Tarkkaavaisuushäiriöinen aikuinen

Tarkkaavaisuushäiriö liitetään lähes poikkeuksetta lapsiin. On kuitenkin olemassa aikuisia jotka kärsivät tästä samasta elämää haastavasta ongelmasta. Ihmisiä kuten minä.
En ole aina tiennyt, että minulla on tarkkaavaisuuden kanssa haasteita. En ole aina ollut ylipäätään tietoinen koko tarkkaavaisuushäiriöstä.
Lasten kasvun myötä olen tutustunut aiheeseen. Olen joutunut pohtimaan oman lapseni kautta näitä asioita ja  havainnut, että itsellenikään ei ole helppoa keskittyä tekemiseen hälinän keskellä. Minun on vaikea jaksaa kuunnella ja olla intensiivisesti mukana palaverissa jossa minun ei tarvitse olla aktiivinen tekijä vaan aktiivinen kuuntelija. Olen myös seurannut sivusta muita aikuisia. Olen havainnut, että vielä aikuisiässä saattaa olla vakaviakin vaikeuksia tarkkaavaisuuden ja jopa ylivilkkauden kanssa.
En koe itseäni kuitenkaan häiriöiseksi vaan ehkä enemmän tarkkaavaisuushaasteelliseksi. Häiriö on mielestäni niin painava sana, että sitä tulisi käyttää harkiten.
----------------------------------

Istun koneeni edessä. Meillä on avokonttori ja ihmisiä alkaa valua työpaikalle minun jälkeeni. Aamu menee hyvin. Kuulen sieltä täältä hyviä huomenia, mutta pääsääntöisesti näppiksen tasaista naputusta.  Meillä on erinomaiset fasiliteetit toimistolla. Hyvät työtuolit, sähköiset työpöydät, ergonomiset hiiret ja niin edelleen. Ilmasto koitetaan pitää miellyttävänä ja sisustus on mukava ja siisti. Meillä on paikkoja missä voi vetäytyä omiinsa ja on rentoutumishuoneita, mutta toimistokuukkeleita nekään eivät poista.

Aamu alkoi mukavasti kunnes kello lähenee yhdeksää ja alkaa puhelinpalaverit. Meillä on trendikästä pitää puhelinpalaveria ihan missä vain. Siellä mihin saat koneen kulmaa laskettua, on hyvä pitää palaveri kuin palaveri. Luulen, että meillä on aika monta vuosien myötä kuulonsa menettänyttä henkilöä töissä sillä heidän on puhuttava erittäin äänekkäästi puhelimeen. Otan kuulokkeet korvilleni ja laitan radion soimaan. Niin on helpompi keskittyä kun ei tarvitse kiinnittää huomiota toisten palaveriasioihin. Mutta kuinka ollakaan on itselläkin juuri alkamassa tärkeä palaveri. On siis siiryttävä toiseen paikkaan, missä voin olla rauhassa. Minä en pysty kuulemaan ja keskittymään viidentoista muun puhelimessa huutajan kanssa.

