Ystävyydelle

Pöydän kulma painaa käsivarttani ikävästi. Asento on historiallisen huono. Hajuveden kevyt tuoksu leijailee huoneessa kun kynä piirtää sanoja toisensa perään paperille. Lyhyt viesti tai romaani, ihan sama. Sanoja yhtäkaikki, sanoja joilla on merkitystä juuri nyt..

Pesukone pyörittää märkää pyykkiä äänekkäästi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kohina ja lorina kuuluu tähän asuntoon. Ne kuuluvat tähän elämään kiinteästi kuin se, jolle kirjoitan.

Pesen ja pesen, pesen ja pesen.

Sinua ystäväni rakastan sanattomasti. Olet minulle tärkeä ja oleellinen kuin pyykkikone, joka pesee minut puhtaaksi. Peset ja linkoat. Olet hiljaa. Olet olemassa.

Minä käytän sinua. Minä tarvitsen sinua.

Sanat näyttävät kauniilta kirjepaperissa. Minua hymyilyttää ja suhautan lisää hajuvettä. Jospa se tuoksuisi minulta vielä perilläkin?

Halusin vain sanoa, että olet mielessäni nyt ja aina.

Häpeä mun päälleni

Istun autoon, takapenkille. Ystäväni istuu viereeni. Hieno Volvo, jossa on nahkapenkit, lipuu eteenpäin ja lähtee kohteeseen. 

Minua ei jännitä. Tuttuja ihmisiähän nämä. Alamme jutella yhdestä jos toisesta. Juttu kulkee soljuvasti ja mieleni tuntuu tyytyväiseltä.

Sitten se tapahtuu. Se mitä osasin kyllä odottaa, mutta minkä toivoin vain katoavan ilmaan kuin savu. Keskustelu siirtyy duuneihin. Aina duuneihin. Tuska höristää korviaan ja kuuntelee tarkasti. Aah. Duuniasioita. Niitä, joita minulla ei ole, ei ole ollut vähään aikaan, eikä tule.

Ysätäväni puhuu innoissaan. Uusi duuni, uudet kuviot. Miten ihanaa. Palkka juoksee ja elämä tuntuu hymyilevän.

Hymyilen. Mutta minua ei hymyilytä. Häpeä kuuntelee ja odottaa. Odottaa vuoroaan. Se haluaa nostaa punan kavoilleni ja päästää tuskan irti. Mutta minä nielen. Ja odotan. Veri pumppaa suonissani ja soi korvissani.

"Mites sun duunikuviot?" Kysyy hyvää tarkoittava ystäväni. 

Kaboom! Häpeä. Se on odottanut tätä hetkeä. Sitä se tekee joka kerta, kun kohtaan ihmisiä. Aina ja kaikkialla joku kysyy työkuvioista. Aina. Kuin meidät määriteltäisiin työn kautta.

Häpeä. "No ne on jäässä ainakin jouluun saakka..." takellellen kerron ja yritän kuulostaa varmalta, hyvältä tyypiltä jolla on selvät sävelet. Häpeä tuntuu kuumotuksena poskilla. En ymmärrä tätä. Ei MINUA saa hävettää. Minä olen kaiken tuollaisen yläpuolella, vai olenko?

Mieleni mutkittelee syyllisyydessä. Se kierii ja painii veren mukana joka soluun. Ahdistus tarttuu sitä kädestä ja menee mukana. Se liukuu kuin se olisi silikonia. Liukuu verisuoniini ja sitä kautta ohimoille. Olen työtön. Olen arvoton. Olen mieleltäni sairas. Olen erilainen kuin muut. Olen, mutta en saisi olla.

Päätä särkee. Tämä on niin... niin elämää. Elämää jota en koskaan halunnut elää, mutta olen siihen sidottu. Minä, työttömyys, sairasloma. Kaikki se, johon en koskaan uskonut.

Mutta sitten elämä tuli ja avasi oven, jonka taakse en olisi koskaan halunnut mennä, mutta menin, koska muutakaan ei ollut. Kaboom. Sairastuin. 

Minua hävettää. Hävettää sanoa ääneen, että hävettää. Hävettää myöntää, että olen vain ihminen. Haavoittuvainen ja pieni. Elämän potkima. 

Anna anteeksi äiti, etten ollut sellainen kuin luulin sinun haluavan. Anna anteeksi isä, etten kyennyt elättämään itseäni työllä. Minusta tuli tällainen, pieni ja viallinen. 

Syyllisyyden suloisen kitkerä maku

Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani, tunnen sen kitkerän suloisen maun.

Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta, kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena
sydämessä. Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle.


Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti. Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana,
yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen.

Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani. Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita, pinnallisia ja merkityksettömiä.

Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu
kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet
kiroavat minut eivätkä anna armoa.

Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta
toisensa jälkeen.

En ole vaiennut. Minun on pitänyt puhdistaa itseni jotta olisin voinut olla jälleen hiljaa.

Täydellinen hiljaisuus on minun kärsimykseni ja onneni. Ajatukset lakkaavat juoksemasta ja
pysähdyn. Verenkiertoni seisahtuu, mutta sydän jatkaa lyömistä. Kallio hengittää kanssani. Huokuu
eilisen lämpöä, enteilee yön kylmää. Tunnen miten se viilenee.

Minä teen kuolemaa. Kaikki meistä tekevät kuolemaa yksinäisinä ja onnettomina. Onnettomuus on
ihmisen peruspiirre. Sitä ei voi poistaa pysähtymällä. Se jäytää sisällämme lakkaamatta ja nousee
pintaan varoittamatta.

Aurinko painuu maan alle jättäen minut maisemaan itkemään. Tunnen pohjatonta surua. Satutan
rakkaitani haluamattani. Olen liikkumatta ja yritän kuulla hiljaisuuden. Se hukkuu mustaan mereen,
enkä saa siitä otetta. Se hukkuu jättääkseen minut. Minua pelottaa ja paleltaa.

Olenko loputtomasti tässä? Ympärilläni hiljaa humisevat männyt, puolukan tuoksuvat varvut. Palelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen yksin lopullisesti, ikuisesti.

Menetin kaiken illassa. Kukaan ei tiedä sitä. Olen tehnyt itsestäni reikäisen, uppoavan laivan. Olen
viemässä mukanani niitä ihmisiä joilla on merkitystä. Istun tässä ja odotan, että minulle tulisi armo ja
oikeutus.

Hiljaisuus on illuusio. Maailma ei ole koskaan hiljainen. Äänet kantautuvat korviini. Hiljaista on vasta kuolemassa. Jossain kuuluu lapsen itku. Jossain kuuluu aikuisen naisen itku. Itku kuuluu niin kovaa, että kurkkua alkaa pakottaa. Maailma täyttyy äänestä, vaikka hiljaisuus on kouriintuntuvan
todellinen.

Hengitän. Annan ilman virrata sisään ja ulos. Puhisen kuin teepannu. Tasaan sydäntäni hitaasti,
varmasti. Kuulen oman elämäni. Sykkivät suoneni, verenkiertoni. Tunnen täyttyvät keuhkoni
uudelleen ja uudelleen. Tunnen vartaloni, tunteeni, elämäni virran.

Tekoni muuttuvat merkityksettömiksi. Hiljaisuus on tavoittanut minut. Pidän siitä kiinni, enkä halua
päästää irti.

Elli-Jasmiini

Jääkiteet keittiön ikkunassa.

Keittiön tuoli tuntuu puuduttavalta. Takapuoli on litteä. Ikkuna huurtuu hengitykseni tahdissa, mutta jääkiteitä ei vielä näy. On syksy, mutta ei kuitenkaan. 

Odotan niitä. Jääkiteitä. Muuta en talvessa odotakaan. Paitsi sinua. Keittiön pöydän ääressä. Sinua.

Hengitys höyrystyy. Tunnen sen vaikka en näe. Ilta hämärtyy ja kuu nousee taivaalle. Se loistaa niin kauniisti, että kyyneleet täyttävät kyynelkanavani.

Et ole tullut kotiin. Olen varma, ette tulekaan enää. Yksin yksinäinen. Minä.

Olen unessa. Se on totta. Vaikka ei olekaan. Odotan sinua. Sinua ja jääkiteitä.

Olemme muuttaneet viimeisen seitsemän vuoden aikana kuusi kertaa. Vähän liian monta. Onni on kuitenkin ollut puolellamme joka kerta. Kaikki asunnot ovat olleet jotakuinkin puhtaita, eli tietyistä homeista vapaita ja jokaiseen olemme mahtuneet.

Olemme saaneet asua samoilla hoodeilla, joten lasten päiväkoti ja koulut on pysyneet samoina. Joskin kaveripiiri on muuttunut useasti asuinpaikan mukana.

Viimeistä edeltävä koti oli Upinniemessä. Kaukana kaikesta. Kaunis paikka, kivoja asukkaita (muutamaa läpimätää omenaa lukuunottamatta) ja kivat ulkoilumaastot. Mitä nyt ne kerrat poislukien kun armeijalla oli harjoitukset ja niille maastoille ei ollut asiaa.

Nykyinen kotimme on lähellä nuorimman koulua ja kavereita. Mikä onni ja autuus. Asunto on myös kiva. Vaikka emme saaneet valita tätäkään kotia, niin se tuntuu omalta. Kodilta. Olen ennenkin erehtynyt siinä tunteessa, mutta nyt uskon, että asumme tässä monen monituista vuotta. 

