Syksy. Mielen päämäärätöntä meteliä.

 Rapa kerääntyy pikkukoiran turkkiin. Huokaisen. Sataa vettä ja on kylmä. Ei niin kylmä, etteikö koira haluaisi pissille, mutta niin märkää, ettei pissilenkki ole kovinkaan pitkä. Itse voisin kävellä sateessakin. En ole sokerista vaikka makea olenkin!

Ahdistus on syöpynyt sisääni ja muuttaa muotoaan joka päivä. Valoa tunnelin päässä? Ehkä, en tiedä vielä. Tai tiedän. On sitä. En ole persoonaltani sellainen, että jäisin kiinni asioihin. Menen eteenpäin aina. Ja tässäkin surussa ja ikävässä aikanani kyllä.

Kunpa olisi kevät! Kaikki alkaisi vasta kukoistamaan ja kasvamaan. Minä olen kesän lapsi. Kirjaimellisesti. Mutta kevät on ihanaa aikaa. Vihreän eri sävyt hemmottelevat näköhermoja ja huumaavat kevään tuoksut tuntuvat sielussa asti. Kukka kasvaa nurmikon seassa tai kallion rakosessa. Ihailen niitä. Ne taistelevat tiensä valoon vaikeimmassakin paikassa. Ja kukoistavat karusta ympäristöstä huolimatta. 

Syksy taas. Rakastan sitä, kun ruska valtaa alaa. Kun tuuli puhaltaa lehdet naamalle ja hiekka pölisee niiden alla. Kun lehdet tippuvat puista, alkaa luonto näyttää minun mieleltäni. Riisutulta ja yksinäiseltä. Riivatulta ja tyhjältä. Voisin sanoa, että tyhjältä taululta, mutta minusta ei tunnu siltä. Minusta tuntuu siltä kuin olisin taulu täynnä kaikkia maailman värejä sekaisin. Niin sekaisin, että se muistuttaa enää mustaa aukkoa. Tai sitten tätä tyttäreni tekemää kuvaa. Kuva on kuin minä. Minua revitään joka suuntaan ohuilla langoilla. Langat on niin ohuita, että ne voivat katketa milloin vain ja se pelottaa minua. Vaikka ehkä langan katkeaminen olisi parempi. Parempi niin, että olisin vapaampi. 

Mutta rakas pieni koirani. Sen märkä kuono lohduttaa ja ilostuttaa minua joka päivä. Se oli mutsin yksi lempi koirista. Se oli tassuterapeutti, joka lohdutti mutsiakin niinä vaikeina aikoina, kun maailma tuntui todella hankalalta ja epäoikeudenmukaiselta. Mutsi oli Lulun kummitäti. Ihana sellainen. Rakas. Kuvassa olemme juuri löytäneet kivan metsän täältä leppävaarasta.

Olen päässyt niin monen asian yli. Jättänyt taakseni ja mennyt eteenpäin kivusta huolimatta. Miksi en onnistuisi nytkin. Onhan minulla maailman paras tassuterapeutti ja perheeni. Läheiseni. Onhan minulla. 

Kreikka, oi Kreikka!

Viime viikko oli aivan ihana. Märkä (alkoholiin viittaan tällä) ja täynnä ystäviä. Ajatusten vaihtoa, hömppää ja musiikkia. Laulua ja naurua. Holympialaisia (voitto kotiin!) ja hyvää ruokaa.

Vene keinahtelee hiljalleen. Melkein huomaamattomasti. Laituri rauhoittaa aaltoja. On lähdön aika. Vene on bunkrattu (lastattu viinalla ja ruoalla) ja olemme valmiita purjehtimaan Kreikan saaristossa. Ilmassa on jännitystä. Jokaisella omanlaisensa. Miehistö koostuu eri ikäisistä, erilaisista ihmisistä. Ihanista, luotettavista ja aidoista. Rakkaista. Osa tuntee toisensa entuudestaan ja osa ei. Mutta minä menen takuuseen, että tämä juttu toimii!

On aika irrottaa köydet ja lähteä lipumaan kohti uutta satamaa. Ihanaa! Ajatukset on seuraavassa satamassa ja tulevassa päivässä. Luvassa on tuulta, joten voisimme mahdollisesti oikeasti purjehtia!!