Löydän rauhallisen sopen ja palaveri voi alkaa. Kokoustan kaikessa rauhassa kun ohitseni kävelee toimistokuukkeli. Vajoan penkissäni mahdollisimman syvälle ja toivon, ettei tämä näe minua. Vajoan sekunnin liian myöhään kun iloinen kuukkeli jo huutelee käytävällä nimeäni ja rientää ilosta punaisena luokseni jauhamaan paskaa. Yritän viittiloidä, että puhun puhelimessa, mutta kuin seinälle viittoisi. Kuukkeli saapuu siitäkin huolimatta ja ymmärtää yskän vasta kun on jo kertonut päivän kuulumisensa. Ystävällinen kuukkeli pahoittelee, mutta ei poistu. Kuukkeli odottaa kiltisti vuoroaan edessäni eikä poistu vaikka näytän hänelle, että tässä kestää. Laitan puhelimen mykistykselle ja sanon; "oikeesti Seppo tässä menee vielä tunti. Palataan myöhemmin jooko? Ootko menossa iltapäivällä kahville?". Seppo on lievästi ottaen harmistunut. Hän ei koskaan käy kahvilla (tiesin sen kyllä ihan hyvin) ja hänellä alkaa palaveri tunnin päästä joten on estynyt tapaamasta uudelleen. "Voi vitsi, no katotaan joku toinen päivä, mut nyt oikeesti mun pitää jatkaa tätä...". Käännän selkäni Sepolle ja painelen takaisin koneen ääreen.
Huoh. Tuntuu, että puolet palaverista meni ohi korvien ja olen ihan hukassa palaverin aiheesta. Painan pääni raskaasti kohti pöytää ja koitan pinnistellä. On todella vaikea päästä kärryille takaisin ja muistiinpanot ovat niin täynnä aukkoja, ettei matoinen omenakaan vetäisi niille vertoja. Koitan skarpata. Sähköposti kilahtaa.. voi ei, ei nyt! Juuri kun luulin, että pääsen kärryille. En lue sähköpostia, mutta se kummittelee... en voi olla kauaa olematta vaan napsauta postin auki ja olen taas pois kokouksesta. Pistän postin kiinni ja kiroan mielessäni. Kokouksen pitäjän puhe pätkii ja yhteys hukkuu välillä. webex sentään toimii ja näen esityksen kulkevan jouhevasti näytölläni. Puheesta alkaa saada taas selvää ja kuulen kuinka kiitetään kokoukseta ja linjoilta poistuu ihmisiä. Tässäkö tää oli?!
Mitä jäi käteen? No ei sitten mitään. Reikäiset muistiinpanot, Sepon murheet ja sähköpostiin luettuja ja kuitenkin samalla lukemattomia viestejä. Tehokasta, todella tehokasta.

Istun bussissa matkalla. kotiin. Koitan rentoutua lukemalla e-kirjaa. 
Yritän tosissani. Luen hyvää romaania ja annan mieleni virrata sivujen väirkkäässä tekstissä. Mieli alkaa saada rauha ja syke tuntuu tasoittuvan. En hikoile enää ja päänsärky tuntuu siedettävämmältä. Vielä muutama sivu niin voin kävellä pysäkiltä kotiin ja antaa syksyn tuntua ihanana viileytenä kaulalla.

Kotona odottaa kaaos. Ääntä on enemmän kuin desibelit sallii. Lapset huutaa kilpaa ja pikku-ukko tervehtii räkäisellä suukolla. Miehellä on päivystys ja puhelin soi (täysillä tietenkin, että sen kuulee). Keikkaa pukkaa ja ruoanlaitto jää kesken. Minä jään lasten kanssa viettämään mukavaa koti-iltaa...

Kun lapset on unessa. Härdelli on ohi. Istun sohvalla töistä juuri palanneen miehen kainalossa. On hiljaista. Tv pauhaa, mutta niin hiljaa että pitää suorastaan pinnistellä kuullakseen mitä siellä puhutaan. Se ei haittaa. Ei haittaa vaikka en kuulisi, sillä tärkein ääni mitä nyt kuulen on rakkani sydämmenlyönnit ja prinsessakissan pehmeä kehräys. Tuntuu kuin koko maailma olisi hukkunut jonnekkin ja olisimme tässä yksin, vain me kolme. Korvissa soi, mutta se hiljenee kun saan olla tässä tarpeksi kauan.
----------------------------------------

Niin... päivään kuuluu jokaisella meistä oma määränsä ääntä, menoa ja vilskettä. Toisten on helpompi kestää sitä kuin toisten. Minun on helpompi jos saan olla koko päivän kotona. Voin tehdä etätöitä ja se on minulle juri nyt ihan parasta lääkettä. Kun jään yksin kotiin, saan enemmän aikaan. Saan olla hiljaisuudessa ja keskittyä ihan rauhassa. Vaikka lapset tulevat kotiin päivällä niin voin kertoa, että heitä on helpompi kestää kun toimistokuukkeleita ja kuuroja kollegoita.

