäkseen tilaa taas uusille ja uusille oksille. Nuoret, pitkät ja kauniit varvut kilvoittelevat auringonpaisteessa kun tuuli kutittelee niitä kutsuvasti. En ole nähnyt vielä oksatonta puuta. Siksi minunkaan puuni ei ole sellainen. Puu tarvitsee oksansa, muuten se ei olisi puu.

Nenänpäällä keikkuu lehti. Vihreä, pieni ja soikea. Sahaiset laidat raapivat ihoa hellästi. Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Katselen kun miljoona pientä lehteä humisee tuulessa aurinkoa vasten. Ne ovat niin nuoria, kauniita ja niitä on loputtoman paljon.

Puu tuoksuu. Tuoksu kertoo sen iästä, maaperästä missä se kasvaa, vuodenajasta ja ilmastosta. Tuoksu kertoo kaiken jos sitä osaa lukea. Jos osaa eritellä puun tuoksusta kaikki nämä osat, osaa tulkita sen kasvua ja kehitystä. Voisi sanoa, että tuntee puun. Mutta tuoksu on sellainen mikä huokuu jokaisesta puusta vaikka puu ei haluaisi. Se on toisten mielestä miellyttävä, toisten mielestä pistävä. Se vaihtelee vaikuttavasta mitäänsanomattomaan.

Juuret; Äiti

Ei ollut mikään synkkä ja myrskyinen yö. Se oli ihan tavallinen kesäkuinen päivä. Vähän lämmin tosin. Juuri sen verran, että kätilön paita oli hiestä märkänä. Mitä siitä hien määrästä voidaan pitää ilman lämpötilan syynä, mitä sitten sen pienen, jumalattoman kovaäänisen ja nopean tyttövauvan syynä, ei voida varmuudella tietää.

Äidin sairaalavuode oli rullattu huoneeseen. Tyttö oli syntynyt hississä, matkalla synnytyssaliin. ”Nämä on niin hemmetin nopeita nämä minun lapset!” äiti hymyili hikiselle kätilölle joka kapaloi pientä vastasyntynyttä tyttövauvaa. Kätilö asetteli lapsen äitinsä syliin ja oli lähteä. ”Hei, annatko sen mallu askin siitä pöydältä. Pitää päästä kohta tupakille.” Kätilö hymyili ja totesi itsekin menevänsä, kun oli tässä vähän hässäkkää hetki sitten.

Huone hiljeni. Lapsi piti ihmeellistä tuhinaa. Äiti silitti pientä nenänpäätä. Äärettömyyttä suurempi rakkaus levisi huoneeseen. Mikään ei voinut viedä tätä hetkeä heiltä. Tämän jälkeen ei olisi enää aikaa. Maailma odottaisi, vaatisi. Sen mukaan pitäisi mennä. ”Minä rakastan sinua” Äiti kosketti lastaan uudelleen. ”Rakastan jokaista soluasi, niin kauan kuin elän.”

Juuret; Isä

Kahdeksan suurta kyyneltä tippui lattialle. Suru oli niin musertava, että nuori nainen, tyttö lysähti lattialle ulvomaan. Huuto kantautui suuren talon ulkopuolelle. Pelloilla päästäiset säntäilivät pakoon. Tyttö kietoi kätensä polviensa ympärille ja keinutti itseään. Mikään tuska ei ollut koskaan tuntunut tältä.

Takapuoli putosi housuista jatkuvasti vasten kylmää lattiaa ja koko hiphop touhu alkoi ottaa päähän. Vaatteet olivat kamalia ja inhottavia päällä, mutta kun on pakko, niin on pakko. Oikeat vaatteet auttoivat pysymään tilanteen päällä, mutta eivät ne näköjään pelastaneet sydänsuruilta. Äh, ei ollut yhtään oluttakaan! Ahdisti niin paljon. Tytön tunteet olivat suurempia kuin hänen housut. Ne olivat kuin musta muljahteleva möykky sydämessä. Hän oli varma, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Itsensä keinuttaminen rauhoitti ja huuto vaihtui epätoivoiseksi nyyhkytykseksi.

Isä laski kätensä lapsensa pään päälle. Hän ei sanonut mitään, oli vain lähellä. Kosketus tuntui niin hyvältä, että itku muuttui uudelleen tuskaisaksi huudoksi. Isä kaivoi tyttönsä lattialta ja otti syliinsä. Mies heilui hiljaa edestakaisin ja suuteli lapsensa päälakea uudelleen ja uudelleen. ”Shhh…. hengitä rauhassa. Shhh… Elämä on sinulle niin julma nyt. Tiedän. Tiedän, että mikään mitä sanon, ei auta. Olet turvassa, eikä kukaan perkeleen nulikka voi tulla tähän meidän väliin nyt. tiedän, että tämä on hölmöä, mutta koita olla rakastumatta nyt. Se sattuu.”

Kaksi hahmoa heilui hiljaa kuin heinänkorret tuulessa. Itku vaihtui hiljaisuudeksi, rakkaudeksi, ymmärrykseksi. Sanoja ei enää tarvittu. Tyttö tiesi, ettei olisi koskaan yksin.

Juuret; Pikkuveli

Pellon olivat kuuran peitossa, mutta nuorilla ei ollut kylmä. He pyöräilivät yön halki kotiin onnellisina ja väsyneinä. Maisema oli tajuttoman kaunis, mutta eivät nämä kaksi sitä ymmärtäneet. Pellot kertoivat talven tulevan ja joki höyrysi hitaana niiden halki. Hiekka rahisi pyöränkumien alla, eivätkä kumpikaan sanoneet mitään. Ei tarvinnut. Taaskaan. Ei koskaan. Riitti, että oli.