Aikaisempina vuosina purjehdus on näillä lomilla ollut vähäisempää kevyiden tuulien vuoksi, mutta nyt ollaankin Kreikassa. Eri tuulissa. Esi maisemissa.

Tuskani on hiljainen nyt. Videokuvaan lähtöä satamasta, enkä koske mihinkään muuhun kuin kameran rec -nappulaan. Ihaillen katson, miten sanattomasti homma toimii. Jokainen miehistön jäsen on purjehtija, joten kapteenin ei tarvitse korottaa ääntään, vaan riittää ajatus, jonka voimin miehistö toimii.

Ajatus siitä, että saan olla viikon lämmössä, aalloilla, tuulessa ja auringon laskuissa lämmittää. Tuntuu hyvältä olla täällä. Muualla. Poissa.

Täällä on kissoja paljon. Osa niistä muistuttaa omia kissojamme menneiltä vuosilta. Yhtä röyhkeitä ja huumorintajuisia. 

Tuuli on juuri sopiva. Nämä veneet ovat alirikattuja eli lyhyesti, liian vähän kaikkea kokoonsa nähden. Se tuo omat haasteensa purjehtimiseen. Mutta miehistö sai veneen kulkemaan jossain vaiheessa jopa 9kn. Eli ihan jees!

Reissu oli meidän urheiluseuran  yhteinen (Club Sportivo Fernet Branca) ja veneitä oli yhteensä viisi kappaletta.

Aallot veivät meitä tuulen mukana eri kohteisiin. Siellä täällä näkyi suuria Kreikan lippuja ja joitakin kanssa purjehtijoita. Tiesimme, että satamat saattavat olla täynnä. Joku muukin halusi nauttia merestä, tuulesta ja toivottavasti myös heillä oli hyvää seuraa.

En pysty jyskyttävältä päänsäryltäni kirjoittamaan kamalan pitkää proosaa, joten lyhyestä virsi kaunis.

Alla lisää kuvia.

Tähän on hyvä päättää tämä tynkä matkakertomus. Pidempi sellainen ilmestyy jossain vaiheessa Clubin sivuille. Nyt, buranaa naamariin ja potslojo!

 Miksi elämä heittää eteen kaiken tämän? Enkö minä muka ole jo saanut tarpeeksi? En väitä, että kukaan on kuolematon, mutta onko pakko muistuttaa elämän lyhyydestä tällä syklillä? Onko aivan pakko?

En jaksa hengittää, en puhua. Ainoa mitä jaksan on tämä. Enkä tätäkään enää kauaa. Teen töitä hiljalleen. Sana kerrallaan. Saan olla joku muu. Joku joka jaksaa ja pystyy. Joku jonka elämä on vielä ehjää. Saan olla joku vahva ja kaunis. Minä en ole.

Suru on niin massiivista. Vasta nyt tajuan, ettei ole enää paluuta. Ei ole enää vaarilaa jossa mummukin asuu. 

Tapasin sisaruksiani. Vaarilassa jossa mummukaan ei enää asu. Sekaisin tuntein ajoin pimenevässä illassa. Vaihdoin kaistaa ja sitten takaisin. Painoin kaasua ja sitten annoin vauhdin hyytyä. En kuullut radiosta mitään vaikka se soi. En nähnyt muuta liikennettä vaikka sitä oli. Jätin auton tuttuun ruutuun ja kävelin tuttua polkua. Avasin tutun oven, mutta en astunut enää tuttuun asuntoon.

Kaikki oli muuttunut, vaikka loppujen lopuksi siellä oli vain siivottu hiukan. Ensin olin vihainen. Miksi on siivottu ilman minua. Mutta samalla ajatuksen juoksulla totesin olevani hölmö. 

Kaulassani killuu äitini sormus. En tajua miten se on mahtunut äidin sormeen. Se ei mene minun pikkirilliinkään. Koskettelen sitä vähän väliä. Kuin se toisi jotain takaisin. Poimin sen veristen tavaroiden joukosta. Minuun iskostui todellisuus kun otin sen. Mutta samalla aloin kieltää totuutta. Nyt se on vain vaikeampaa kuin isän kohdalla.