Kunnia hiljaisuudelle ja kunnia kaikille jotka yrittävät parhaansa tässä meteliä ja melkskettä piisaavassa maailmassa.

Kesä painuu taivaanrannan taa.

Istun tässä hiljaa ja kuuntelen.
Kuulen kuinka kurkiaura lipuu ylitseni.
Istun tässä hiljaa ja kuuntelen.
Kuulen kuinka vesi lainehtii laitaa vasten.
Istun tässä ja kuuntelen.

Suljen silmät ja annan tuoksujen värittää maiseman.
Silmät kiinni, nostan kasvot kohti taivasta ja hengitän.
Hengitän elettyä elämää.
Hengitän uutta tulevaa.
Hengitän laulettuja lauluja ja auringon nousuja.

Minä rakastan syksyä.
Värit ovat kauneimmillaan ja ilman viiletessä hengittäminen käy helpommaksi. Syksyllä on helppo antaa mielen liikkua ja nauttia viileistä illoista kynttilän valossa. Syksyllä talven harmaa ja surullinen ote on vielä kaukana vaikka se on lähellä. Syksyllä voi nauttia lempivillasukista ja kaivaa kaapista ihana villapaita joka lämmittää kylmipinäkin hetkinä.
Syksy on uuden alku. Kun pienet ihmiset menee uudelle luokka-asteelle, aloittaa muutkin uuden kauden. Vanhemmat lastensa myötä ja isovanhemmat lastenlastensa myötä. Uusi aika antaa mahdollisuuden unohtaa taaksejääneet murheet, unohdetut virheet ja hankalat koettelemukset.
Syksy on paras aika unelmoida. Syksyllä minut valtaa suunnaton tarve saada oma rauha. Haluaisin oman talon jossa voisin olla oma itseni. Unelmoin siitä miten joka viikkoisen remontoimisen päätteeksi kävelisin syksyisessä maisemassa ja suunnittelisin tulevaa talvea. Katselisin taloa ja ihmettelisin miten paljon tekemistä siinä aina vain on. Päättäisin laittaa pihan kuntoon heti ensikeväänä. Sunnuntain kruunaisi ihana kaalilaatikko puolukkasurvoksen kera ja illalla saunan jälkeen voisin sulkea silmät omassa sängyssä, omassa huoneessa, omassa talossa, oman rakkaani vieressä.

Minä rakastan syksyä.

Menetin tänään raajan!

Tai raajan ja raajan, tänään ja tänään. Miten sen ottaa ja mistä se lasketaan. Ja oliko se nyt menetetty kuitenkaan.

Neljätoista vuotta sitten opiskelin hatuntekijäksi. Sehän on käsillä tekemistä. Konkreettistä käsillä vääntämistä. Epäonnisena ihmisenä (tai ihan kai tavallisena) sain molempiin käsiini jännetupen tulehduksen. En voinut leputtaa käsiäni sillä opintoni olisi kärsineet. Tosiasiassa en vain malttanut lepuuttaa niitä.

Meni sitten vuosia eteenpäin ja aika ajoin ranteissa on ollut tulehduksia. Tilanne karkasi käsistä kun istutin itseni vakituisesti tietokoneen eteen. Käsiäni pakotti tuon tuostakin. Hoidin ne joka kerta asiaan kuuluvalla tavalla eli kaksi viikkoa sairaslomaa ja kipulääkkeitä sekä muutama kuukausi lastaa.

Yllätyksekseni sain jälleen ikävän tulehduksen noin vuosi sitten. En ollut työelämässä ja koneen edessä tapittaminen oli jäänyt jo vähän aikaa sitten. En myöskään tehnyt käsitöitä, mutta hoidin pienen pientä poikaani. Tällä kertaa tulehdus on oikean ranteeni ongelma ja peukalostani on hukkunut voimat lähes kokonaan.