Täällä on ihmisen hyvä olla. Talo on täynnä haukkuvia koiria, joten Lulun kommentit mahtuvat mukaan kyllä. Ulkoilumaastot on lähellä, samoin kun meri. Sinne voi aina kävellä haistelemaan tuulta ja vettä. Se on tuossa vieressä. Hyvä niin.

Istun taas tässä lempinojatuolissani. Meillä on nojatuoleja tasan yksi, mutta se on minun nojatuolini. Varsinkin nyt kun sain siihen tuon rahin. Kiitos faija!

Nojatuoli on minun pyhättöni. Siinä istun ja kirjoitan. Tätäkin. Kirjoitan mitä tahansa. Kunhan saan kirjoittaa.

Tämä asunto on my happy place! Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki muut asunnot talomme jälkeen ovat tuntuneet vain paikalta yöpyä. Kalusteet valittiin edullisuuden mukaan ja kaikkea oli vain sen verran kun välttämättä tarvittiin, eikä enempää.

Ei meillä nytkään ole liikaa tavaraa. Heitin viimeisen muuton myötä järjettömän määrän kierrätykseen. Se on helppoa. Kun on kerran menettänyt kaiken, ei mikään enää tunnu niin tärkeältä, etteikö siitä voisi luopua. Paitsi kolmesta huonekalusta. Gramofoni, poljettava ompelukone ja ennen kaikkea nojatuolin takana näkyvä vitriini. Muut on ihan yhdentekeviä. Kivoja, mutta yhdentekeviä.

Kaksi vanhinta lastani on muuttaneet jo omilleen. Ikävöin heitä joka päivä, mutta ei tänne olisi mahtunut viittä henkeä. Tai neljää, vanhin on jo 19 vuotias ja oli jo tarpeeksi iso omaan kotiin.

Keskimmäinen täyttää kohta 17. On tyytyväinen, mutta mutta. Minulla on ikävä. Joka päivä. Ikävä sitä tappelua ja sopimista. Nähdä lastaan.

Korvissa soljuu afrikkalainen musiikki ja minulla on parempi olo. Kirjoittaminen helpottaa. Ehkä alan kirjoittaa mielipiteistäni ja saan aikaiseksi keskustelua? Tai sitten jatkan tällä tuntojen purkamisen tiellä.

Mieletön mieleni, rakastan sinua

Mäkikuisman tuoksuinen nainen kävelee edessäni. Jotenkin ihailen häntä. Hänellä on kauniit vaatteet ja reipas kävely. Terveen näköinen ihminen. Ei sillä lailla laiha, vaan juuri oikean kokoinen. Sellainen joka istuu muottiin. Tähän yhteiskunnan muottiin.

Yhteiskunnan muottiin. Minä en sovi siihen. Paitsi jos otan päälle "kehopositiivisen" katseeni. Sitten kelpaan. En toki silloinkaan kaikille, mutta niille keitä tunnen. Mutta minä en sovi yhteiskunnan muottiin. 

Miksi? Koska olen mieleltäni sairas. Mielisairas. Lapinkielellä "pörrö" eli hullu. Kaikki tämä kalskahtaa korvaan ja tekee pahaa. Mieleltään sairaita yritetään nykyisin ymmärtää ja tabuja rikkoa. Stigmaa lievittää. Mutta siinä on onnistuttu huonosti. Olen myös ylipainoinen. En ehkä paljonkaan jonkun mielestä, mutta paljon mittareiden valossa. Läski. 

En siis ole yhteiskuntakelpoinen. 

Mäkikuisman tuoksuisella naisella ei varmasti ole mitään ongelmia. Hän lienee onnellinen. Ei ainakaan tarvitse murehtia ylipainosta, mielisairaudesta eikä köyhyydestä. Kaiken tämän tulkitsen yhdellä katseella. 

Mutta kaikkihan me tiedämme, että katseella ei tiedetä mitään. Ei kukaan näe toisen ihmisen sisälle, ajatuksiin, tunteisiin. Voihan olla, että Mäkikuisman tuoksuinen nainen on psykoottinen. Että, hän on laihtunut omasta tahdosta huolimatta ja laihtuu edelleen. Voihan hänellä olla syöpä ja hän saattaa olla työtön, sairas ja yksinhuoltaja vailla ylimääräistä rahaa.

Miksi siis minä, kulkiessani kaupungilla mietin, mitä muut miettivät? Miten muut näkevät minut. Miten muut aistivat minut. Miten muut näkevät sairauteni, ylipainoni, työttömyyteni, köyhyyteni.  Kun tiedän, ettei kukaan voi nähdä minuun. 