Isän kuoleman oli erilainen. Hän nukkui pois hengityskoneessa toukokuussa. Nyt. Nyt sen todellisuus on ottanut roolia ja kun äiti kuoli, minulle ei jäänyt enää mitään jäljelle. Missä on minun tukipilarini. Missä on minun suurin ihailijani. Missä minun idolini.

LUOJAN KIITOS jäljelle on jäänyt rakkaat sisarukseni, jokainen heistä. Perheeni, jokainen heistä. Ystäväni, jokainen heistä. Silti tuska tuntuu liian suurelta juuri nyt.

Haluaisin luovuttaa ja nukkua pois, mutta samalla sisälläni huutaa joku, ettei ole vielä aika.

Äidille. Rakkaimmalle.

Maailma tuntuu nyt niin epäoikeudenmukaiselta. Sattuu niin, etten voi hengittää ilman vihlovaa kipua. En voi uskoa todeksi sitä, että äitini on poissa. Olen vereslihalla ja niin yksinäinen. Vaikka ympärilläni on paljon ihmisiä, vain jokunen ymmärtää miltä tämä tuntuu, vaikka jokaisen kipu onkin erilaista. 

Sinun tyhjä sohvankulmasi. Istuin siihen tänään. Oli kuin se olisi vielä ollut lämmin. Siihen on painunut sinun jälkesi. Tunnustelin sitä. Yritin aistia sinua. Yritin kaivaa mieleni lokeroista muiston sinusta eläväksi. Mutta sinä et enää tule takaisin. 

Hymyilit sunnuntaina. Olit huolissasi asioista ja ehkä koit yksinäisyyttä, mutta sanoit rakastavasi minua. Ja minä sanoin rakastavani sinua. Kuulen äänesi. Näen sinut silmissäni, sielussani. Kuulen lohdulliset sanasi. Näen suuren sydämesi. 

Olen ehkä väsynyt ja tuskainen. Mutta en halua. En halua tuntea tätä tunnetta. Tätä musertavaa tunnetta. En halua. 

Älykkäin nainen päällä maan on mennyt. Mennyt pilven reunalle honeyn viereen. Suojelemaan meitä. Rakastamaan meitä. 

Älysi oli hämmentävä viimeiseen saakka. Olit tunteiltasi älykäs ja tietomääräsi oli käsinkosketeltavan suuri. Jaksoit olla aina vaan utelias elämää ja maailmaa kohtaan. Tunsit suurta surua maailman vääryyden vuoksi ja samaan aikaan suunnatonta iloa pienistä ihmeistä. 

Äiti. Mummu, isomummu, puoliso, sisko, ystävä ja kaikkea. Rakkain niin monelle. Lähellä sydäntä, lähellä. 

Jätän tämän tähän ja kiitän kaikkia osanotoista.

Kaksi jalkaa ja kaksi kättä

Mielessä lepää ajatus siitä, että olen kykenevä ihminen, vaikka joskus tuntuu, etten ole. Samettisen pehmeä ääni kaiuttimista laulaa jotain suloista, enkä saata olla ajattelematta menetettyjä rakkaitani. Ajatus kiertää, velloo ja ryömii. En pääse irti. Yritän kaikkeni noustakseni täältä. Olen kuilun partaalla sukeltamassa liian syvään päätyyn. Vain kaksi jalkaa ja kaksi kättä pitää minut tässä maailmassa. Pidän niillä tiukasti kiinni kuilun reunassa kasvavasta puusta ja toivon ihan helvetisti, että se ei repeä juuriltaan.

Mahassa kouristelee. Silmiä kirvelee. Keuhkoissa polttelee. Ikävä.

Viime päivät on olleet tunteiden sekameteliä. Olen tuntenut kaikki tunteet mitä vain maailman kirjoissa on lueteltu. 

Olen ollut kykenevä ihminen, mutta juuri nyt kykyni on kadoksissa. En osaakaan ottaa itseäni irti tästä piinasta. 

Ikävä ei kuole koskaan, mutta se muuttaa itseään siedettävämmäksi ajan kanssa. Uskon ja tiedän niin. 

Kykenisinkö rikkomaan hiljaisuuden ja tarttumaan hetkeen? Ajattelin niin ja päätin, että minä pystyn. Ja silti nyt tuntuu siltä, että koko maailmani on vaarassa hukkua perkeleen alle. 