Läksimpäs työelämään takaisin ja ajattelin kysyä lääkäriltä voisiko tämän peukalon vaikka sitoa tai teipata tai hitto vie kipsata jotta se paranisi. Ei. Ei voi.
Se pitää leikata. Ei minulta peukaloa pois viedä, mutta sen jänne avataan uudelleen.

Olisiko siitä ollut apua jos olisin aikoinaan oikeasti lepuuttanut käsiäni? Ei. Olisiko siitä ollut apua jos olisin kipsauttanut sen nyt kun terveyskeskuslääkäri sitä ehdotti? Ei.

Ihmistä ei ole luotu istumaan koneen edessä jatkuvasti. Ihmistä ei ole luotu niin staattiseen työhön. Se on vain hyväksyttävä, etten ole luotu tekemään näitä töitä. mitä meillä tässä yhteiskunnassa on olemassa. Onhan sitä olemassa muutakin mutta minä en osaa luoda lehmänpaskaa, eikä minusta siihen olisikaan. En myöskään kestä vanhusten hoitotyötä sillä kiinnyn liikaa ihmisiin ja tulen huonovointiseksi vähän liian helposti kun ollaan eritteiden kanssa tekemisissä. Taiteilijaksi en voi ryhtyä kun siitä ei saa riittävästi palkkaa eikä minulla ole lahjoja. Onhan siis maailma pullollaan muutakin kun tämä minun näkemykseni yhteiskunnan tarjoamasta työstä, mutta minusta ei ole siihen.

Kirurgin veitsen alle siis. Ranteesta ei koskaan tule kunnollista, mutta sen kanssa voi elää. Ehkä tässä olisi taas yksi reilu sykäys kohti maallemuuttoa? Jos muutaisin maalle ja alkaisin omavaraiseksi? Ehkäpä sitten voisin siinä ohella raapustaa kirjoja, maalata tauluja, taiteilla hattuja ja myydä pullaa kotipuodista? Ehkäpä siten voisin säästää toisen ranteeni ja tulisin samalla astetta onnellisemmaksi?

Maallemuuttoa miettien,
Elli-Jasmiini

No? Laihduitko? Rakastuitko?

Olen aikaisemminkin pohtinut rakastamista. Itsensä rakastamista. Päätin kysyä, olenko nyt siis rakastunut itseeni? Olenko päässyt niihin tavoitteisiin mitä asetin aikaisemmassa pohdinnassani?
En. Olen tosin edennyt valtavasti.

Kesän kynnyksellä minulta kysyttiin toistuvasti pelottaako kesäloma ja sen mukana tuoma ruoka. Pelottaako minua kaikki se olut, jäätelö ja muut. Ei. Join kyllä olutta ja söin jäätelöä.
No pelottiko minua lihominen. Se että en enää mahdu kesän jälkeen vaatteisiin. Mitä jos alankin yhtäkkiä näyttää ihan kamalalta. Ei. En pelännyt lihomista ja ulkonäköni kanssa olin koko kesän ihan sujut.


Jos ihan kohta kohdalta käydään läpi niitä aikaisempia tavoitteita niin olen saavuttanut virstanpylväitä jotka ovat mielestäni merkittäviä. Ehkäpä siksi että teen niistä merkittäviä. Kuten se että voin katsoa itseäni peilistä, enkä oksenna. Se on hyvä asia. Olen oivaltanut olevani ihminen. Olen kaunis. Tiedän sen. En ole kaunis kaikkien mielestä. jotkut pitävät minua kamalana kotkona. Ihan oikein. Koska olen kotko. Olen ilkeä ämmä jos minua ei tunne. Työstänkin koko ajan antamaani mielikuvaa lempeämmäksi, mutta olen siinä välillä vähän huono. En osaa nimittäin peittää mielialojani ja olen turhankin tarkka yksityisyydestäni. Ja jos joku ihminen tuntuu ikävältä, hän yleensä näyttääkin ikävältä. En siis miellytä kaikkia, mutta itseäni olen oppinut miellyttämään ja sehän tässä oli koko homman pointti.