Aurinko oli nousemassa. Kello oli siis jo niin paljon, että Hesari oli jaettu ja äiti joisi aamuteetä keittiössä. Molemmat ajattelivat kuumaa teetä ja puuhellan edessä peiton alla nukkumista. Pieni matkatelkkari näyttäisi samat piirretyt kuin viimevuonna, viime kuussa, viime viikolla vai oliko se eilen?

Pyörät kaatuivat hiekkaiselle pihalle. Nopeat jalat kiiruhtivat satavuotiaalle alaovelle. Portaat kumisivat puisina, vanhoina kun ne kantoivat lapsia yläkertaan. Ylätasanteella tuoksui paahtoleipä. Äidin huolestuneet kasvot kirkastuivat ja hän sulki oven lastensa jälkeen. ”otatteko teetä?” Molemmat nyökkäsivät huojentuneina ja kylmän väreet viistivät selkärankaa kun he hakivat peittonsa ja asettuivat lattialle lämmittelemään. Kuuma tee kihelmöi vartalossa.

Veli. Pikkuveli. Satamiljoonaa vuotta olisi voinut olla heidän välillään, mutta he olivat siinä. Yhdessä, voittamattomina, uhmakkaina ja uskoivat toisiinsa. Heidän välissään ei koskaan olisi muuta. Vain he, usko, rakkaus ja kupillinen teetä.

 

Juuret; Isosisko

Kämmenet löivät bongorummun nahkaista kantta uudelleen ja uudelleen. Rumpujen kumea ääni kaikui käytävillä ja saleissa. Suvun naiset lauloivat ilosta. Lapsi oli syntynyt.

Väsymys kiristi mieltä. Rummutus otti aivoon niin paljon, että rummuttaja rummuttaisi kohta jossain ihan muualla. Kyllä, hän oli juuri niin väsynyt ja vihainen, tai ehkä enemmän peloissaan. Supistus kaatoi kiukun peloksi ja tuskaksi. Se ryöppyi sydämeen aaltoina ja aistiharhoina verkkokalvoilta nenään asti. Nainen ulvahti tuskissaan ja mies syöksyi tuolilta hänen luokseen. ”Taisi sattua.” Mies antoi vaimonsa nojata itseensä ja auttoi hänet vuoteelle. ”Tää on ihan hanurista.” Sänkyyn kiipeäminen oli hankalaa kaikkien piuhojen ja suuren vatsan takia. ”Laitoitko jo Lenille viestiä, että tuo sen hammasharjan? Vai laitoinko itse? Missä mun puhelin edes on?” ”Au, au, auu. Voi hitto! Mä en jaksa tätä!” Nainen alkoi itkeä. Mies silitti naisen selkää ja painoi päänsä alas. Hänkään ei jaksanut. Häntä väsytti ja pelotti melkein yhtä paljon. Tämän ei pitänyt tapahtua vielä.

Yö oli niin värikäs, ettei nainen muistanut mitä värejä siinä oli. Aamu ei ollut vielä kunnolla alkanutkaan. Isosisko istui pikkusiskonsa vieressä hiljaa. He vaikeroivat yhdessä kun synnytys eteni. Siskon kasvoilta paistoi huoli ja ilo. Nainen kohosi vuoteelta selkä kaarevaksi taipuneena ja huusi. Kohta tässä maailmassa olisi yksi pieni ihminen lisää. Sisko ei malttanut odottaa, mutta istui silti rauhallisesti paikallaan.

 

 Juuret; Isoveli

Ovikello soi. Oven takana seisoi leveäharteinen pitkähiuksinen mies. Parta oli letitetty pitkäksi ruoskaksi leuan alle. Vuosien jälkeen. Kaikki oli päin helvettiä. Mies halasi pikkusiskoa pitkään. Kyyneleet kostuttivat silmät väkisin, eikä kumpikaan pystynyt puhumaan. Mies liikahti ja nainen päästi irti. Hän meni edeltä olohuoneeseen ja istui sohvalle.

”Pelkään etten pysy kasassa. Pelkään, että vaimoni menee pirstaleiksi kuin vanha peili, enkä saa liimattua paloja enää yhteen.” Mies sukii letitettyä partaansa. ”Se voi olla vaikeaa. Voi olla, että vaimosi meneekin pirstaleiksi, mutta sinä et ole se joka hänet liimaa kasaan.” Nojatuolin tassut liikahtavat puista lattiaa vasten. ”Sinä et kuitenkaan voi liimata itseäsi kasaan jos juot.” Nainen puhuu hiljaa. 

Kumpikaan eivät sano mitään. Juovat vain teetään ja tutkivat toisiaan hiljaa. Mies tunsi olevansa taas osa jotakin. Hänellä oli perhe ja vaikka maailma kaatuisi, pikkusisko istuisi tuossa ja joisi teetään. Hänen silmänsä kostuvat taas. Hän oli ajanut vaimonsa pois luotaan. Koko elämä oli pusertumassa rusinan kokoiseksi palloksi jonka hän voisi pian syödä pahimpaan elämännälkäänsä. Teekuppi laskeutuu pöydälle, mies nojaa käsiinsä ja hieraisee silmiään. ”Pistin korkin kiinni. En syö lääkkeitä enää. Pää on kirkkaampi kuin vuosiin ja se tuntuu liiankin rajulta. Mutta korkkia en avaa.” Hiljainen lusikan kilinä korostaa odottavaa tunnelmaa. Nainen ei sano mitään. Ei ole mitään sanottavaa. Teen tuoksu leijailee nojatuolin käsinojille. Mies laskee kämmenensä niille. Tunkkainen tuskanmaku nousee poskien sisäpinnalle. Hän tietää, että ero on väistämätön. Vain pikkusiskon hiljainen teekupin kilinä pitää hetkessä kiinni.