Olen sekava ja puhun nyt kaikesta yhtä aikaa. Antakaa se anteeksi. Jatkossa lupaan olla yhtä sekava ja loputtoman surumielinen. Ja paskat. Oikeasti olen posi. Täällä olen vain itseäni varten. Päätökset, ikävä, elämä. Kaikki suloisesti sekaisin.

Anteeksi ja kiitos.

Kohti tuntematonta ja sen yli!

 Meidän sohva on mulle tuttu. Meidän nojatuoli on mulle tuttu. Vuoteessa on mun jälki. Vitriinissä mun mummokupit.

Panikoin ja hyperventiloin. Olen tehnyt päätöksen yhdessä muun perheen kanssa ja silti pelkään, että se oli suurin virhe ikinä. 

Aloitan tämän tarinan alusta.

Vuosia sitten asuimme Espoossa, Matinkylässä. Onnellisesti, mutta ahtaasti. Ahtaudesta inspiroituneena ostimme talon Kirkkonummelta. 

Ehdimme asua Kirkkonummella onnellisesti ja tilavasti puolitoista vuotta, kun talomme osoittautui asumiskelvottomaksi. Onni loppui siihen. Ja tila.

Muutimme evakkoon pieneen kolmioon Kirkkonummen keskustaan. Siitä kävi onnen kantamoinen (vai kävikö?) ja pääsimme muuttamaan erillistaloon, jossa oli enemmän tilaa, mutta ei tarpeeksi. Kirkkonummella edelleen. Mutta sitten kävi kuin kävi ja meidän vuokrasopimus päättyi siihen, että omistaja möi talon. Meille jäi luu käteen, mutta saimme kuin saimmekin toisen asunnon tilalle. Yhtä kokoinen ja Kirkkonummella, mutta edelleen pieni, evakkoasunto. Emme tälläkään kertaa saaneet "nauttia" pitkään tästä, sillä sekin haluttiin myydä ja sopimus irtisanottiin vajaan vuoden asumisen jälkeen. Muutoista väsyneenä löysimme luullaksemme riittävän asunnon Upinniemestä, Kirkkonummelta. Se ei myöskään toiminut meille upeasta luonnosta huolimatta. Liian kaukana Lapsen ystävistä.  Siksi jälleen hakemuksia sisään ja muuttoa miettimään. Tässä vaiheessa kaksi lapsista muutti omiin koteihinsa ja viimeisin asunto on nyt sitten tämä. Kolmio Kantvikissa, Kirkkonummella. Tähän oltiin jäämässä siiheksi, kunnes lapsi siirtyy yläkouluun. Ajattelimme niin. Todella, todella ajattelimme niin.

Tänään. Sohva on mulle tuttu. Nojatuoli on mulle tuttu. Vuoteessa on mun jälki ja vitriinissä mummokupit. Mutta ne pitäisi jälleen muuttaa. 

Laitoin asuntohakemuksen toissaviikonloppuna vähän kokeillakseni ja lomakkeelle laitoin aikaisimman muuttopäivän joulukuuhun. Mutta viimeviikolla alkuviikosta minulle soitettiin, että olisi asunto tarjolla. Espoosta. Nyt. Olin ensin, et JEE! Mutta sitten et APUA! Toivoin, että asunto on läävä, mutta ei. Se oli oikein siisti. Ei uusi, mutta siisti. Pienempi kuin tämä, mutta riittävä meille kolmelle. Sijainti ei ollut ehkä se mitä ajattelin, mutta ehkä ihan hyvä. Erilainen, kaupunkimainen ja ihmismäinen. Ei maalla. Luontoa astetta vähemmän, mutta on kuitenkin. Palvelut lähellä ja koulu. Se tärkein, eli koulu. 

Panikoin ja hyperventiloin. Pelkään kuollakseni. En ymmärrä oikein itsekään tätä pelkoa, mutta kai se on sitä, että huoli lapsesta saa yli suuret mittasuhteet. Päätimme silti muuttaa.