Ruokavalioni on pysynyt. Olen saanut niin paljon voimaa ja hyvinvointia siitä, että en voi kuvitella enää palaavani entiseen. Enkä palaakkaan. En voi. Elimistö on alkanut korostuneesti ilmoittamaan milloin on huono olla ja milloin kaikki menee hyvin. Pidän siitä kun kaikki menee hyvin. Pidän silloin itsestäni enemmän ja olen positiivisempi. Olen rennompi.

Olen palannut työelämään ja huomannut liikunnan vähenevän entisestään. On erittäin haastavaa järjestää aikaa liikkumiselle kun en halua menettää minuuttiakaan muun perheen kanssa vietetystä ajasta eikä minun työnantaja anna palkkaa liikunnan harrastamisesta. Hyvä työnantaja minulla kuitenkin on sillä meillä on kaikki edellytykset hyvään ja monipuoliseen liikuntaan ja hyvinvoinnin kehittämiseen. Nyt minun pitäisi vain keksiä siihen aikaa. No, olen luova. Keksin kyllä jotain. Poden ensin parit päiväkodista karanneet flunssat ja sitten keksin jotain.

Olen siis edelleen sillä opettelun tiellä. Mutta olen pitkällä jo ja matkani jatkuu vielä.

Uuden kynnyksellä yksin?

Onko niin, että ihminen on aina loppujen lopuksi yksin?
Kun on suurten päätösten aika, joutuu tekemään päätöksensä yksin.
Vaikka päätös koskettaisi toista ihmistä, eikö silti ole yksin?
Sanoisin niin.

Elämässä on joka päivä tehtävä päätöksiä. Suuria päätöksiä jotka vie elämässä eteenpäin. Vaikka olisit tekemättä yhtään päätöstä, teet silti päätöksen. Teet päätöksen olla tekemättä päätöstä.
Mutta onko hyvä olla päättämättä? Ei. On helpompi päättää ja sitten muuttaa sitä, kuin jäädä vellomaan ja vaivaamaan ja pohtimaan ja pyörimään paikalleen. Uskon että monesti on enemmän harmia olla päättämättä kun päättää.

Seuraan sivusta kun läheiseni pohtivat päänsä puhki suuren kysymyksen äärellä. Muuttaakko vai ei? Sijoittaakko vai ei? Ympäristö luo omia paineitaan huomaamattaan vaikka uskonkin, ettei ympäristö vie viimeistä sanaa tässä tilanteessa. Mutta sivusta seuraajana minuakin alkaa mietityttää samat kysymykset. Muuttaakko vai ei? Miksi muuttaisin? Mitä minä sillä saavuttaisin? Toisiko se elämääni jotakin uutta sisältöä? Korjaisiko vanhaa? Jos muutan, menetän jotain, mitä saan tilalle?

On mentävä eteenpäin. Minusta tuntuu siltä, että jos edes mietin kysymyksiä, on niihin etsittävä vastauksia. Tuntuu etten ovi olla tyytyväinen jos olen levoton ja palaan aina noihin kysymyksiin. On etsittävä vastausta ja tehtävä päätös. Päätös muuttaa tai olla muuttamatta. Elää sen pätöksen kanssa. Ja muuttaa sitä tarvittaessa.

Siis onnea ja voimaa rakkailleni päätöksen tekoon. Tuen teitä aina, oli päätös mikä tahansa.

Syksy hiipii hiljaa nurkan takaa

Tänä aamuna nousin ylös vailla minkään näköisiä tuntemuksia. Silti sisällä myllersi ja olen varma, että jos oikein olisin ajatellut olisin saattanut tuntea haikeutta.

