Rakastan sinua Helsinki.

Aamun bussi on rauhallinen. Matkustajat kulkevat hiljaa, muttei suruisina. Katseet eivät kohtaa, kun kukaan ei kehtaa. Hymyjä ei vaihdeta, vaikka kukaan ei murjota. Bussi keinahtelee ja kaistaa vaihtaa. Kenenkään katse ei suuntaa ylös, ei seuraa. Mitään ei tapahdu ja matka kulkee kuten ennen. Kuten joka aamu, kuten aina.

Viimeinen nykäys ja nousemme seisomaan. Kaikki samaan aikaan, samalla kiireellä, samalla jalalla. Nousemme, kuljemme massana ja siirrymme omiin uomiin, puroihin, jotka ajelehtivat kohti samaa jokea.

Vedän keuhkoni täyteen ilmaa. Sydäntalvi tervehtii leppeällä pakkasella. Kaupunki on hiljainen. Aamuruuhka on jo laantunut ja purot tyrehtyneet. Askel askeleen jälkeen, kävelen kevyenä, kuin kesän perhonen. Olo on onnellinen, rauhallinen ja luottava. Kaupungin kauneus mykistää ja olen silti onnellinen etten asu täällä. En näe sen rumuutta, vaan saan nauttia sen kauniista hetkistä, joita ei näe, jos ei osaa katsoa.

En vaistoa kaupungissa surua tänään. En ahdistusta, enkä vihaa. Kaunista. Askellan mukulakiviä hitaasti. Nautin tästä hetkestä, kuin se olisi viimeinen kerta. Näin tämän pitäisi mennä. Pitäisi aina kävellä hiljaa. Ilman kiirettä ja ahdistusta. Ilman töniviä, vihaisia ihmisiä. Pitäisi voida ajatella, olla ajattelematta, katsella, haistella ja maistella. Olla.

Minä kävelen tänään hitaasti. Tunnustelen ilmaa. Kevät on tulossa, tiedän sen. Pilvet eivät minua hämää, eikä pikkupakkanen huijaa. Kevät tulee ja lämmittää minut. Kevään tullen sydämeni pörähtää taas käyntiin ja ällömöllöilen kaikkien päivän rakastamalla jokaista, kaikkea ja aina. Nyt.