Järkisyyt tässä painaa. Pohdimme tätä yhdessä perheenä perusteellisemmin, kuin mitään muita päätöksiä ikinä. Ja olemme tehneet isojakin päätöksiä. Monta. On vain älykästä muuttaa lähemmäksi rakkaita vanhuksiamme. On vain järkevää muuttaa lähemmäksi mahdollisia työpaikkoja. On vain järkevää... repiä lapsi juuriltaan ja viedä täysin uusiin maisemiin. Erityinen lapsi, jolle ihmiset on vaikeita. Jolle ujous ja ihmisten välttely on arkea.  Lapsi, joka tukeutuu vahvasti sisaruksiinsa, jotka ovat tähän mennessä asuneet ihan lähellä. 

Revinkö lapsen juuriltaan ja rikon lapsuuden? Teenkö virheen ja rikon perheeni uupumuksella? 

Palaan ajatuksissani takaisin kotiin. Tähän sohvalle joka tunnistaa minun takapuoleni ja muotoutuu käskemättä. Nostan jalkani tälle arkulle, joka sulkee sisäänsä rakkaani viskikokoelman ja kasan kaukosäätimiä. Kannattelen sylissäni tätä kannettavaa tietokonetta, joka sekin muuttaa mukanani. Tutut tavarat, valokuvat ja jääkaapin sisältö lievittävät pakokauhua. Ja tätä kirjoittaessani paniikki alkaa helpottaa. Hyperventilaatio lakkaa ja alan ymmärtää, että tämä voi olla hyväkin asia. Liioittelu alkaa saada oikeita mittasuhteita ja sykkeeni laskee. 

Kiitos, että kuuntelit hätääni. Ehkä turhaa sellaista. Pienet on minun murheeni. Muistutan itseäni julmuuksista joita maailmalla tapahtuu. Muistutan tragediasta, joka meitä on kohdannut keväällä, rakastani jo viimevuoden lopulla. Muistutan itseäni siitä, että elämässä on vaikeampiakin asioita ja jos katson jo aikuiseksi kasvanutta kahta lastani, voin olla heistä ylpeä. Iltatähdestä kasvaa yhtälailla upea yksilö, joka saa varmasti voimaa tästä kokemuksesta. En anna hänen jäädä jalkoihin, vaan teen kaikkeni sen eteen, että hän kasvaa ihanaksi aikuiseksi ja saa ympärilleen luotettavia ihmisiä. Kävi miten kävi.

Kiitos ja amen.

Arki. Ota minut sellaisena kuin olen. Ole hellä ja rakastava.

Aamu aukesi, silmäni eivät. Raotin niitä varovasti toivoen, ettei vielä tarvitsisi nousta. Siirsin peiton syrjään ja kampesin itseni laidalle istumaan. 

Tänä aamuna minua lähinnä hymyilytti. Rakkaista rakkaimmalla lapsenlapsellani olisi syntymäpäiväjuhlat ja saisin syleillä ja leikkiä. Olla vaan. Olla mummuna ja hömpöttää. 

Aamiainen valmistui kuin itsestään. Tavallaan. Simomussu paistoi herkkuleivät ja keitti kahvit. Ihan niin kuin jokaisena viikonloppu aamuna. Rakastan häntä. Ja aamiaistani. 

Koira oli jo jalat ristissä ja kupla otsassa menossa pissille, kun minä vasta keräsin itseäni. Outoa. Viimeisen kuukauden olemme viettäneet lomaa erilaisissa paikoissa ja erilaisilla aamurutiineilla. Palaaminen tähän arkeen sujui kuitenkin mutkatta, kun sain itseni vihdoin ulos aurinkoon. Koira loikki tyytyväisenä nurmella ja nautti omien nurkkien nuuhkuttelusta. 

Loma tuntui pitkältä. Se oli paras loma ikinä. Kaiken jälkeen olin voimaantuva ja eheytyvä. En sano, että suru olisi väistynyt mihinkään. Että ikävä olisi minua rauhaan jättänyt. Mutta olen muistellut ja rakastanut pakahtumiseen saakka. Isäni ääni on nauranut kanssani, kuunnellut Elvis covereita, tanssinut kesäillassa, juonut punaviiniä ja valitellut kihtiä. Rakas. 

Arki. Ole minulle hellä. Anna armoa ja ota minut sellaisena kuin olen. Älä pakota kiireeseen ja pimeään. Anna valoni loistaa.