Heräsin vähän liian aikaisin ja minulle olisi voinut jäädä aikaa ajatella, mutta sen sijaan keksin muuta tekemistä. Keitin kahvin ja join puoli mukillista kunnes oli aika lähteä ovesta.

Olin istunut bussissa ja lukenut kirjaa jotta minun ei tarvitse ajatella. Kävelin kaupungin läpi junalle ja huomasin, että täällä puut ovat saaneet syysvaatteet. Oli hyvin lähellä että aloin ajatella, mutta itsesuojeluvaistoni toimi moitteettomasti ja huomasin, ettei ole vielä kovin paljon ruuhkaa.

Avasin kiireisen oloisena oven työpaikalle ja suuntasin askeleeni kohti kuudetta kerrosta. Pääsin perille ja hieman varovaisesti etsin käsiini henkilön joka huolehtisi siitä, ettei minun tarvitsisi ajatella.
Päiväni töissä kului miellyttävästi ja leppoisasti. Se toki johtui siitä, ettei mikään toiminut ja näin ollen en voinut tehdä töitä vaan verkostoiduin aktiivisesti ja olin ajattelematta.

Kotimatkani pelastus oli ihana ystävä joka piti minut poissa ajattelun vaaralliselta tieltä ja toi minut kotiin ajatusteni luokse.

Nyt minulla on aikaa pysähtyä ja tunnen palan kurkussani. Pala ei vielä ole kovin suuri sillä vanhimmat lapseni viihdyttävät minua iltarutiinien vetkuttamisella, mutta nyt sen jo tuntee ja ajattelemattomuus on aina vaikeampaa.

Tiedän, että kun painan pääni tyynyyn niin unen sijaan silmiini kohoaa kyyneleet.
Sitten ajattelen. Ajattelen ja tunnen. Tunnen ja elän.

Olen palannut työelämään ja minun aikani kotiäitinä on ohi. Niin ihanaa kun se olikin, oli minun tehtävä se valinta ja tässä olen. Huomenna olen taas ajattelematta ja jossain vaiheessa elämää se ei ole enää niin vaikeaa. Tiedän että tämä helpottaa, mutta nyt se koskettaa. Toisaalta tunne pitää minut elossa. Ihminen ei ole elossa jos ei tunne. Minä tunnen.

Unelmat muuttuvat kun katsoo totuutta silmiin

Espanja. Ihana Espanja. Kurimuksen kourissa taistelet olemisestasi. Työttömyys piinaa ja kurjuus koettelee.

Kesä. Suomen kesä. Olen kaivannut sinua lipuessa Itämeren laineilla vailla saariasi ja tuoksujasi.

Halusimme vielä joku aika sitten muuttaa espanjaan lämpimään. Olemme kuitenkin kesän aikana pohtineet asiaa uudelta kantilta. Purjehdimme Itämeren ympäri ja elimme lähes kaksi kesäkuukautta ilman saaristoa. Se sai meidät ajattelemaan asioita uudestaan. Olemme nyt katsoneet totuutta silmiin ja tulleet siihen tulokseen, ettei sielumme ja sydämmemme kestä ympärivuotista ulkomailla asumista. Emme voi elää ilman Itämerta ja ennen kaikkea tätä niin kaunista ja upeaa saaristoamme. Tämä poikkeuksellinen ja uniikki saaristo on meille niin rakas joka viikonloppu, ettei ole mahdollista asua muualla kuin Suomessa nämä kaikki kesäkuukaudet.
Sitäpaitsi. Meillä on täällä työtä ja koti. Jos muuttaisimme ulkomaille, ei olisi mitään varmaa. Voihan työttömyys kohdata täälläkin, mutta se lienee astetta helpompi kohtalo Suomessa kuin Espanjassa.

Pillit pussiin ulkomaanmuuttohaaveille siis ja katseet kohti Inkoon tai Kirkkonummen omakotitaloja! =D