Ja mitä väliä sillä on? Mitä väliä?

Musiikki soljuu korvissani. Kynttilä tuoksuu ja punaviini lasissa näyttää kauniilta. Kotini on siisti, mieheni rakastaa minua ja lapseni on perusterveitä. Koira on suloinen ja minulla on harrastus. Joutaisin olla onnellinen. Ja olenkin. 

Hauras mieleni. Minä en pidä sinusta. Samalla hengenvedolla, rakastan sinua. Sinulla olisi paljon annettavaa, mutta joudun lääkitsemään sinua, jotta et olisi niin hauras ja sairas. Mieleni. Mieletön mieleni.  

Voiko samaan aikaan olla onnellinen, kun on kaivon pohjalla. Voi. En halua kuolla. En tänään. Mutta joinain päivinä kyllä. Mieletön mieleni. Se tekee sen. Se on vaarallinen. Siksi lääkitsen. Koska en halua kuolla. En halua menettää tätä kaikkea. Punaviiniä lasissa, miestäni, lapsiani. Kynttilää kauniin arkun päällä ja musiikkia.

Enkä menetä. Minä taistelen ja voitan tämän. Taistelen koko loppuelämäni, mutta minulla on voimaa. Enemmän kuin arvaankaan. Minulla on elämäni. Olin minä yhteiskuntakelpoinen tai en. Minulla on elämäni.

Facebook kaverin negatiiviset vibat ja minun kuolemani keittiönpöydän viereen.

 Sohva on kutsunut luokseen. Istun sen syleilyssä, vaikka pitäisi poistua ovesta ulos ja kohdata maailma. En halua. Se työntää luotaan pois. Se työntää.

Ikkunasta näkyy ruska. Keltaiset koivut ja vielä jokunen vihertävä lehti. Tuuli tuivertaa ja sade ropisee. 

Koira. Minulla on koira, kuten tiedätte. Sen nimi on Lulu. Se on varmasti maailman suloisin lelukoira, jota luullaan pennuksi tämän tästä. Se on leikkisä ja hauska, mutta mahdottoman laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei useinkaan halua kävellä kuin pakollisen pissin verran, mutta minä pakotan sen lenkille. Se on aina yhtä taistelua, mutta useinmiten minä voitan.

Koira. On hoidossa. Minä olen ilman koiraa kuin sokea ilman keppiä. Olen epäkunnossa ja tarvitsen terapiakoiraani kävelyttämään minua. Minun pitää päästä ulos. Onneksi saan sen kohta kotiin ja se pakottaa taas minut ulos. Sateeseen, mutta ihan sama. Kunhan se vie minut ulos. 

Sillä minä kuolen tänne sisälle. Näiden seinien sisälle. Tähän viehättävään pieneen kolmioon. Lasisen keittiön pöydän viereen. Uuden marjapuuronvärisen rahini päälle. Valkoiseen vuoteeseeni.

En halua kuulostaa kuolevalta, vaikka sitä olenkin. En halua olla negatiivinen, sillä osa teistä ei kestä sitä. Haluatte kuulla positiivisia ja elämäniloisia juttuja. No onhan niitä. Jokaisessa jutussani piilee jokin elämään kannustava pointti. Se voi olla huomaamaton ja piilossa, mutta jos oikein ajatuksella lukee tuskaani, sieltä löytyy onni.

Kerran yksi facebook tuttuni kommentoi minulle, ettei aina jaksa lukea alati masentavia päivityksiäni (en edes tiennyt, että ne olivat masentavia) ja, että muillakin on vaikeaa. Se jäi minulle alitajuntaan ja aloin analysoida omia postauksiani. En vieläkään ymmärrä, miten voin vaikuttaa niin negatiiviselta kenenkään mielestä, koska yritän aina kääntää kaiken positiiviseksi, mutta joku voi hyvinkin näköjään saada minusta negatiiviset vibat. 

En enää jaksa analysoida. Jos et kestä minua, älä lue minua. Anna minun olla ja kirjoittaa rauhassa. Lakkaa seuraamasta minua. Tämähän on minun henkilökohtainen blogini, ei kenenkään miellyttämistä varten oleva seinäntaulu.

Ah. Sohvalla edelleen. Jalat nostettuna marjapuuronväriselle rahille. En mene enää ulos. Kello on jo helvetin paljon ja minua väsyttää. Pitää ottaa lääke. Uusi minulle. Pitäisi kuulemma auttaa nukkumiseen. Toivon sitä todella. Haluaisin nukkua öisin, en päivisin.

Juon nyt lasin vettä, otan lääkkeeni ja menen nukkumaan. Julkaisen tämän jonain toisena hetkenä. Hyvää yötä.